turismi ja matkustamisen oikeutus

Lähes kaikki meistä haluavat matkustaa enemmän tai vähemmän. Joillekin kyse on tiedonhalusta, halusta oppia tuntemaan vieras kulttuuri, harjoitella vierasta kieltä, oppia jotain uutta. Toisille kyse on hauskanpidosta. Useimmille kyse on paosta - niin sille perheenäidille, joka varaa loman Rhodokselle, jossa hän poistuu hotellin uimarannalta ainoastaan ostamaan rihkamakoruja ja on valmis laittamaan tähän lystiin puolen kuun palkan paetakseen työtä, kotitöitä ja rutiinien kuristavaa otetta, kuin sille joka allekirjoittaneen tavoin etsii uutta elämäntapaa mutta tuntee kotiympäristönsä ahtaaksi paikaksi siihen tarkoitukseen.

Liike-elämä

Tarve liikkua on luonnollinen, mutta samaan aikaan liikenteen hiilidioksidipäästöt muodostavat merkittävän osan siitä tuhosta ja kuolemasta, joka nitistää juuri sen maailman jota matkustamme näkemään. Vai matkustammeko? Harvassa on se matkalainen, joka lähtee Thaimaahan tai Amsterdamiin etsimään niistä jotain, mitä lähempääkin ei löytyisi. "Tiedän, että junalla matkustaminen olisi ekologisempaa," sanoo tyypillinen turisti, "mutta minulla ei ole aikaa, loma on vain viikon." Samalla sivuutetaan se, että kaukainen kulttuuri ei todellakaan tule tutuksi siinä viikossa, ja että useimmat asiat, joita perillä tehdään, olisivat tehtävissä Kreetan sijaan vaikka Kuhmossa. Lepo, hyvin syöminen, seikkaileminen, rentoutuminen perheen tai ystävien kanssa, juhliminen ja museovierailut ovat mahdollisia kaikkialla.

Paitsi että eivät ole, ja oikeastaan houkutus paikantaa ongelma keskiluokan epäekologiseksi itsekkyydeksi on lähinnä houkutusta tekopyhyyteen ja helppoihin ratkaisuihin. Ongelma ei ole duunarin halussa paeta hinnalla millä hyvänsä, vaan siinä yhteiskuntajärjestelmässä, joka täyttää kotielämän velvollisuuksien ristitulella niin, että lepo, seikkailu ja juhla pakenevat makuuhuoneesta kaukaiseen trooppiseen paratiisiin. Sama yhteiskuntajärjestelmä myy duunarille tämän pikaisen pakoretken (viikko on lopulta todella lyhyt aika - meidän pitäisi levätä ja juhlia vuosia!) porkkanana, jonka eteen tehdään ylitöitä, jonka eteen opiskelija luopuu lomastaan tehdäkseen kesätöitä.

Seikkailu kuuluu kaikille

Matkustamisen tuotteistaminen ulottaa lonkeronsa kaikkialle, aina seikkailuoppaista (jos sinulla on siihen opas, se ei ole seikkailu) suoriin lentoihin pyhille paikoille (Mihin hukkui pyhiinvaeltamisen perinne? Ajanpuutteeseen? Koska toimistotyö on tärkeämpää?). Meidän on lähdettävä etsimään sellaista matkustamisen tapaa, joka ei taivu hyödykkeeksi, sillä todellinen seikkailu - sellainen, jossa irtoamme tavoistamme, tottumuksistamme - on erinomainen peili, jota vasten tarkastella myös kotielämää... Ja jonka avulla kotielämänkin voi muuttaa seikkailulliseksi juhlaksi.

Sanojen kuten seikkailu ja juhla käyttäminen tuo ehkä joillekin mieleen veriset taistelut kannibaalien kanssa ja kännäämisen, mutta lienee kaikille selvää etten tarkoita niitä. Määrittelemällä seikkailun joksikin hengenvaaralliseksi ja juhlan juopotteluksi kiellämme selväpäisiltä ihmisiltä seikkailun ja juhlinnan ilon - ja tuotteistamme niitä edelleen: kaukokaipuu kuljettaa rahamme videovuokraamoon ja juhlan tarve Alkoon. Minulle juhlaa on rento, riemukas yhdessäolo ja seikkailua kaikki se, mikä saa sydämeni pamppailemaan innosta, jännityksestä ja rakkaudesta. Kumpikaan ei ole todellisuuspakoa vaan sukeltamista syvemmälle todellisuuden suohon.

Siispä: seikkailu kuuluu kaikille - ei kiitos banaalille arjelle! Lähtemällä matkaan vailla tarkkaa suunnitelmaa, vieraille puhuen, hamuten alati sitä mikä elää ja värisee turistivyöhykkeen ulkopuolella, iloiten sekä kehostaan että haaveistaan, vailla suojavarusteita, me kaikki muutumme sankareiksi... sillä sankareista meidät erottaa ainoastaan se, että sankarit kieltäytyvät mukautumasta rutiineihin, Indiana Jones ei istu toimistossaan korjaamassa tenttejä vaan pakenee ikkunasta kuin rakastunut teini-ikäinen unelmiaan jahtaamaan.

Minä lennän!

Moraalinen ihminen kysyisi tässä vaiheessa, entä matkustamisen valtavat päästöt? Liikenne muodostaa viidenneksen koko maailman hiilidioksidipäästöistä - kuinka voit yllyttää siihen? Minä lennän aina matkustaessani, mutten koskaan koneella vaan sydämellä.

Vaikka viikon loman vuoksi lentäminen on tuhlaavaisuudessaan jo koomista, en tahdo tässä moralisoida niitä, jotka haluavat lähteä Kaakkois-Aasiaan puolen vuoden seikkailulleen lentokoneella. Mieluummin kysyn heiltä, kuinka monta matkan varrelta löytyvää seikkailua he ovat valmiita jättämään väliin? Kuinka monesti he haluavat alistua paimennettavaksi kentältä koneeseen kuin lehmät teuraskuljetukseen? Kuinka monesti he haluavat jonottaa turvatarkastukseen?

Harva elää täysin sopusoinnussa maailman kanssa, mutta matkustamistavan valitseminen on yllättävän yksinkertainen ja konkreettinen tapa pienentää omaa osuuttaan maailmanloppuun. Itse olen tehnyt yhden edestakaisen lennon. Siskoni oli niihin aikoihin au pairina Lontoon lähellä ja päätin lähteä pistäytymään hänen luonaan. En ollut vielä koskaan matkustanut yksin ulkomaille, jollei Ahvenanmaata lasketa, ja Ryanair lensi halvalla. Matkustelin lähiön ja kaupungin väliä pikalähijunalla ja kaupungissa metrolla. Lähtiessäni paluumatkalle rahat olivat niin vähissä, etten voinut mennä lentokentälle junalla, vaan minun oli mentävä kutakuinkin kymmenellä paikallisbussilla - mikä kestäisi koko päivän. Varauduin piinaan.

Kiemurtelevareittiset bussit veivät minut ensin suurkaupungin, sitten lähiöiden halki. Näin kullanhohtoisia palatseja, jotka hämmästyttivät minua kunnes tajusin, että ne kuuluivat kaikki joko valtion byrokraateille tai pankeille; näin asuinalueita, joilla betonitalojen lomassa liikkui ainoastaan mustia ja talojen alakerrassa oli neonvärein mainostavia kampaamoita ja kynsisalonkeja; näin puistoja ja omakotitaloalueita, näin lapsia koulupuvuissa ja värikkäissä etnovaatteissa, ja mitä kauemmas ydinkeskustasta bussit minua vaihto vaihdolta kuljettivat, sitä kovempaa sydämeni löi. Unohdin nälkäni ja väsymykseni, niin lumoihinsa tämä aukeava maailma minut sai. Saapuminen lentokentälle oli kuin isku kasvoille: kukaan ei enää laulanut, höpissyt itsekseen tai edes nauranut, kaikki liikkuivat kuuliaisesti siihen suuntaan, johon kuulutus kehotti. Kaikkialla kauppiaita ja rahanvaihtajia. Jos tämä oli matkustamisen temppeli, en halunnut matkustaa enää ikinä. Tympeään koneeseen astuessani päätin sen olevan viimeinen kerta.

Hampurista pohjoiseen

ulkoilmagalleria, sininen hetki

sekatekniikka

aseet kielletty Reeperbahnilla

joutsenia

humppa

Bussimatka Hampuriin ei ollut helppo. Vierustoverini oli kookas nainen, jolla oli niin paljon matkatavaroita, että ne täyttivät minunkin jalkotilani. Ja oli sentään lippu ja kaikki! Hyvänen aika! Liftaten oltais oltu jo perillä! Kun viimein huojentuneina lysähdimme majapaikkamme sohvalle, ensimmäinen tarvittu teko oli parran trimmaus ehtaan hampurilaistyyliin!

Mutta Hampuri on yksi parhaita kaupunkeja ja meidät majoittanut Die Partei-puolueaktiivi Michel, johon olimme tutustuneet Barcelonassa, asui aivan St. Paulin likaa ja hulluutta sykkivässä ytimessä. Saimme olla mukana, kun iskulauseista kuten "Hass-Bambi für Hitler!" ja "Alfred E. Naumann raus aus Hamburg!" tunnettu puolue kuvasi joulukalenteriaan, minkä yhteydessä meidät vietiin kierrokselle ympäri alueen halvimpia punk-kapakoita. Tiedoksi kotiväelle, että tanssimuuveistaan huolimatta Ville ei ollut humalassa.

Parin yön levähdyksen (?) lähdimme liftaamaan kansainvälisesti tunnetulta Horner Kreiselin liftipaikalta, joka todistettavasti oli maineensa veroinen: Villen kummallisesta partastailista huolimatta saimme kyydin kymmenessä minuutissa. Saman päivän aikana pääsimme Malmöön asti: liftillä aina Roskildeen, siitä eteenpäin junapummeillen. Malmössä majoituimme hurmaavan punatukkaisen tytön luo taloon, jossa Lilja 4-ever aikoinaan kuvattiin. Heja Sverige! Ja seuraavana aamuna jälleen tien päälle kohti Tukholmaa... Olimme toivoneet saavamme suorahkon kyydin pitkin Vanhaa Kunnon Eenelosta niin, että olisimme ehtineet iltalaivaan, mutta päädyimmekin köröttelemään itämeren laitaa kivan sedän kyydissä lupsakkaa vauhtia niin, että lopulta löysimme itsemme pilkkopimeältä maantieltä hytisemästä... Ja sitten viereinen bensa-asemakin suljettiin.

Paniikki! Ainakin melkein! Vaan ei hätää, lopulta meidät kopattiin pakun taakse ja vietiin Norrköpingiin, jossa juuri ja juuri ehdimme illan viimeisellä lähijunalla Tukholmaan. Yö tuli vietettyä pikaruokalassa toisensa perään, lopulta jopa mäkkärikäkkärissä kaiken muun mentyä kiinni. Mäkkärikäkkärin myyjä oli ilmeisesti hieman epävakaa tapaus ja skitsoili itse kullekin. Me linnoittauduimme nurkkaan pelaamaan korttia ja suljimme korvamme maailman kohulta. Ja tulihan se aamu, lopulta; kävelimme ruokakaupan kautta ruotsinlaivan a.k.a. uivan tuomiopäivän kyytiin syömään viinernugaata ja katsomaan kuinka eläkeläiset tanssaavat hittejä kuten Mikki-hiiri Merihädässä, ja sitten oltiin perillä!

Koti

Pari viikkoa Brysselissä

"Ehdottomasti korkeintaan viikon", vastasin kun Villen isä ja hänen vaimonsa kysyivät, kuinka kauan aioimme viipyä Brysselissä. Silti vierailumme venyi kahteen viikkoon, kun Ville ei olisi halunnut matkustaa lainkaan, eikä sekään sopinut, että olisin lähtenyt ennen häntä. Mutta nyt kiirehdin asioiden edelle: alussa, kuten aina, oli matka.

Montpellierissä havaitsimme, että oli sunnuntai, kaupat olivat kiinni ja ylipäätään meillä ei ollut mitään yösijaa. Jos mielimme lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan yhä etelään kohti Portugalia ja Marokkoa, Andalusiaa, meidän pitäisi hankkia jonkinlaiset majapaikat ja säätää. Mutta olimme molemmat aivan puhki. Aseman tunnelmallisessa vilskeessä myönsimme toisillemme, että kumpikin ajatteli enemmän sitä, mitä tekisi kotiin päästyään, kuin sitä, mitä tekisi Marokossa. Juuri nyt tärkeintä olisi kuitenkin saada lepoa. Alkumatkamme oli ollut täynnä innostusta ja energiaa, mutta Barcelona, kaikessa ihanuudessaan, oli imenyt meistä kaikki voimat - tuntui, että olimme tehneet siellä valtavasti työtä jonkin sellaisen edestä, joka ei välttämättä kuitenkaan ollut sen arvoista. Olimme oppineet paljon, paljon omista rajoistamme ja omista haluistamme, ja ennen kaikkea siitä, mitä emme halua. Mutta yösija, lepopaikka? Päätimme suunnata Villen isän luo Brysseliin ja toivoa pääsevämme sinne päivässä. Ja pääsimmekin.

Montpellieristä Pariisiin pääsi junalla kuudessa tunnissa - ja Pariisista Brysseliin kesti Thalys-luotijunalla tunti ja vartti. Thalys oli myös ensimmäinen juna, jossa jäimme junapummeilusta kiinni, vaikka olimme mukanokkelasti piiloutuneet lastenhoitohuoneeseen havaittuamme konnarin lähestyvän. Virkaintoinen konnari uhkasi soittaa poliisit, koska meillä ei ollut virallista dokumenttia, josta osoitteemme olisivat selvinneet. Onko sellaisia olemassakaan? Mutta tietenkään poliisia ei kiinnostanut, vaan Brysselin asemalla oli vastassa ryhmä asemaduunareita jotka kirjoittivat meille matkamuistolappuset ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Ja niin olimme perillä.

Ennakkokäsitykseni Brysselistä oli nihkeä. Ajattelin sen olevan yhtä kylmä ja epäystävällinen kuin Pariisi ja yhtä protestanttisen työmoraalin läpitunkema kuin Amsterdam, yhdistettynä EU:n vahvaan läsnäoloon ja Kongon kultaan. Olin täysin väärässä. Bryssel paljastui sulatusuunin perikuvaksi, jossa sadat eri kansallisuudet elävät leppoisasti yhdessä. Keskustassa turistit shoppailevat suklaata ja poseeraavat sen pissaavan pikkupojan edessä, josta en yhäkään ymmärrä mikä siitä tekee niin ihmeellisen, mutta jo puolisen kilometriä keskustasta löytyy tilkkutäkkimäisiä kujia tyhjine taloineen, graffiteineen, sympaattisine kuppiloineen, levykauppoineen, halal-teurastamoineen. Vanhat tiilitalot ja uudemmat betoniset kyhjöttävät kylki kyljessä, osa tyhjillään kiitos kiinteistöspekulaation. Kaiken tämän alla virtaa Senne-joki, joka haudattiin maan alle 1800-ja 1900-lukujen taitteessa, kun veden todettiin likaantuneen sietämättömäksi (Brysselin kaikki jätevedet oli näet tapana kaataa sinne käsittelemättöminä).

Villen perhe on paitsi erikoinen myös aivan ihana, mutta sen enempää ei liene sopivaa kirjoittaa heistä tähän! Me istuimme lähinnä alakerran vierashuoneessa lukien ja nörttäillen. Raahasin Villen katsomaan Örnette Colemania, joka oli yhä ilahduttavassa vauhdissa, ja erikoista Korean uskonnollisuutta esittelevää tapahtumaa, jossa oli hieno buddhalaista taidetta - patsaita, kuvakudoksia, sutria - esittelevä näyttely, jonka perähuoneessa näyttelyvieraat istuivat hämyisässä valaistuksessa rinkiin asetelluilla valkoisilla tyynyillä opastenauhat korvillaan ns. meditoiden. Ensin esitettiin Park Ki-Dokin hieno korealaista shamanismia esittelevä dokumentti Mudang: Reconciliation Between the Living and the Dead, sitten alkoi seitsentuntinen shamanistinen rituaali. Hetken päästä olisi alkanut vielä buddhalainen rituaali, mutta olin kiusaantunut. Väkijoukko ravasi edestakaisin rituaalitilassa, supattaen naureskellen sille, miten joku voi ihan oikeasti uskoa joihinkin esi-isien henkiin, ja koko tapahtumassa oli hieman friikkisirkuksen makua. Istuimme jonkin aikaa alakerrassa syömässä eväitä ja kuuntelemassa munkkien kenraaliharjoitusta, sitten päätimme lähteä mieluummin kotiin. Ainakin tapahtuma esitteli suhteellisen selkeästi - korealaisen sijaan - modernia eurooppalaista henkisyyttä. Kaipuu ja kiinnostus johonkin (jota ei sovi nimetä) on, mutta kaikki se mitä uskonnoista ammennetaan on asetettava postmodernin puolipiittaamattomuuden piiriin ja sen ehdoille, jolloin se muuttuu hermostuttavaksi kuriositeetiksi.

Tukkani on kasvanut ja niinpä se syttyi Brysselissä tuleen toisen kerran tällä matkalla, ensimmäinen kerta oli Barcelonassa. Otin sen merkkinä siitä, että on syötävä paljon suklaata ja tofua sekä pelattava King of Dragon Passia. Ville oli väsynyt hobo-reissaukseen ja katseli jo lentoja Suomeen, mutta lopulta teimme kompromissin ja lähdimme yöbussilla Hampuriin!