risteyksiä

turismi ja matkustamisen oikeutus

2008-12-27T07:30:00.000-08:00

Lähes kaikki meistä haluavat matkustaa enemmän tai vähemmän. Joillekin kyse on tiedonhalusta, halusta oppia tuntemaan vieras kulttuuri, harjoitella vierasta kieltä, oppia jotain uutta. Toisille kyse on hauskanpidosta. Useimmille kyse on paosta - niin sille perheenäidille, joka varaa loman Rhodokselle, jossa hän poistuu hotellin uimarannalta ainoastaan ostamaan rihkamakoruja ja on valmis laittamaan tähän lystiin puolen kuun palkan paetakseen työtä, kotitöitä ja rutiinien kuristavaa otetta, kuin sille joka allekirjoittaneen tavoin etsii uutta elämäntapaa mutta tuntee kotiympäristönsä ahtaaksi paikaksi siihen tarkoitukseen.

Liike-elämä

Tarve liikkua on luonnollinen, mutta samaan aikaan liikenteen hiilidioksidipäästöt muodostavat merkittävän osan siitä tuhosta ja kuolemasta, joka nitistää juuri sen maailman jota matkustamme näkemään. Vai matkustammeko? Harvassa on se matkalainen, joka lähtee Thaimaahan tai Amsterdamiin etsimään niistä jotain, mitä lähempääkin ei löytyisi. "Tiedän, että junalla matkustaminen olisi ekologisempaa," sanoo tyypillinen turisti, "mutta minulla ei ole aikaa, loma on vain viikon." Samalla sivuutetaan se, että kaukainen kulttuuri ei todellakaan tule tutuksi siinä viikossa, ja että useimmat asiat, joita perillä tehdään, olisivat tehtävissä Kreetan sijaan vaikka Kuhmossa. Lepo, hyvin syöminen, seikkaileminen, rentoutuminen perheen tai ystävien kanssa, juhliminen ja museovierailut ovat mahdollisia kaikkialla.

Paitsi että eivät ole, ja oikeastaan houkutus paikantaa ongelma keskiluokan epäekologiseksi itsekkyydeksi on lähinnä houkutusta tekopyhyyteen ja helppoihin ratkaisuihin. Ongelma ei ole duunarin halussa paeta hinnalla millä hyvänsä, vaan siinä yhteiskuntajärjestelmässä, joka täyttää kotielämän velvollisuuksien ristitulella niin, että lepo, seikkailu ja juhla pakenevat makuuhuoneesta kaukaiseen trooppiseen paratiisiin. Sama yhteiskuntajärjestelmä myy duunarille tämän pikaisen pakoretken (viikko on lopulta todella lyhyt aika - meidän pitäisi levätä ja juhlia vuosia!) porkkanana, jonka eteen tehdään ylitöitä, jonka eteen opiskelija luopuu lomastaan tehdäkseen kesätöitä.

Seikkailu kuuluu kaikille

Matkustamisen tuotteistaminen ulottaa lonkeronsa kaikkialle, aina seikkailuoppaista (jos sinulla on siihen opas, se ei ole seikkailu) suoriin lentoihin pyhille paikoille (Mihin hukkui pyhiinvaeltamisen perinne? Ajanpuutteeseen? Koska toimistotyö on tärkeämpää?). Meidän on lähdettävä etsimään sellaista matkustamisen tapaa, joka ei taivu hyödykkeeksi, sillä todellinen seikkailu - sellainen, jossa irtoamme tavoistamme, tottumuksistamme - on erinomainen peili, jota vasten tarkastella myös kotielämää... Ja jonka avulla kotielämänkin voi muuttaa seikkailulliseksi juhlaksi.

Sanojen kuten seikkailu ja juhla käyttäminen tuo ehkä joillekin mieleen veriset taistelut kannibaalien kanssa ja kännäämisen, mutta lienee kaikille selvää etten tarkoita niitä. Määrittelemällä seikkailun joksikin hengenvaaralliseksi ja juhlan juopotteluksi kiellämme selväpäisiltä ihmisiltä seikkailun ja juhlinnan ilon - ja tuotteistamme niitä edelleen: kaukokaipuu kuljettaa rahamme videovuokraamoon ja juhlan tarve Alkoon. Minulle juhlaa on rento, riemukas yhdessäolo ja seikkailua kaikki se, mikä saa sydämeni pamppailemaan innosta, jännityksestä ja rakkaudesta. Kumpikaan ei ole todellisuuspakoa vaan sukeltamista syvemmälle todellisuuden suohon.

Siispä: seikkailu kuuluu kaikille - ei kiitos banaalille arjelle! Lähtemällä matkaan vailla tarkkaa suunnitelmaa, vieraille puhuen, hamuten alati sitä mikä elää ja värisee turistivyöhykkeen ulkopuolella, iloiten sekä kehostaan että haaveistaan, vailla suojavarusteita, me kaikki muutumme sankareiksi... sillä sankareista meidät erottaa ainoastaan se, että sankarit kieltäytyvät mukautumasta rutiineihin, Indiana Jones ei istu toimistossaan korjaamassa tenttejä vaan pakenee ikkunasta kuin rakastunut teini-ikäinen unelmiaan jahtaamaan.

Minä lennän!

Moraalinen ihminen kysyisi tässä vaiheessa, entä matkustamisen valtavat päästöt? Liikenne muodostaa viidenneksen koko maailman hiilidioksidipäästöistä - kuinka voit yllyttää siihen? Minä lennän aina matkustaessani, mutten koskaan koneella vaan sydämellä.

Vaikka viikon loman vuoksi lentäminen on tuhlaavaisuudessaan jo koomista, en tahdo tässä moralisoida niitä, jotka haluavat lähteä Kaakkois-Aasiaan puolen vuoden seikkailulleen lentokoneella. Mieluummin kysyn heiltä, kuinka monta matkan varrelta löytyvää seikkailua he ovat valmiita jättämään väliin? Kuinka monesti he haluavat alistua paimennettavaksi kentältä koneeseen kuin lehmät teuraskuljetukseen? Kuinka monesti he haluavat jonottaa turvatarkastukseen?

Harva elää täysin sopusoinnussa maailman kanssa, mutta matkustamistavan valitseminen on yllättävän yksinkertainen ja konkreettinen tapa pienentää omaa osuuttaan maailmanloppuun. Itse olen tehnyt yhden edestakaisen lennon. Siskoni oli niihin aikoihin au pairina Lontoon lähellä ja päätin lähteä pistäytymään hänen luonaan. En ollut vielä koskaan matkustanut yksin ulkomaille, jollei Ahvenanmaata lasketa, ja Ryanair lensi halvalla. Matkustelin lähiön ja kaupungin väliä pikalähijunalla ja kaupungissa metrolla. Lähtiessäni paluumatkalle rahat olivat niin vähissä, etten voinut mennä lentokentälle junalla, vaan minun oli mentävä kutakuinkin kymmenellä paikallisbussilla - mikä kestäisi koko päivän. Varauduin piinaan.

Kiemurtelevareittiset bussit veivät minut ensin suurkaupungin, sitten lähiöiden halki. Näin kullanhohtoisia palatseja, jotka hämmästyttivät minua kunnes tajusin, että ne kuuluivat kaikki joko valtion byrokraateille tai pankeille; näin asuinalueita, joilla betonitalojen lomassa liikkui ainoastaan mustia ja talojen alakerrassa oli neonvärein mainostavia kampaamoita ja kynsisalonkeja; näin puistoja ja omakotitaloalueita, näin lapsia koulupuvuissa ja värikkäissä etnovaatteissa, ja mitä kauemmas ydinkeskustasta bussit minua vaihto vaihdolta kuljettivat, sitä kovempaa sydämeni löi. Unohdin nälkäni ja väsymykseni, niin lumoihinsa tämä aukeava maailma minut sai. Saapuminen lentokentälle oli kuin isku kasvoille: kukaan ei enää laulanut, höpissyt itsekseen tai edes nauranut, kaikki liikkuivat kuuliaisesti siihen suuntaan, johon kuulutus kehotti. Kaikkialla kauppiaita ja rahanvaihtajia. Jos tämä oli matkustamisen temppeli, en halunnut matkustaa enää ikinä. Tympeään koneeseen astuessani päätin sen olevan viimeinen kerta.

Hampurista pohjoiseen

2008-11-21T07:42:00.000-08:00

ulkoilmagalleria, sininen hetki

sekatekniikka

aseet kielletty Reeperbahnilla

joutsenia

humppa

Bussimatka Hampuriin ei ollut helppo. Vierustoverini oli kookas nainen, jolla oli niin paljon matkatavaroita, että ne täyttivät minunkin jalkotilani. Ja oli sentään lippu ja kaikki! Hyvänen aika! Liftaten oltais oltu jo perillä! Kun viimein huojentuneina lysähdimme majapaikkamme sohvalle, ensimmäinen tarvittu teko oli parran trimmaus ehtaan hampurilaistyyliin!

Mutta Hampuri on yksi parhaita kaupunkeja ja meidät majoittanut Die Partei-puolueaktiivi Michel, johon olimme tutustuneet Barcelonassa, asui aivan St. Paulin likaa ja hulluutta sykkivässä ytimessä. Saimme olla mukana, kun iskulauseista kuten "Hass-Bambi für Hitler!" ja "Alfred E. Naumann raus aus Hamburg!" tunnettu puolue kuvasi joulukalenteriaan, minkä yhteydessä meidät vietiin kierrokselle ympäri alueen halvimpia punk-kapakoita. Tiedoksi kotiväelle, että tanssimuuveistaan huolimatta Ville ei ollut humalassa.

Parin yön levähdyksen (?) lähdimme liftaamaan kansainvälisesti tunnetulta Horner Kreiselin liftipaikalta, joka todistettavasti oli maineensa veroinen: Villen kummallisesta partastailista huolimatta saimme kyydin kymmenessä minuutissa. Saman päivän aikana pääsimme Malmöön asti: liftillä aina Roskildeen, siitä eteenpäin junapummeillen. Malmössä majoituimme hurmaavan punatukkaisen tytön luo taloon, jossa Lilja 4-ever aikoinaan kuvattiin. Heja Sverige! Ja seuraavana aamuna jälleen tien päälle kohti Tukholmaa... Olimme toivoneet saavamme suorahkon kyydin pitkin Vanhaa Kunnon Eenelosta niin, että olisimme ehtineet iltalaivaan, mutta päädyimmekin köröttelemään itämeren laitaa kivan sedän kyydissä lupsakkaa vauhtia niin, että lopulta löysimme itsemme pilkkopimeältä maantieltä hytisemästä... Ja sitten viereinen bensa-asemakin suljettiin.

Paniikki! Ainakin melkein! Vaan ei hätää, lopulta meidät kopattiin pakun taakse ja vietiin Norrköpingiin, jossa juuri ja juuri ehdimme illan viimeisellä lähijunalla Tukholmaan. Yö tuli vietettyä pikaruokalassa toisensa perään, lopulta jopa mäkkärikäkkärissä kaiken muun mentyä kiinni. Mäkkärikäkkärin myyjä oli ilmeisesti hieman epävakaa tapaus ja skitsoili itse kullekin. Me linnoittauduimme nurkkaan pelaamaan korttia ja suljimme korvamme maailman kohulta. Ja tulihan se aamu, lopulta; kävelimme ruokakaupan kautta ruotsinlaivan a.k.a. uivan tuomiopäivän kyytiin syömään viinernugaata ja katsomaan kuinka eläkeläiset tanssaavat hittejä kuten Mikki-hiiri Merihädässä, ja sitten oltiin perillä!

Koti

Pari viikkoa Brysselissä

2008-11-17T05:58:00.001-08:00

"Ehdottomasti korkeintaan viikon", vastasin kun Villen isä ja hänen vaimonsa kysyivät, kuinka kauan aioimme viipyä Brysselissä. Silti vierailumme venyi kahteen viikkoon, kun Ville ei olisi halunnut matkustaa lainkaan, eikä sekään sopinut, että olisin lähtenyt ennen häntä. Mutta nyt kiirehdin asioiden edelle: alussa, kuten aina, oli matka.

Montpellierissä havaitsimme, että oli sunnuntai, kaupat olivat kiinni ja ylipäätään meillä ei ollut mitään yösijaa. Jos mielimme lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan yhä etelään kohti Portugalia ja Marokkoa, Andalusiaa, meidän pitäisi hankkia jonkinlaiset majapaikat ja säätää. Mutta olimme molemmat aivan puhki. Aseman tunnelmallisessa vilskeessä myönsimme toisillemme, että kumpikin ajatteli enemmän sitä, mitä tekisi kotiin päästyään, kuin sitä, mitä tekisi Marokossa. Juuri nyt tärkeintä olisi kuitenkin saada lepoa. Alkumatkamme oli ollut täynnä innostusta ja energiaa, mutta Barcelona, kaikessa ihanuudessaan, oli imenyt meistä kaikki voimat - tuntui, että olimme tehneet siellä valtavasti työtä jonkin sellaisen edestä, joka ei välttämättä kuitenkaan ollut sen arvoista. Olimme oppineet paljon, paljon omista rajoistamme ja omista haluistamme, ja ennen kaikkea siitä, mitä emme halua. Mutta yösija, lepopaikka? Päätimme suunnata Villen isän luo Brysseliin ja toivoa pääsevämme sinne päivässä. Ja pääsimmekin.

Montpellieristä Pariisiin pääsi junalla kuudessa tunnissa - ja Pariisista Brysseliin kesti Thalys-luotijunalla tunti ja vartti. Thalys oli myös ensimmäinen juna, jossa jäimme junapummeilusta kiinni, vaikka olimme mukanokkelasti piiloutuneet lastenhoitohuoneeseen havaittuamme konnarin lähestyvän. Virkaintoinen konnari uhkasi soittaa poliisit, koska meillä ei ollut virallista dokumenttia, josta osoitteemme olisivat selvinneet. Onko sellaisia olemassakaan? Mutta tietenkään poliisia ei kiinnostanut, vaan Brysselin asemalla oli vastassa ryhmä asemaduunareita jotka kirjoittivat meille matkamuistolappuset ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Ja niin olimme perillä.

Ennakkokäsitykseni Brysselistä oli nihkeä. Ajattelin sen olevan yhtä kylmä ja epäystävällinen kuin Pariisi ja yhtä protestanttisen työmoraalin läpitunkema kuin Amsterdam, yhdistettynä EU:n vahvaan läsnäoloon ja Kongon kultaan. Olin täysin väärässä. Bryssel paljastui sulatusuunin perikuvaksi, jossa sadat eri kansallisuudet elävät leppoisasti yhdessä. Keskustassa turistit shoppailevat suklaata ja poseeraavat sen pissaavan pikkupojan edessä, josta en yhäkään ymmärrä mikä siitä tekee niin ihmeellisen, mutta jo puolisen kilometriä keskustasta löytyy tilkkutäkkimäisiä kujia tyhjine taloineen, graffiteineen, sympaattisine kuppiloineen, levykauppoineen, halal-teurastamoineen. Vanhat tiilitalot ja uudemmat betoniset kyhjöttävät kylki kyljessä, osa tyhjillään kiitos kiinteistöspekulaation. Kaiken tämän alla virtaa Senne-joki, joka haudattiin maan alle 1800-ja 1900-lukujen taitteessa, kun veden todettiin likaantuneen sietämättömäksi (Brysselin kaikki jätevedet oli näet tapana kaataa sinne käsittelemättöminä).

Villen perhe on paitsi erikoinen myös aivan ihana, mutta sen enempää ei liene sopivaa kirjoittaa heistä tähän! Me istuimme lähinnä alakerran vierashuoneessa lukien ja nörttäillen. Raahasin Villen katsomaan Örnette Colemania, joka oli yhä ilahduttavassa vauhdissa, ja erikoista Korean uskonnollisuutta esittelevää tapahtumaa, jossa oli hieno buddhalaista taidetta - patsaita, kuvakudoksia, sutria - esittelevä näyttely, jonka perähuoneessa näyttelyvieraat istuivat hämyisässä valaistuksessa rinkiin asetelluilla valkoisilla tyynyillä opastenauhat korvillaan ns. meditoiden. Ensin esitettiin Park Ki-Dokin hieno korealaista shamanismia esittelevä dokumentti Mudang: Reconciliation Between the Living and the Dead, sitten alkoi seitsentuntinen shamanistinen rituaali. Hetken päästä olisi alkanut vielä buddhalainen rituaali, mutta olin kiusaantunut. Väkijoukko ravasi edestakaisin rituaalitilassa, supattaen naureskellen sille, miten joku voi ihan oikeasti uskoa joihinkin esi-isien henkiin, ja koko tapahtumassa oli hieman friikkisirkuksen makua. Istuimme jonkin aikaa alakerrassa syömässä eväitä ja kuuntelemassa munkkien kenraaliharjoitusta, sitten päätimme lähteä mieluummin kotiin. Ainakin tapahtuma esitteli suhteellisen selkeästi - korealaisen sijaan - modernia eurooppalaista henkisyyttä. Kaipuu ja kiinnostus johonkin (jota ei sovi nimetä) on, mutta kaikki se mitä uskonnoista ammennetaan on asetettava postmodernin puolipiittaamattomuuden piiriin ja sen ehdoille, jolloin se muuttuu hermostuttavaksi kuriositeetiksi.

Tukkani on kasvanut ja niinpä se syttyi Brysselissä tuleen toisen kerran tällä matkalla, ensimmäinen kerta oli Barcelonassa. Otin sen merkkinä siitä, että on syötävä paljon suklaata ja tofua sekä pelattava King of Dragon Passia. Ville oli väsynyt hobo-reissaukseen ja katseli jo lentoja Suomeen, mutta lopulta teimme kompromissin ja lähdimme yöbussilla Hampuriin!

Pyhiinvaellus, ja muuta

2008-11-08T12:02:00.000-08:00

Pau

Toulousesta Pauhun liftaus oli helppoa. Siis liftaus. Mutta liftipaikalle pääseminen oli yllättävän ongelmallista - saimme siihen kulumaan 5 tuntia, joiden aikana kesken loppuva vesi, kuukautiskrampit ja rinkkojen paino armottomana porottavan auringon alla olivat saada meidät kiinni toistemme kurkkuihin. Lopulta löysimme liftaamiseen soveltuvan paikan matkalta Villen kaavaileman liftipaikan tykö ja nostimme peukalomme. Kymmenessä minuutissa pääsimme parin ainostaan ranskaa puhuvan hipin pakuun, joka vei meidät bensiiniasemalle, josta meille irtosi paitsi juotavaa, myös suora kyyti perille. Paussa yövyimme ihanan Tatianan luona, joka oli juuri viettänyt päivätolkulla aikaa Äiti Ammaa palvoen. Ville kävi hänen kanssaan joogaamassa. Hänen kotonaan minä muistin, miten paljon pidänkään salaatista, ja Ville koki jonkinlaisen henkisen heräämisen jonka seurauksena pohdimme jonkin aikaa mahdollisuutta pysähtyä matkan varrella jossakin retriittikeskuksessa - taas yksi suunnitelma, joka ei koskaan toteutunut. Mutta pyhiinvaellukselle kyllä lähdimme, Pausta piirun verran etelään sijaitsevaan Lourdesiin!

Enter Disneyland

Lourdes: 15 tuhannen asukkaan kaupunki, joka elää niistä viidestä miljoonasta pyhiinvaeltajasta, jotka sinne joka vuosi saapuvat. Täällä 14-vuotias Bernadette Souribous näki Neitsyt Marian 150 vuotta sitten etsiessään polttopuuksi kelpaavaa risua eräästä luolasta. Jälkeenpäin luolasta on tullut paikka, jossa sadattuhannet kylpevät joka vuosi parantuakseen vaivoistaan, ja jonka yläpuolelle on rakennettu valtava kirkollinen kompleksi. Loppu kaupunki on täynnä matkamuistomyymälöitä Neitsyen muotoisine vesipulloineen, rukousnauhoineen ja Bernadette-viuhkoineen, hotelleja ja ravintoloita.

Olimme suunnitelleet yöpyvämme teltassa, mutta havaitsimme, että länsiranskassa on kylmä. Siis todella kylmä. Neliasteisen tihkusateen kohmettaessa vähitellen varpaitani olin varma, etten halunnut yöpyä teltassamme. Ville oli enkeli ja kustansi meille halvan hotellihuoneen yöksi; seuraavana päivänä palaisimme itäänpäin, kohti Välimeren lämmittämää seutua. Muistin, miten Montpellierissä viime vuonna Alex ja Marina olivat vieneet minut maaseudulle, missä oli kaunista, kallioista ja mukavaa, sillä vieressä oli pieni turistien kansoittama keskiaikainen kylä, jonka nimeä en kyennyt muistamaan. Sinne!

Maria

Kaikesta kaupallistuneisuudestaan huolimatta Lourdes imi minut sisäänsä siksi yhdeksi illaksi ja yhdeksi päiväksi, jonka vietimme siellä. Kirkon mosaiikit olivat todella kauniit, mystiset ja hyvällä maulla tehdyt... ja pienellä perhehotellilla oli kissa, joka seurasi etäältä menemisiämme. Eikä missään muualla ole sattunut tilannetta, jossa nettikahvilan kaikki muut asiakkaat ovat nunnia! Silti sää oli armoton ja siirtyminen välttämätöntä. Asemalla, jonka odotussalissa itäeurooppalainen perhe oli käynyt vaipanvaihtohommiin, hyppäsimme junaan.

Matka Lourdesista länteen, kohti määränpäätämme Montpellieriä, jossa yölämpötilat yhä olivat välimerellisen leppoisat, sujui verkkaisesti ja lopulta huomasimme, että pimeä tulee tunnin päästä emmekä ole vielä puolimatkassakaan. Päätimme jäädä matkasta maaseudulla, jotta telttailu luontuisi. Kävelimme Boussensin kylän halki joen yli Roquefort-sur-Garonnen puolelle. Mäkisessä maastossa hyvä, tasainen telttapaikka löytyi juuri auringon laskettua eräältä tunkiolta. Yö oli hyinen ja pystytimme nuotion sytykkeinämme matkassa liian kauan kulkeneet Abolishing the Borders from Belowt. Kesämakuupussissa neliasteinen yö ei tuntunut kivalta; aamulla vaelsimme jälleen Boussensin halki, tällä kertaa lähijunalle, ja jatkoimme junapummeillen Montpellierin seudun lämpöön.

Mutta voi surku! Tein navigaatiovirheen, ja koska en muistanut oikeaa kylää, päädyimmekin sen naapuriin, paikkaan jossa ei ollut mitään - ei edes ruokakauppaa, eikä piikkipensaatonta telttapaikkaa, nukuimme siis vuorenrinteellä piikkipensaan ja oliivipuun välissä. Mutta aamulla kun heräsimme, näkymä oli uskomaton...

Tässä kuvassa on tiipii. Löydätkö sen?

Naapurimme puska

Vuori, jolle Ville kiipesi

Paun huuma oli meissä yhä ja niinpä meditointi oli aamulla ensimmäinen asia, johon ryhdyimme. Ville lähti kalliokiipeilemään (joskin teltta oli jo puolimatkassa) ja nauroimme, että vuorikiipeilyä ja meditointia, elämme kuin Kerouacin Dharmapummeissa - enää Prinsessa puuttuu... Emme löytäneet prinsessaa emmekä ruokakauppaa, ja läheisessä luolassa juomavedellä oli 3 euron litrahinta. Pois oli päästävä, joten liftasimme Montpellieriin aikeenamme pyöriä siellä ympäriinsä ja etsiä uutta tekemistä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Samana iltana olimme Brysselissä! Enkä kerro, miksi! Vielä!

Leçons de Toulouse

2008-10-19T14:25:00.000-07:00

Tiellä taas

Puren tukkaa auringossa

Cerbéren hylättyjen hotellien lomasta...

...löysimme temppeliherrojen kellarin!

Toulouse: Les Pavilions Sauvages, villit paviljongit, uskomattomine seinämaalauksineen

Mutteripannun mahti

Voisin muuttaa tänne

Ja sitten:

Ville ja Alexandre pilkkovat olkea

Vielä joskus leivinuuni valmistuu!

Iltahämärä. Uppouduimme juuri ranskalaiseen kulttuuriin CouchSurfing-isäntämme Alexandren johdolla katsomalla Vincent Dieutren elokuvan Leçons de ténèbres, josta takakansiteksti kertoo kaiken olennaisen: "l'itinéraire nocturne d'un homosexuel à la recherche de la beauté perdue" - "kadonnutta kauneutta etsivän homoseksuaalin yöllinen matka". Käsivarakameran melodraamaa kesti onneksi vain 77 minuuttia.

Toulousen päivät ovat kuluneet osin keskustassa pyörien, osin paikkakunnan kauniisiin kirkkoihin tutustuen. Jakobiinikirkkoon on haudattu Tuomas Akvinolainen, mutta henki on paennut sieltä yhtä tyystin kuin muistakin turismin helmaan siirtyneistä pyhäköistä. Sen sijaan St-Etiennen katedraalissa tunnelma on kaikessa kryptisessä sekamelskassaan upottava ja Dauraden basilika on hämmentävän koskettava pala Mustan Neitsyen kulttia.

Mutta ei katolinen kirkko ole suinkaan ainoa taho, joka minua on täällä inspiroinut. Valtaus nimeltä Les Pavilions Sauvages, Villit Paviljongit, on ihanin jossa olen koskaan käynyt. Nyt kaksivuotias ekologia - ja kulttuurikeskus on kadullepäin mikä tahansa talo, mutta kun pihalle astuu, näkee häikäisevät seinämaalaukset. Vaatekierrätyksen, asuintilojen, konserttien ja infokeskuksen lisäksi rauhallisella talolla on hieno puutarha, josta ei koskaan vaikuta puuttuvan lapsia. Me menimme paikalle auttaaksemme uuden, hienon olkisavisen leivinuunin rakentamisessa. Paviljongeilla oli jo kaksi pientä uunia, mutta uudella, halkaisijaltaan metrisellä uunilla voisi sen valmistuttua leipoa kylliksi koko korttelille. Oli mahtavaa saada hieman käytännön kokemusta tästä olkisavirakennustekniikasta, josta olen lukenut aiemmin niin paljon. Sääli vain, että säätäminen vei aikaa itse tekemiseltä eikä uuni valmistunut vielä tänä viikonloppuna.

Alexandren luona yövyin viime vuonnakin ystäväni Tobyn kanssa - silloin olimme Alexin ja Virginien, joka nyt on Brasiliassa, ensimmäiset CS-vieraat. Jälleennäkeminen on ollut mukava, eikä ole yhdessä kokkaamista parempaa ajanvietettä... Vaan huomenaamuna matka jatkuu paikkaan nimeltä Pau!

Raiteilla, sivuraiteilla

2008-10-18T11:25:00.000-07:00

Lähijuna kiikutti meidät tiistaina Portbouhun, jossa pystytimme teltan matalan sesongin tyhjentämälle nudistirannalle jylhien kallioiden lomaan ja lepäsimme pari päivää. Pelasimme korttia ja shakkia, Villen kiipeillessä minä luin Joycen Odysseusta ja mietin syntyjä syviä, kuten sitä, miten joskus kummastelin ihmisiä joilla kaiken aikaa tuntuu olevan flunssaa, selkäsärkyä tai muuta oireilua, ja nyt minusta on itsestäni tullut sellainen. Tuntuu kuin kaikki ei olisi aivan kohdallaan tässä reissussa ja hetkittäin mietin, että minun pitäisi olla kirjoittamassa ja maalaamassa liftaamisen sijaan, mutta toisaalta - milloin olen viimeksi ollut näin lähellä Santiago de Compostelaa, Po-jokea, Alhambraa? Eikö haaveeni ollutkin nähdä, kokea tämä kaikki? Oliko? Toisaalta Jyväskylä tuntuu yhtä lailla nyrjähtäneeltä paikalta olla, paikalta, jossa en tiedä miten itseäni toteuttaisin. Ehkä parasta, mitä tältä opintomatkaksi kunnianhimoisesti nimeämältäni reissulta voin oppia, on oppia piirtämään omimman tilani kuva ja raja, oppia näkemään, mitä tarvitsen.

Mitä Barcelonasta sitten jäi käteen? Tietty kouriintuntuva kokemus siitä, miten määrätietoisuus vie läpi harmaan kiven tai umpeenmuurattujen ikkunoiden, värikkäät kuvat rantapummeista ja piittaamattomista myyjättäristä, turisteista valokuvausrituaalinsa parissa ja hippirihkamaliikkeistä, selkeä kuva siitä mitä kotiini en tahdo ja toisaalta siitä, mitä olen valmis tekemään... Ja muutama ystävä, joiden luo on hyvä palata. Mutta pois lähteminen tuntui silti loistavalta. Nakurannan jakaminen kyyhkysparven ja kirkkaassa vedessä asuvien pelottomien kalojen kanssa on paremmassa sopusoinnussa kanssani kuin Barcelonan värikäs, huumaava kaaos.

Portbousta lähdimme liftillä kohti Toulousea. Matka sujui hitaasti kyytien viedessä meidät aina vain seuraavaan kylään. Kun neljäs lyhyt kyyti tiputti meidät aivan Perpignanin ydinkeskustaan - 60 kilometrin päähän Portbousta ja mahdottomalle paikalle liftata - päätimme kokeilla hypätä jäniksiksi junaan. Ja sehän onnistui. Loppumatka vaihtoineen kulki sujuvasti vailla näköhavaintoa lipuntarkastajasta. Ranskan rautateillä vihellyspilleihin puhalsi merimiesasuntapaisiin pukeutuneita poikia joilla ei ilmeisesti ollut muuta työnkuvaa, koska vihellettyään he palasivat aina taukotupaansa. Ja saimme toimittaa perille erään rakkauskirjeenkin - kun keijukaisen näköinen tyttö hyppäsi junasta Carcassonnen infernoon, hän lykkäsi kouraani lapun kera kuiskatun pyynnön toimittaa se jollekin miehelle - ja hetken hämmästeltyäni tajusin kenestä oli kyse ja sain kiitokseksi leveän hymyn...

Mitä tulee pummilla matkustamiseen, lähiliikenteessä olemme harjoitelleet sitä ahkerasti. Tukholman metron valvojat piittaavat porttien yli kiipeilevistä rahattomista reissareista yhtä vähän kuin Barcelonassakin - useimmissa kaupungeissa vartijat ja lipuntarkastajat ovat erikseen, eikä ensin mainitulla ole oikeutta sakottaa. Vaikka univormutyyppien läsnäolo saattaa pelottaa, he eivät reagoi muuten kuin ehkä katsomalla pitkään... Paitsi täällä Toulousessa, jossa valvoja juoksi peräämme: "Mademoiselle, monsieur! Tulkaapas vähän tänne!" Kuuntelimme hämillämme, kun valvoja selitti, että hän tuntee olonsa loukatuksi kun vain hyppäämme portin yli ohittaen hänet. Kuulemma se lähettää viestin, että hänen läsnäolonsa on tarpeetonta. Ensi kerralla meidän pitää kysyä kiltisti, voisiko hän päästää meidät metroon vaikkei meillä ole lippuja.

Ja niin ratsastimme jälleen metrolla Toulousen auringonlaskuun...

Jäähyväiset Barcelonalle

2008-10-12T06:40:00.001-07:00

Siitä, kun Ville ja tanskalaiset kapusivat sisään Casa Helmutiin, tuli perjantaina kuluneeksi kaksi viikkoa. Pelko häädöstä tai väkivallasta on häipynyt, kun yö ja aamu toisensa perään menee rauhallisesti. Aamuyöllä heräämme aina kolahduksiin, jotka kuitenkin johtuvat vain roska-autoista. Siis elämä on leppoisaa ja kaupungin valtaajaväki on ällistyksissään siitä, että talo on yhä meillä -- etenkin se porukka, joka pakeni "vaarallisesta" talosta vallatakseen uuden, joka on kuulemma "muuten hyvä, mutta puolet portaista puuttuu".

Seuraksemme taloon on tullut sekalainen joukko väkeä, josta osa suunnittelee jäävänsä, osa hengailevansa vain pari päivää. Ryhmä espanjalaisia taideopiskelijoita, kaksi kreikkalaista tyttöä joita ei vaikuta kiinnostavan hommien teko talon eteen - potuttaa, mutta he lähtevät pian - ja vielä eräs espanjalainen pidemmän linjan valtaaja ruotsalaisen kaverinsa ja koiransa kanssa. Kylässä on myös australialainen Ben, johon tutustuimme Sant Feliu de Guixolsissa. Kun talon espanjalaiset eivät ole Kataloniasta vaan muuttaneet tänne joka puolelta maata, meillä on viimein ollut tilaisuus oppia espanjaa katalaanin sijaan.Eikä ole parempaa tapaa tutustua paikalliseen skeneen kuin vallata heti kaupunkiin saavuttuaan: muiden talojen väki on innokasta auttamaan, lainaamaan ghettorälläköitä ja jatkojohtoja, järjestämään meille lakimiehiä ja sähkömiehiä (tähänastiset kytkennät ovat Villen väsäilemiä). Jos vielä saisi juoksevan veden - toistaiseksi vedenkanto on yksi talon päivittäisistä askareista...

Vielä pari kuukautta sitten Barcelonan valtausskene olisi tuntunut aivan ilmiömäiseltä Suomeen verrattuna, mutta nyt kun ahkera työnteko alkaa kantaa hedelmää Helsingissä alkavat yhtäläisyydetkin näkyä. Parhaimmillaan Barcelonassa - Tukholman kokoisessa kaupungissa - on ollut 600 valtausta; tällä hetkellä kaupungin linja on tiukentunut ja valtauksia on vain parisensataa. Esimerkiksi ihana asuinvaltaus Casa Knapp jossa vietin aikani silloin kun Ville oli linnoittautuneena taloon... tai sosiaalikeskus La Papa, jossa 1,5 eurolla saa usean ruokalajin häikäisevän aterian aina alkukeitosta uppopaistettujen artisokkien ja aidon italialaisen pizzan kautta liköörillä kostutettuun hedelmäsalaattiin.

Mitä tulee omaan taloomme, kun olemme avanneet sen ovet kaikille halukkaille asukkaille olemme samalla löytäneet itsemme erilaisten intressien ja elämäntapojen ristitulesta. Me halusimme tehdä rauhallisen sosiaalikeskuksen, paikan josta käsin muuttaa maailmaa, jossa keskittyä olennaiseen. Espanjalaiset haluavat rauhallisen kodin ilman bileitä, he toivovat tilaa maalaamiselle mutteivät ole kovin kiinnostuneita poliittisesta vaikuttamisesta vaan roudaavat taloon loka-kolaa. Viimeksi taloon muuttaneet kaksi punkkaria ja koira ovat toisaalta kokeneita valtaajia ja remonttireiskoja, mutta heidän käsissään alakertamme toinen puoli on muuttunut lihangrillaamoksi ja toinen piri-infernoksi. Kotibileiden, joiden piti olla pienet ja leppoisat, aikana joku leikkasi tinapillini kahtia. Alamme olla väsyneitä touhuun, eikä tyydyttävää keskusteluyhteyttä tunnu löytyvän. Siispä huomenna Portbou kutsuu ja kaupunki jää taa! Sääli vain, että kivat espanjalaisetkaan tuskin jaksavat kauaa vauhtikaksikon meuhkausta ja lähtevät hekin matkoihinsa.

Barcelona, selittelemättä

2008-10-11T07:53:00.000-07:00

Rannan kupeessa

2008-10-04T08:03:00.001-07:00

Barcelonetan kaupunginosa aivan biitsin kupeessa oli ennen kalastajien aluetta, jossa kaupungin köyhälistö majaili slummihkoissa oloissa. Nyt alue on muuttumassa turistisiirtolaksi, yksi merellishenkinen ravintola toisensa perään kahviloiden ja surf shopien lomassa. Kun ilta alkaa hämärtyä, aallokossa poijujen lailla keikkuvat surffarit keräävät kamppeensa yksi toisensa jälkeen. Pimeällä näkee, kuinka horisontissa salamoi.

Talon suhteen on tapahtunut jännä käänne. Porukkamme oli kyllä tarkastanut kiinteistön tilanteen kaupunginvirastosta, mutta siellä oli ollut vanhentunutta tietoa -- ja omistajalla on kuin onkin lupa remontoida talo, tosin lupa vanhenee mikäli hän ei aloita remonttia parin viikon sisällä. Espanjassa talonvaltaajille antaa yleensä peliaikaa se, että omistajalla on oltava oikeuden päätös häätöön, mutta näissä olosuhteissa on todennäköistä että tapaus saa pikakäsittelyn. Tämä säikäytti valtaajaporukkamme, josta suurin osa on ensikertalaisia: he eivät halua tulla häädetyiksi tai joutua oikeudenkäyntiin. Minä ja Ville olimme ainoat, jotka eivät pelkää poliisia tai sakkoja, ja jäimme taloon kaksin.

Outoa, kotopuolessa kun valtaustoiminnassa mukana olevat ovat aina varautuneet sakkojen mahdollisuuteen ja suhtautuvat siihen tyypillisesti samalla välinpitämättömyydellä jota muihinkin raha-asioihin soveltavat. Täällä kaikki on haluttu tehdä kovin laillisesti ja viimeisen päälle, vaikka fakta on että valtaus voi johtaa poliisihankaluuksiin teki sen miten kiltisti hyvänsä. No, meillä on kuuden asunnon pienkerrostalo kahden asuttavaksi. Ainoa huono puoli on se, että voimme poistua vain yksi kerrallaan.

Ensimmäisenä yönä, jonka olimme talolla kahden, säikähdimme jokaista kolahdusta, sillä yksi tanskalainen oli kuullut omistajan neuvottelevan parin matadorin kanssa häädön hinnasta. Barcelonetan slummihko tausta näkyy yhä mafian vahvana läsnäolona, ja täkäläinen mafia koostuu ilmeisesti itäeurooppalaiseen tapaan romaneista. En halua tietää enempää... Nyt olemme rauhoittuneet - jos hämärä häätö olisi ollut omistajan mielessä, hän olisi toteuttanut sen jo. Lähinnä omistaja on pyörinyt ympäri taloa lakimiehen kanssa, aina kypärä päässä, siksi kutsumme häntä Helmet-Helmutiksi.

Työkalu toisensa jälkeen tulee tutuksi kun irrottelemme letkeään tahtiin metallilevyjä, jotka on ruuvattu ikkunoiden ja ovien eteen - ja ruuvit vielä hitsattu kiinni, kuinka julmaa. Mutta mihinpä ei rälläkällä ja vanhoista verhotangoista improvisoiduilla kangilla pystyisi...

Talo on ollut meillä yli viikon, ranta (täynnä ahkeria kaljan, hieronnan, limpparin, korujen ja hasiksen kauppaajia sekä varkaita) on ihana mutta pysymme pölyisinä riippumatta siitä, miten paljon uimme. Toisin sanoen: kaikki hyvin, älä ole huolissasi äiti!

Viisi päivää Barcelonassa

2008-09-29T07:15:00.000-07:00

Keskiviikkoaamuna Kike heitti meidät ison tien varteen, jossa liftasimme teuraanhajussa tippa linssissä: liikenneympyrään, josta olimme liftaamassa, ajoi eläinkuljetusauto toisensa perään, kirkuvia sikoja kolmessa kerroksessa, ja hetken päästä samat autot tulivat tyhjinä takaisin. Saimme kyydin puolimatkaan marokkolaiselta, joka koetti valistaa etupenkillä istuvaa Villeä Allahin armollisuudesta, soittipa rukouksiakin kasetilta. Loppumatkan menimme junalla pummilla, ja niin olimme taas tässä kaaoksen kaupungissa, jossa noviiseille supermarketit eivät ota löytyäkseen ja valtauksilta kohtaa lähinnä suljettuja ovia.

Outoa miten etenkin suurkaupungissa matkustaessa perustarpeet korostuvat. Vessakäyntejä ja ruokailuja saa suunnitella oman aikansa, ja yösijan etsimiseen saa helposti uppoamaan koko päivän. Keskiviikkona kuljimme valtaukselta toiselle kuutisen tuntia ennen kuin löysimme yhden, jonka ovi oli auki. Sielläkin saimme ensin saarnan siitä, miten pseudoanarkistituristit luulevat vallattuja taloja hostelleiksi. Minä juttelin kissojen perimmäisestä luonteesta Buenos Airesista kotoisin olevan Danielin kanssa ja Ville hävisi pari Backgammon-matsia. Hänelle on muuten alkanut kasvaa punainen parta partaterien loputtua kesken... No niin, saimme sitten kuitenkin nukahtaa nurkan sohville ja seuraavana aamuna lähdimme kahdeksalta osoittamaan mieltämme erään toisen talon häätöä vastaan. Mikä olikin omanlaisensa farssi.

Kokoontumispaikalle ei kokoontunut kuin vajaa kymmenen mielenosoittajaa, joten nuokuimme ja odottelimme, josko joku vielä saapuisi. Viereisen pankin kulmilla pyöri teepaitoihin sonnustautuneita mahakkaita poliiseja ja Ville ehti kommentoida, etteivät täkäläiset pollarit kovinkaan kovanaamaisilta näytä - kun samassa paikalle kaarsi mellakkapoliisin musta paku, josta purkautui kymmenisen yrmynaamaista atleettia baretit ojossa, kypärät kainalossa ja kädet pampuilla. Absurdi puistonpenkilläistujien saarto, passien tarkastus jossa kesti ikuisuus. Halusin piirtää muotokuvan komeasti poseeraavasta poliisinuorukaisesta, mutta tämä tuli katsomaan mitä tein ja heitti sitten kynäni hiiteen - taidekritiikkiä espanjalaisittain, otaksun. Passit ja vapaus saatiin kuitenkin takaisin ennen pitkää. Seuraava yö vietettiin puistossa, sadetta paettiin puistonpenkkien alle, teltta ja rinkat säilössä bussiasemalla. Aamulla kun heräsimme, joku oli jättänyt meille hedelmiä ja makkaraa.

Mutta farssilla oli puolensa: siellä kuulimme tanskalaisilta nuorilta seuraavalle päivälle suunnitellusta valtauksesta, johon sopi osallistua. Yösija! ajattelimme ensin, ja sitten: äksöniä!

Talo on romanttisesti rapistunut kadun pienin kerrostalo aivan biitsin kupeessa. Se oli tyhjillään ilmeisesti siksi, että omistajilla oli valtaisat kiinteistöverovelat. (Biitsi, muuten, houkuttelee puoleensa kaikenmaailman pelottavia alkoholisteja, jotka polvistuvat eteeni jos soitan tinapilliä. En suosittele musisointia biitsillä tästä syystä.) Ville ja kaksi tanskalaista kapusivat sen katolle kuin hämähäkkimiehet ja miehittivät sen. Aluksi tarkoitimme murtaa yhden umpeenmuuratuista ovista saman tien, mutta ongelmat naapurien, jotka soittivat paikalle omistajat, kanssa - suurin osa naapureista suhtautui valtaukseen leppoisasti, mutta viereisessä talossa paheksuttiin suuresti - pakottivat pitämään talon ummessa muutaman päivän ajan, sillä ilmeisesti poliisin on jonkun lakiteknisen kiemuran vuoksi vaikeampi toteuttaa häätö mikäli talossa on oltu vähintään kolme päivää. Niinpä toistaiseksi harrastamme loputtomia parvekekohtauksia ja lähetämme kirjoja, olutta, sidetarpeita ja ruokaa ylös köyden varassa. Huomenna murramme oven.

Villen majaillessa ylhäisessä tyrmässään minä olen tupannut itseni asuinsquattiin suoraan evankelisen kirkon yläpuolella. Hallelujaa-huudot kuuluvat selvästi yläkertaan unen läpi. Olen nukkunut pidempiä yöunia kuin aikoihin ja seurustellut talon kolmen asukkaan kanssa. Pitkiä esoteerisia keskusteluja ja musisointia Entropiaksi itseään nimittävän latino-noisejätkän (jolla on Temple of Psychick Youth - tatuointi) kanssa, vielä pidempiä keskusteluja erään ruotsalaisen aktivistin kanssa joka tuntee nimeltä kaikki alueen kodittomat, Lars von Trier-leffailtoja liettualaisen punkkarin kera. Elo on ollut leppoisaa, viimeksi kävin lämpimässä suihkussa Ruotsissa mutta mitä moisesta! Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Ja huomenna myös asunto.

Gironan graffitit... ja Sant Feliu de Guixols

2008-09-23T11:47:00.001-07:00

Terveisiä Gironan turistikaupungista!

Todella virkistävää turistimassoista huolimatta saapua kaupunkiin, jota Stop Töhryille - tai Sotkutonta Päivää - tyyliset kampanjat eivät ole runnelleet. Katsokaapa:

Gironasta jatkoimme eteenpäin Sant Feliu de Guixolsiin, jossa majoitumme Kike-nimisen hepun luona, joka vokaliseeraa oivassa punk-yhtyeessä nimeltä Zaspurrilla. Hän on rakentanut talonsa omin käsin kierrätysmateriaaleista. Sitä paitsi hänellä on upea puutarha: paprikaa, tomaattia, basilikaa, minttua, kesäkurpitsaa, kurkkua, munakoisoa, hamppua (jota hän käyttää ainoastaan oluen humaloimiseen) ja seuraavia kummallisia vihanneksia, joita kuulemma sisilian trumpeteiksi kutsutaan:

Mies ja vihannes

Kaktusterveiset!

Seuraavaksi takaisin Barcelonaan... Elo on mahtavaa, söimme juuri marinoituja herkkusieniä, täytettyjä paprikoita ja suklaavanukasta. Kiken luona majoittuu myös australialainen Ben, jonka kanssa on mahtavaa jakaa kokemuksia kaikista yhteistä kiinnostuksenkohteistamme. Ben myös osaa laittaa täytettyjä paprikoita. Nam.

Eilen kävimme Gironassa iltareissu CouchSurfing-miitissä. Se pidettiin kauhean kalliissa bling bling - paikassa, jonka sohvat oli päällystetty glitterkankaalla ja musiikkina oli Guns´n´Roses (en todellakaan tiedä mitä ajatella). Useimmat CS-miitit joissa olen ollut ovat olleet hintavammanpuoleisissa paikoissa, Jyväskylänkin miitit pidetään paikassa jossa on JKL:n kallein kalja. En käsitä miksi. Eikö CS:n pitänyt olla jotain, jolla lähestytään tavan kansalaista? Tasavertaistavaa, ei eliittikerhomaista toimintaa? Tapa matkustaa, joka mahdollistaa matkustamisen myös vähävaraisille?

Paratiisi on Portbou

2008-09-22T12:02:00.000-07:00

Portbou, Katalonia

Ja vesi

Portboun katalonialaiskylä Ranskan ja Espanjan rajalla, Costa Bravan pohjoispäässä. Kävelen poukamasta toiseen kapeaa polkua kalliolla, jota vasten Välimeren aallot kuohuvat. Saapuessani pienelle suojaisalle rannalle Ismo Alanko istuu kallionkielekkeen varjossa hyräillen itsekseen. Hän nyökkää, nyökkään takaisin.

Tuota noin! Lienee parasta aloittaa alusta tämäkin tarina.

Barcelona oli hektinen, turistien vellovat massat La Ramblalla, metrotunnelien kuuma ja kostea ilma, eikä meillä ollut paikkaa yöpyä. Edelliset yöt olivat jääneet varsin vähille unille, flunssa oli yltymässä ja niinpä hermoromahdus kolkutteli ovella. Päätin törsätä yöhön hostellissa: ehkä seuraavaksi yöksi löytäisimme järkevämmän paikan olla, mutta nyt tarvitsin unta, suihkun ja sapuskaa, muuten repeäisi pää. Menimme ensimmäiseen löytämäämme hostelliin, jossa palvelu oli nihkeää ja aamiainen vielä nihkeämpää, mutta onneksi tämä näkyi myös yöpyjien määrässä ja saimme olla rauhassa sen yön. Minä rojahdin sänkyyn yhdeksän maissa ja nukuin kaksitoista tuntia; Ville kävi vielä kävelyllä. Seuraavana päivänä emme löytäneet yösijaa, mutta minä löysin muistikirjastani sinne OssiBussin läksiäisissä päätyneen viestin:

"Festivaali Ranskan ja Espanjan rajalla Portboun kylässä "Festival Surpas". En nyt muista muuta Espanjasta mutta laitan viestin sitten kun muistan. Toivoo Hermanni."

Googlasimme festivaalin. Sivut olivat tuntemattomalla kielellä, mutta sen saimme selville, että festivaali alkaisi tänään. Mennäänkö? Tietysti! Hyppäsimme lähijunaan (syötyämme kuitenkin ensin yltäkylläisesti Juicy Jones - vegaaniravintolassa) ja illalla olimme perillä.

Portbou on paratiisi. Noin 2000 asukasta, suojaisia rantoja, palmuja, karua kaktuspusikkoa ja hylättyjä taloja. Ja helle. Portbou on myös ruokaparatiisi - ruokavaliomme oli tuorepuristettua appelsiinimehua, espressoa, tummaa suklaata ja parhaita koskaan syömiämme manteleita, joiden maku on lähempänä Fazerin Parhain- pussin Tosca-karkkeja kuin joitain Meiran lällymanteleita. Vihannestori, jossa ei kykene päättämään kaikkien herkkujen väliltä, ihanat leipomot ja paikallinen herkku turrón, josta löysimme kaksi vegaanista makua, pistaasin ja hedelmän. Lukemattomia tomaatti-avokado-kikhernesalaatteja ja halpaa kuoharia! Portboun suojeluspyhimys on saksalais-juutalais-marksilainen esseisti Walter Benjamin, joka pakeni natseja Portbouhun päätyen tekemään siellä morfiini-itsemurhan.

Hylättyjen talojen ehtymätön eleganssi

Surpas kärsi teknische problemosista ja niinpä perjantaina näimme vain kaksi showta: italialainen Mirko Mescia säesti Georges Méliès - elokuvanäytöstä elektronisesti, kitaralla ja ilmapalloja poksauttelemalla (bravo!), sitten Ismo Alanko Teholla soitti myötähäpeää herättäviä englanninnoksia uusista kappaleista ja onneksi suomenkielisiä uusia sovituksia vanhoista siekkarihiteistä.

Lauantai alkoi Le Troupé:n loisteliaalla kirppusirkusnäytöksellä, jonka esiintyjistä toinen opetti Villelle uuden jonglööraustempun. Daniel Pitarch ja Jordi Marfá Barcelonasta säestivät Segundo de Chomonin elokuvia mustalaismusiikkisovituksilla mm. The Smithsin Hang the DJ´stä (häh?). Marc Egea soitti huikeita kampiliiraimprovisaatioita ja lauloi peikkolauluja, Fina la Ina esitti taidokasta kabareeta, joku yhtye jonka nimeä emme koskaan saaneet selville soitti meneviä poliittisia hupilauluja ja Face Retaman, jossa Hermanni oli viulussa, flamenco sai meidät pyörryksiin. Illan viimeistä keikkaa emme jaksaneet jäädä kuuntelemaan vaan menimme pystyttämään telttaa syrjäiselle rannalle.

Kirppusirkus

Face Retama

Näkymä viiden tähden hotellistamme

Portboussa oli paljon muitakin kansainvälisiä matkalaisia. Ensimmäisen kohtasimme, kun hän ryntäsi peräämme niljaisen hotellin aulabaarista kysyäkseen, missä on leirintäalue. Tuo irlantilainen hyperaktiivinen runoilija oli vähintäänkin ristiriitainen tapaus. Toisaalta oli ihailtavaa, että hän oli pyöräillyt koko matkan Edinburghista tänne - toisaalta hänellä oli kummallisia näkemyksiä, kuten esimerkiksi, että kaikilla pitää olla talvella tyttöystävä, koska silloin saamme vähemmän D-vitamiinia. Hän oli myös siinä uskossa, että uraania käytetään vain ydinaseisiin, ei koskaan ydinvoimaan - ja hän yritti osoittaa veganismimme puutteelliseksi sillä perusteella, että vaatteemme olivat puuvillaa -- hänen maailmassaan puuvilla tuli lampaasta. Olimme kuitenkin valmiit pistämään tämän kaiken saarimentaliteetin ja katolisen kasvatuksen piikkiin. Tapasimme myös kolme tsekkiläistä reppureissaajaa, jotka olivat huomattavasti siedettävämpää seuraa... ja kaksi suomalaista, jotka olivat ehtineet jo kuulla huhuja "tatuoiduista suomalaisista rannalla". Outoa oli, että suomalaisia lukuunottamatta nämä kansainväliset vieraat eivät olleet tulleet festareille vaan ihan vain biitsistä nauttimaan.

Minkä kyllä ymmärtää, nautin minäkin.

Sunnuntaina emme jääneet festarin päättäviin keskustelutilaisuuksiin -- katalaani ei ole vielä hallussa -- vaan jatkoimme Gironaan...

VIUH!

2008-09-20T23:50:00.000-07:00

Helsingör, taustalla Helsingborg

Kumlan rekkapysäkillä suurin osa rekoista oli käymässä illan tullen nukkumaan, eikä kyytiä niin ollen saanut. Mutta eräs kuski mainitsi olevansa seuraavana päivänä matkalla Tanskan suuntaan... Niinpä nukahtaessamme telttaan maantien hurinaan laitoimme herätyksen neljäksi. Pitkät kyydit löytyvät helpoiten aamuviideltä, kun kuskit heräävät. Ja niinpä saimme rekkakyydin Helsingborgiin, josta halpa lautta vei Tanskan puolelle Helsingöriin. Saksalainen kuski, Christian, antoi meidän jopa käyttää tietokonettaan: kun olimme Helsingborgissa niin aikaisin, toivoimme, että iltaan mennessä pääsisimme ehkä Hampuriin, jossa viime reissulta tuttu Jonas kommuuneineen ehkä majoittaisi meidät. Olimme innoissamme, sillä linnuntietä Hampuri on sentään miltei puolimatkassa Jyväskylästä Espanjan rajalle!

Helsingörissä saimme olla peukalot pystyssä kaksi tuntia, sillä emme aluksi meinanneet löytää hyvää liftipaikkaa. Se ei haitannut: aurinko paistoi ja pärjäilimme, vaikka kurkkukipuni olikin pahentumaan päin. Lopulta saimme kyydin ruotsalaiselta gubbelta, joka oli ajamassa örebrosta saksaan ja takaisin saman päivän aikana hakeakseen pakettiautollisen halpaa saksalaista viinaa. Hänen kyydissään pääsimme tanskan Rödbyhavnista saksan Puttgardeniin vievälle lautalle, jolla otimme tehtäväksemme kysellä kyytiä Hampuriin. Meidän vedellessämme ranskalaisia lautan kahvilassa viereisessä pöydässä istui pari suomalaista makkaranpurijaa, joten kysyimme heiltä ensimmäisenä. Ootteko ajamassa Hampurin kautta? Joo, siitähän se motari menee. Päästäiskö kyytiin? Teitäkö on kaksi? Joo. No sopii!

Suomirekkarein varustetun luksuriöösin Volvon omistaja oli matkalla Espanjan Alicanteen, jossa hänellä oli omien sanojensa mukaan "sellanen linna". Volvo kiisi autobahnilla yli kahtasataa ja piti nopeutensa silloinkin, kun nopeusrajoitus oli satasen kieppeillä. Ei mukamas pelottanut, muuten vain puristin rinkkaa sylissäni rystyset valkeina, vatsaa väänsi ja korvat menivät lukkoon. Ja kun kysyimme, saisimmeko Hampurin sijaan kyydin suoraan Barcelonaan, vastaus oli, "sopiihan se, jos teitä ei pelota". Joo, ei meitä!

Niinpä liftasimme 2700 kilometriä 30 tunnissa -- uusi nopeusennätykseni. Alfauros kavereineen jätti meidät bensa-asemalle parikymmentä kilsaa Barcelonasta. Samoilimme vanhoissa ojissa ja esikaupunkialueella, kunnes lopulta paikalliset saattelivat meidät paikallisjunalle. Hola!

Tästä vanhasta kiemurtelevasta ojasta

etsimme reittiä Barcelonaan

oh baby I´m in Sverige

2008-09-17T09:58:00.000-07:00

Oh Baby, olemme Tukholmassa!

Heittäytyminen turistirituaaliin

Ne tornit ovat syypäät

Ollen keittiössä

Tässä on hiekkalinna
Jonka rakensivat Ville, Olle ja Marko yöhämärässä

Villes pappa är rikare än min!!

Terveisiä Cafe44:sta!

Perjantaiaamuna Kora ja Thorsten olivat matkalla Maarianhaminaan korjaamaan purjevenettä, jossa he olivat asuneet kolme vuotta ennen Ahvenanmaalle asettumista. Jätimme jäähyväiset, söimme vegaanista suklaakakkua laivakorjaamon viereisessä Cafe Bönanissa ja hyppäsimme sitten Eckerön bussiin. Bussi Maarianhaminasta Eckeröhön, laiva Eckeröstä Grisslehamniin ja bussi Grisslehamnista Tukholmaan kustansivat yhteensä vähän päälle kahdeksan euroa, ja heti oli matkan ekologista jalanjälkeä pienennetty verrattuna koko matkaan Siljaviikinki-tuomionpaatilla, vaikka tietysti ekologisinta olisi pyöräillä Tornion ja Haaparannan kautta.

Tukholma oli hyvä paikka pysähtyä lepäämään. CouchSurfing-isännällämme Ollella oli mehukas kokoelma Smithsiä ja singer-songwriter-naikkosia. Hänen vieraanaan oli klaustrofobisen mutta herkullisen Vegomässanin johdosta myös kaverimme Marko, jota olikin ihana nähdä. Katsoimme elokuvia jopa puuduttavan paljon Turtlesista Koyaanisqatsiin, joka kirvoitti eeppisen keskustelun taideteorian perusteista. Laitoimme pitsaa ja Olle opetti meille käytännössä sen, mitä Planka.nu opettaa teoriassa Tukholman metroilla ja busseilla reissaamisesta. Myöskään Moderna Museetin lipunmyyjät eivät pahastuneet, kun ohitimme heidän tiskinsä mennessämme sisään tuohon pyhäkköön, jossa Gerhardt Richter oli saada minut lankeamaan polvilleni. Ai niin, ja housutkin löytyivät.

Aamukymmenen maissa olimme laitakaupungilla bensa-asemalla riiaamassa kyytiä Lidköpingin pieneen järvenrantakaupunkiin. Oli pirun kylmä ja välistä sataa tihuutti. Huonolla säällä ei kyytejäkään meinaa saada, kuskit kääntyvät sisäänpäin. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun illan pimetessä Kumlan rekka-aseman ylle (josta kuski, joka sinne heitti, sanoi: "jossette sieltä löydä rekkakyytiä, en tiedä mistä) aseman kahvio sulkeutuu, viimeinen santsiteekuppi on juotu ja on aika mennä kylmään ja märkään bensa-asemanvieruspeltoon pystyttämään telttaa. Sitä tunnetta, kun koko päivänä on edennyt vain 200 kilometriä ja saanut kurkkunsa kipeäksi. Kun on siinä määrin tympääntynyt koko Ruotsiin, ettei jaksaisi sitä madonsyömää maata enää päivääkään.

Onnellisten luumujen maa

2008-09-11T13:43:00.001-07:00

Aasiterveiset Kumlingesta!

Kumlingessa on kivoja tipuja

Täällä ollaan siis töissä

Ville mittaa...

...ja mie poraan

Kaiken tämän olemme leiponeet

Silti Donkelle maistuu paremmin hiha

Kora pystyttää itse rakentamansa jullan purjetta

Ja meri

Hipit taikapuussa

Kora on meistä paras kiipeilijä...

Ja Thorsten paras pelle!

Rambo, sotureista urhoollisin, lähettää terveisiä.

Matkamme Turusta Kumlingeen vei aamuruskosta iltahämärään. Ensin neljä vihoviimeisen tuskallista tuntia Leviathanin uivassa maailmanloppukoneessa (Viking Line). Maarianhaminassa poimimme mukaamme ruokaa ja hyppäsimme bussiin, joka vei meidät Hummelvikin pikkuruiseen satamaan. Sieltä lautta kuljetti meidät Kumlingen saarelle. Ahvenanmaan lautat ovat ilmaisia fillarilla tai jalkaisin matkustaville, joten täällä reissaaminen onnistuu hyvin reppumatkalaiselta.

Meridianan yhteisö Kumlingen Hasslebossa, jossa majailemme, on vasta alkutekijöissään. Täällä asuu saksalainen pariskunta Kora ja Thorsten, jotka toivovat löytävänsä pian muita liittymään seuraansa. Kora on luontaishoitaja, veneenrakentaja ja saksanmaikka, Thorsten on ex-farmaseutti, nykyinen homeopaatti, elämäntapafilosofi ja postiduunari. Molemmille muutto Ahvenanmaalle merkitsi irtautumista joistakin yhteiskunnan valtarakenteista, vaihtoehtoa tuhoisalle pääomakoneistolle. Aiemmin täällä asui myös toinen saksalainen perhe. Lisäksi täällä on kolme kissaa: kaksivuotiaat Charlie ja Momo sekä Rambo, joka on viisiviikkoinen pentu. Ikkunasta on näkymä naapurin laiduntaviin aaseihin.

Kaupalle (Kumlinge Andelshandel, jonkinlainen yhdistelmä pientä bensa-asemaa, rautakauppaa ja ruokakauppaa) on neljä lumoavan kaunista kilometriä soratietä myöten, ja hieman loitompaa löytyy myös keskiaikainen kirkko. Paikan pienuudesta ja yhteisöllisyydestä kertoo hieman se, että asuinpaikoista jne. on tapana puhua rakentajiensa mukaan: talo, josta tätä kirjoitan, on Thor Hindersas hus - sen miekkosen mukaan, joka rakensi tämän talon 40-luvulla.

Vaikka Kora ja Thorsten ovat täällä kahden, on heillä vierainaan paitsi vapaaehtoisia, myös loputon ystävien ja tuttavien, hostellivieraiden ja hiirten virta. Suunnitelmissa on muuttaa hostelli ja asumus ekoyhteisöksi ja koko Kumlingen kunta ekokunnaksi - näin pienellä saarella kaikki on, Thorstenin mukaan, mahdollista. Yläkerrassa mie harjoittelen kitaransoittoa ja Ville joogaa. Kahvihetkinä puhutaan vaihtoehdoista pillerilääketieteelle ja tiskialtaan äärellä kummittelevasta Johnny Cashin aaveesta.

Saaristo on hyvä paikka keskittyä fyysiseen työhön ja matkasuunnitelmien tekoon: seuraavaksi lähdemme Tukholmaan Vegomässan - vegaanitapahtumaan, mistä aiomme jatkaa Malmön sosiaalifoorumiin vapaaehtoisiksi. Vegaaneista puheenollen, täälläolomme ajaksi olemme muuttaneet keittiön tyystin vegaaniseksi. Sunnuntaina täällä pidettiin Kumlingen maalaisgubbeille avoimien ovien päivä. Mummot ja papat olivat innoissaan porkkana-, luumu- ja suklaakakuistamme sekä anarkopiirakoista, jotka tosin naamioimme kukkais- ja tähtipiirakoiksi. Maarianhaminasta löytyy kävelykadulta etno/luontaistuotepuoti, josta saa yogi-teetä, kuivattuja hedelmiä ja vegaanituotteita. Lisäksi Maarianhaminan sjökvarteretissa on Café Bönan-vegekahvila. Muutenkin Maarianhaminassa on varsin hyvät valikoimat vege-erikoistuotteita. Kumlingesta niitä ei saa, mutta kuka niitä kaipaakaan, kun ahvenanmaalaiset tomaatit ovat tuhannesti mannersuomalaisia maukkaampia... Sitä paitsi Hasslebon pihassa kasvaa luumupuu, eikä ole mitään mehukkampaa kuin onnelliset luumut suoraan puusta mässytettyinä.

Nyt kun Hasslebon naapurit ovat ruotsinreissulla, olemme auttaneet kanojen ja aasien hoidossa. Aaseista tummempi, Donke, on oikea alfauros ja omapäinen kuin mikä. Kun veimme ne tallilta laitumelle Thorstenin kanssa, Thorsten oli laittanut Donken suitset väärin niin että ennen kuin huomasimmekaan Donke kirmasi vapaana jossain päin Kumlingen pimenevää iltaa... Aasien vapautusrintama epäonnistui kuitenkin tehtävässään sikäli, että pitkän jahtaamisen jälkeen Ville ja Thorsten saivat lopulta Donken ajettua aitaukseen. Aaseista harmaa, Gunnar nimeltään, on huomattavasti säyseämpi ja puskee mielellään tuttavallisesti mahaani. Donken lähdettyä kirmailemaan Gunnarkin kuitenkin hieman innostui ja rynnisti täyttä laukkaa rinnettä alas. Minä kun pidin sitä lieasta kiinni, tuiskahdin nenälleni ja Gunnar veti minua tovin perässään mutta väsähti onneksi pian. Mekko ratkesi ja valkeat legginsit muuttuivat mustiksi, mutta oli kuitenkin enimmäkseen hauskaa!

Aaseista ja kanoista huolehtimisen lisäksi olemme repineet vanhoja tapetteja veks ja laittaneet tilalle uudet, maalanneet, purkaneet, poranneet. Ensimmäinen viikko meni keittiön seiniä remontoidessa, sitten siirryimme lämmitysjärjestelmän asennushommiin. Pylväsporakone on ihan mukava kaveri, mutta käsiporan käyttö on aika pelottavaa -- pelkään hulluna huitaisevani johonkin väärään suuntaan kohtalokkain seurauksin! Olemme suomentaneet Kumlingen kunnan nettisivuja, kokkailleet ja piehtaroineet auringossa -- Kumlingessa on tilastollisesti eniten auringonpaistetta koko Pohjoismaissa, tosin sadettakin on tullut ihan riittämiin.

Viimeisen päivän kunniaksi aurinko palasi taivaalle ja kävimme purjehtimassa Koran rakentamalla perinteisellä ahvenanmaalaisjullalla. Mutta lähtö huomisaamuna kohti Tukholmaa tuntuu kaikesta maalaiselämän rattoisuudesta huolimatta mukavalta, etenkin kun hukkasin aurinkolasini ja housuni jonnekin Turkuun. Ilman pöksyjä ei pitkälle pötkitä!

Turku - Tampere

2008-08-31T02:09:00.000-07:00

Slummissa tutisee

Alakulttuuripääkaupunkihanke otetaan Turussa vakavasti. Jo toista kertaa Turussa järjestettävä, alunperin T.E.H.D.A.S. RY:ltä peritty Taideslummi-tapahtuma pystytettiin tällä kertaa Puolalanpuistoon, aivan taidemuseon kupeeseen. Tottahan menin mukaan, joskin rakentamani äänimaja oli poliisin määräyksestä purettava, sillä se tukeutui kaupungin omaisuuteen eli lyhtypylvääseen.

Kulttuuriperintömme arvo

Slummin komea päärakennus pyrki jäljittelemään pohjaratkaisultaan viereistä taidemuseota. Sisällä olevaan vaihtoehtoisen nykytaiteen museoon kuka tahansa sai tuoda tai tulla tekemään omat teoksensa.

Vieraat eivät olleet vieraita

Fashion trash

Saimi-mannekiini keräsi armollisten jalkainsa juureen paitsi pullot myös sekajätteen.

Todisteet

Valokuva- ja lehtijuttunäyttely esitteli Turun alakulttuuripiirien loisteliasta historiaa.

Omakuva

Myös slummin ulkoseinät oli ornamentoitu ajan hengen mukaan.

Pu-Pu-Pu

Galleria

Valkoiseen näyttelytilaan käytiin sisään pressun laskosten lomitse.

Teokset

Valokuvanäyttelyn valaistus oli aavemainen iltahämärän suodattuessa muovin läpi.

Salamavaloseanssi

Keskiyöllä esiin kaivettiin ouija-lauta, jolla otettiin yhteys Puolalanpuiston aiempien slummien asukkeihin, kuten kaikuun.

Sami oli mukanani Turussa. Vaellellessamme ympäri kaupunkia Kirjakahvilasta gallerioihin ja etenkin B-Galleriaan jossa musiikki oli, puhuimme, että tänne voisi vaikka muuttaa -- kunnes torstaina saatoin hänet junalle takaisin Jyväskylään... Lauantaina siirsin luuni Tampereelle, jossa ehdin vielä nähdä paitsi vanhempani, myös Performanssifiestan viimeiset teokset.

Maanalainen seurakunta laulaa

(Ja niittaa itsensä seinään humalassa)

Paju Becker luopuu uskosta

Yksi hienoimpia oli jyväskyläläisen Paju Beckerin tanssi/performanssi, jossa naamioita riisuttiin ja maalattiin, äärimmäisen viimeistelty. Irma Optimistin hurja, pelottava teos taas oli niin intensiivinen, etten ymmärtänyt edes kuvata. Illalla äitinikin tuli Vastavirta-klubille, jossa Joose Keskitalo ja Orkestar Business Class vetivät paikan niin tukkoon että meinasi tulla itku. Pitäisi lopettaa loppuunmyydyissä tapahtumissa käyminen.

Tänään Turkuun; huomenna sunnuntaina on suuntana Ahvenanmaa.

Bussi lähti, lähdin minäkin

2008-08-25T13:15:00.000-07:00

Maanpaot tuntuvat kasaantuvan ryppäiksi - ja niinpä Jyväskylästä lähtöni alkoi matkalla Samin kanssa Kormuun, jossa vietettiin OssiBussin läksiäisiä. Tuo suloinen kulkupeli oli poistumassa yli vuoden reissulle kohti Intiaa ja Nepalia kyydissään viisi ihmistä, joukossaan ystäväin Jarski, jota jostain syystä oli alettu Jumalaksi nimittää. Remontoitu bussi pursuili tavaraa ja tunnelmaa, taiteilijapariskunnan asuttaman kartanon takapihalle oli noussut tiipii ja ruoka oli mahtavaa. Jyväskylään jäi kaoottinen huone -- saatuani sen melkein ojennukseen tuli aika roudata maalaustavarat työhuoneelta sinne, ja tuloksena oli paperirullia joka paikasta pursuava palatsi. No, ehkeivät kämppikseni menetä hermojaan.

Kormuun pääsimme ystävien kyydillä, mutta Kormusta eteenpäin kohti Turkua lähdimme liftillä -- Samin ensimmäinen liftireissu. Ensimmäinen kyytimme oli Kormussa työn puolesta ollut lepakoiden kartoittaja, joka tarjosi meille termarikahvit Jokioisten tienhaarassa. Puhuimme savirakentamisesta ja ekonomiasta. Jokioisista eteenpäin meidät veivät kaksi valtavalla pakulla liikenteessä ollutta poppinuorta, joista toinen oli armeijan leivissä. Siirtymä maailmasta toiseen oli hurja, kun jätkät puhuivat vain Mersuista, Bemareista ja jormaolliloista. Liftaaminen kun ei ole pelkästään halpaa, se on myös äärimmäisen kasvattavaa. Kun tapaa jatkuvasti ihmisiä omien ympyröidensä ulkopuolelta, saa jatkuvaa harjoitusta suvaitsevaisuudessa.

Turkuun saavuttuamme lepäsimme yön ystävien luona. Tänään menemme Taideslummiin rakentamaan äänimajaa. Maalaaminen, paitsi päiväkirjan maalaaminen, on ollut kovin mielenkiinnotonta viime aikoina -- minua kiinnostaa luoda tiloja ja täällä siihen on mahdollisuus. Tulkaa, Turkulaiset (ja muutkin), katsomaan ja tekemään!

Viimeinen päivä Jyväskylässä

2008-08-21T07:01:00.000-07:00

Kulkurin kotinäkymä

Kuten viimeksikin, viimeiset päivät ennen matkaanlähtöä ovat hajottavaa tuhanteen suuntaan repeilyä tehtävien asioiden listan ja ihmissuhteiden myllerryksessä. Fiksuimminkaan hoidetut ihmissuhteet eivät usein sopeudu mutkattomasti lifti toisen perään kasvavaan välimatkaan. On annettava tilaa sille stressin, pelkojen ja toiveiden aallokolle, itkulle ja ärhentelylle. Se kuuluu asiaan. Sopeutuminen tapahtuu ajan kanssa, kun ymmärtää ettei tässä kaikessa olekaan mitään ihmeellistä. Tänään pitäisi, kuten kuvasta näkyy, vielä siivota. Pesukone sanoi sopimuksen irti juuri viime hetkellä ja tuntuu, että nyrkkipyykin kuivumiseen menee ikuisuus. Siksi en ole saanut vielä aivan pakattuakaan. Illalla meillä on sauna ja pienet läksiäiset.

Huomenna roudaan työhuoneelta kamat kotia, jossa kämppikseni saavat nauttia ylimääräisestä huoneesta reissun ajan. Sitten matkaan kohti Riihimäkeä, jossa Intiaa ja Nepalia kohti pikkubussilla reissaavat kaverini viettävät omia läksiäisiään. Turkuun rakentamaan äänimajaa Taideslummi-tapahtumaan. Ja matkaan. Pitäisi lähetellä sähköposteja ruotsalaisille ekoyhteisöille, etsiä seuraavaa etappia. Ystäväni Ville, jonka kanssa olen lähdössä matkaan, on päässyt juuri osastolta -- tulee mieleen se, miten lohduton olo itselläni oli ennen edellistä matkaa ja miten paljon matkustaminen teki mielenterveydelleni. On täyttä mielettömyyttä, että masennuksesta kärsiville ei suositella matkustamista -- kun juuri matkustaminen voi olla niin terapeuttista: joka päivä on pakotettu huolehtimaan omista perustarpeistaan ja samalla vaihtuvien miljöiden ja uusien kokemuksien tuoma energia. Mielen asiat muuttuvat käytännön asioiksi, ja käytännön asioihin on ratkaisut.

Reittisuunnitelmamme on kaiketi suunnilleen tämäntapainen: Ahvenanmaa - Ruotsi - Tanska - Alankomaat - Belgia - Ranska - Portugal - Espanja - Marokko... Tai jotain sinne päin. Onneksi emme ole lyöneet mitään lukkoon! Takaisin olisi tarkoitus tulla keskitalven paikkeilla, kun Suomi on pimeimmillään.

Laitanpa tähän vielä pakkauslistani muita matkakuumeisia innoittamaan:

Pieni rinkka (26 litraa) tulee sisältämään:
-makuupussi
-puhallettava makuualusta
-sadeviitta ja sateenvarjo
-5 sukat ja 5 alushousut
-neula ja lanka
-sormipiano, käärittynä kahteen puuvillakankaaseen jotka toimivat myös huiveina, pyyhkeinä ja viltteinä, pienessä puisessa kirstussa
-kaksi lyhythihaista ja kaksi pitkähihaista paitaa
-kahdet legginsit, kylmän varalta
-yksi hame
-mukavat sandaalit
-uimapuku, aurinkohattu
-kasa tervaleijona-askeja tuliaisiksi maailman ihmisille
-paljon kuivattuja hedelmiä, puolentoista litran vesipullo ja tartex-tuubi
-hammasharja, tahna, shampoo, suihkugeeli, kuukuppi
-hätätapausten varalle 600:sta ibuprofeenia
-kevyt takki ja shaali
-passi

Suuri shoppailu/käsilaukku, sopivasti chic, paljon tilaa, tulee sisältään:
-lompakko
-muisti / osoitekirja, päiväkirja
-siskon vanha kamera
-matkalukeminen (näillä näkymin fredy perlmania)
-aurinkolasit ja hiuslenkkejä
-veitsi, ruoan pilkontaan ja hätätapauksiin
-vesivärit, purkki vesivärivedelle, sivellin, tusseja
-vapaata tilaa ruoanmetsästystä varten

Ylle (da liftiasu):
-liituraitahousut
-pvc-tennarit (pitää vähän vettäkin)
-pari paitaa ja neuletakki

Mukaan ei tule:
-kännykkää
-vakuutusta
-mp3 - soitinta (miksi sulkea korvansa matkakohteeltaan?)
-kampaa
-kelloa

Azerbaidzan vs. Espanja

2008-07-19T12:49:00.000-07:00

Jaa että Azerbaidzaniin? Tietty puoli minusta on lumoutunut kaikesta tuntemattomasta, siitä hämmästyksestä joka avaa mielensisäiset portit valollaan, kun löytyy yhteys ja yhteenkuuluvuus itseni ja jonkin täysin vieraan välillä -- kuten aamuyöllä Albanian kuoppaisilla maanteillä, kun kielimuurin yli minä ja vanhempi maanviljelijärouva annoimme lahjoja toisillemme -- tai kuten Las Moneros - vuoristossa, kun juhlin silmät sidottuna yön yli löytääkseni itseni lähempää tätä maailmaa. Juuri keskellä vierautta, tietynlaisessa avuttomuuden tilassa, luottamus nousee vahvimpana esiin ja sitä kautta yhteenkuuluvuuskin.

Mutta minulle matka ei ole matka, jos sen tarkoituksena on vain rentoutua ja lomailla. Matkalla on oltava funktio. Viime vuoden matka opetti minulle paljon itsestäni huolehtimisesta ja rahatta elämisestä. Nyt haluan oppia lisää juurevia taitoja, etenkin omavaraistaitoja -- rakentamista ja maanviljelyä. Niinpä haluan suunnata matkani luomumaatiloille ja ekoyhteisöihin ympäri Eurooppaa. Eurooppaa siksi, ettei kielimuuri estäisi oppimistani.

Vielä puoli vuosisataa sitten kaikki aikuiset tiesivät, miten taloja remontoidaan, miten veneitä rakennetaan, miten ruokaa viljellään. Milloin vanhemmat lakkasivat opettamasta lapsiaan edelleen? Kieron kehityksen on täytynyt liittyä kaupungistumiseen ja vaurastumiseen: askareiden tekemistä on pidetty köyhien hommana. Minua vanhempani eivät opettaneet sulakettakaan vaihtamaan, opettelin sen internetistä. Oma uusavuttomuuteni kauhistuttaa minua kaiken aikaa enemmän. Haluan kyetä kantamaan täyden vastuun itsestäni. Haluan vaihtaa suuntaa.

Siispä syyskuussa Eurooppaan, muuan toveri on kenties liittymässä matkaseuraksi. Maalla ei ole väliä, maatiloilla on. Lämpimään, sadonkorjuuseen, talvea pakoon. Kenties takaisin Provenceen. Kenties etelämpään, Espanjaan. Marokkoon? Kuka tietää. Kunhan vain pääsen oppimaan, olen tyytyväinen. Elo-syyskuun vaihteessa matkaan; jouluksi palaan takaisin, toivottavasti omavaraisempana ja sitkeämpänä ihmisenä kuin lähtiessäni.

Matkasuunnitelma...

2008-02-11T07:35:00.000-08:00

Karttojen lumo on tempaissut minut jälleen mukaansa ja olen nyt päättänyt, että lähden uudestaan matkaan vielä tänä vuonna. Eurooppa on jo tuttu, tällä kertaa aion tutustua Aasiaan... Jo Venäjä on niin valtava, että sitä on vaikea käsittää. Pietari, Moskova, me sanomme, mutta käsitämmekö edes, miten pieni fragmentti Venäjästä tuo tutumpi alue on? Entä Kiina, Nepal, Pakistan? Intia, Azerbaidjan, Iran? Georgia, Armenia, Syyria?

Ei ole sanottua, minne kaikkialle yllämainituista matkani suuntautuu. Paljon riippuu myös matkaseurasta, joka on vielä avoinna -- tälle matkalle en aio lähteä yksin. Lähtöä suunnittelen heinä-elokuun vaihteeseen, paluuta... joko jouluksi tai vasta ensi vuodeksi, riippuen siitä, miten kauas Itään päätämme mennä.

Katselen Google Earthilla Azerbaidjania ja mietin dervissejä ja tämänhetkistä hirmuhallintoa... Kaikkialla riippuvat verhot, me emme tiedä tuosta alueesta mitään. Minä haluan tietää.

Palattuani Suomeen

2007-10-09T05:01:00.000-07:00

Palattuani Suomeen hätkähtelin aluksi liftatessa sitä, että jes, kaikilla autoilla on suomalaiset rekkarit! Sitäkin vaikeampaa oli tottua siihen, että kaikkialla puhuttiin suomea, ja minä itsekin puhuin sitä. Kummallinen pohjoinen kieli tuntui suussani kömpelöltä ja muiden "ihan normaalisti sä puhut"-vakuutteluista huolimatta olin pitkään varma, että käytän Suomen kieltä jotenkin oudosti, tai puhun sitä oudosti korostaen. Olin raivostuttavan tietoinen jokaisesta sanavalinnastani ja äänenpainostani. Mutta siihenkin tottui, ja totuttua tuntui hyvältä olla omalla kielialueella. Matkalla tuli huomattua, että kotini ei ole missään tietyssä paikassa, mutta kielialueessa se voi hyvinkin olla.

Ihaninta oli tietysti tavata perhettä ja ystäviä, viettää aikaa Näsijärven rannassa ja pikkuveljen kanssa. Ja sitten palata Jyväskylään, jossa asuimme siskoni kanssa yhdessä hänen yksiössään kunnes hän lähti Amsterdamiin ja jätti kämpän minun haltuuni.

Luin Paul Austerin New York-trilogiaa ja mietin, että hyvä olla paikallaan, hyvä voida keskittyä johonkin pitkäjänteiseen. Elämä pysyi vähintään yhtä aktiivisena ja tiivisaikatauluisena kuin matkustaessa, mutta muuttui sosiaalisemmaksi. Tuntui käsittämättömän hyvältä juoda olutta vaihteeksi Vakiopaineessa, jossa kasvot olivat tuttuja.

Olin tehnyt pakosuunnitelman, että lähtisin matkaan lokakuuksi, mutta peruin sen viime tingassa. En halunnutkaan matkustaa, vaikka matkustaessa tuntui siltä, että liike on ainoa, mihin kykenen. Liikuin sitten omalla paikallani. Paikallani.

Tietoisuus pitkien etäisyyksien lyhyydestä on yhä kanssani, käsittämätön tietoisuus siitä, että voin mennä minne tahansa. Minne tahansa! Matyas (kts. huhtikuun merkinnät) kyselee liftaamaan kanssaan Iraniin, Stefano (katso kesäkuu) kutsui seilaamaan karibianmerta kanssaan, ja Anu (katso toukokuu) haluaa lähteä kanssani Mustallemerelle. Eivätkä mahdollisuudet lopu siihen... mutta on turha kiirehtiä mihinkään. Tähän matkaan lähdin näyttääkseni itselleni, että kykenen. Nyt kun näen kaiken avoimena, voin valita minkä maan tai maailman hyvänsä.

En oppinut pelkästään eri kielten alkeita; opin myös rohkeutta, sosiaalisia taitoja, ja ennen kaikkea luottamaan siihen, että kykenen kannattelemaan itse itseäni. Etten ole riippuvainen juuri mistään. Vähän unta ja ruokaa riittää, eikä niihinkään tarvita rahaa.

Jos nämä kirjoitukset herättivät sinussa kaukokaipuun, luota sinäkin siihen, että voit mennä, milloin vain, minne vain. Silläkin uhalla että kuulostan kukkahattutädiltä väitän, ettei kukaan tarvitse haltiakummeja - voimme täyttää itse kaikki toiveemme. Se, mikä ihmisiä pidättelee (ujous, työ, rahattomuus?) on itse valittua. Voimme valita toisin.

Tammikuusta elokuuhun: tiivistelmä!

2007-10-07T05:51:00.000-07:00

Summa summarum: Tammikuusta elokuuhun liftasin yhteensä noin 18 000 kilometriä (siihen vielä bussit, junat ja laivat päälle) 23 eri maassa.

Aluksi olin arka ja käytin laivaa, bussia ja junaa kulkiessani Jyväskylästä Helsingin, Rostockin, Berliinin, Prahan ja Budapestin kautta Pécsiin, jossa oleilin mukamas opiskellen. Kävinpä junalla myös Zagrebissa. Vähitellen kuitenkin rohkaistuin ja alkoi armoton liftaus.

Ensin, huhtikuussa, 4000 kilometrin kierros Balkanilla unkarilaisen liftauskonkari Matyaksen ja valkovenäläisen ex-malli Weronikan kanssa, joka onneksi jäi Istanbuliin. Kuljimme Unkarista Serbian halki Bulgariaan, Turkkiin, Kreikkaan, Makedoniaan, Montenegroon, Albaniaan, Serbiaan ja takaisin Unkariin.

Sitten, toukokuussa, 1400 kilometriä minua Suomesta moikkaamaan tulleen Anun kanssa Unkarissa, Serbiassa ja Kroatiassa.

Kesäkuussa lähdin pitemmälle matkalle Länsi- ja Etelä-Eurooppaan: Unkarista Itävallan kautta Tsekkiin, sitten Saksaan, Alankomaihin, Belgiaan, jälleen Saksaan ja sieltä festareiden perässä Ranskan läpi Espanjaan; sitten Espanjasta Pariisiin tapaamaan ystävääni Tobya, jonka kanssa meidän oli määrä liftata Marokkoon. Kohtalo tuli kuitenkin tielle, ja Tobyn oli palattava kotiin matkan vasta alettua. Minä päädyin tutkimaan tarkemmin Etelä-Ranskaa ja viettämään aikaa Pohjois-Italiassa ennen kuin etsiydyin Sveitsin, Saksan, Alankomaiden, Tanskan ja Ruotsin kautta kotiin.

Minne sitten?

Kotimatkan kuvia

2007-08-30T04:53:00.000-07:00

Zürichissa menetin sydämeni ystäväni Chrisin tyttärelle Aylalle...

...ja kävin pyhiinvaelluksella Cabaret Voltairessa:

Kööpenhamina risteytys Helsinkiä, Amsterdamia ja satumaata:

Christianiassa valokuvaus oli kiellettyä, mutta sen lähistöllä ei:

Matkalla Kööpenhaminasta Tukholmaan nämä iranilaisnuorukaiset syöttivät minulle jäätelöä:

Tässä on ainoa kuva, jonka otin Tukholmasta!

Ja sitten olin Suomessa ja kamera sai levätä.

Siis takaisin kotiinpäin

2007-08-29T04:00:00.000-07:00

Amsterdamin päivät olivat tervetullutta lepoa. Kävin kävelyillä turistikortteleissa ja hihittelin heille, maalasin, istuin tietokoneella päivittelemässä pahasti jälkeen jäänyttä blogiani, luin CrimethIncin Recipes for Disasteria joka oli yhtä mannaa kuin Gurdijeff ja suunnittelin taideprojekteja joita tuskin edes koskaan toteutan. Olin matkalla kotiin, enää 1800 kilometriä taitettavana, ja koko ajan tunsin selvempänä sen, että olin pohjoisessa. Tultuani Italiasta niin nopeasti olin liikemiesten kyydissä Alankomaiden hämärtyvässä illassa havainnut sen hitaasti laskeutuvan hämyisen illan, jota olin tiedostamattani ikävöinyt kovin.

Podin hammassärkyä ja loputtomia hyttysenpuremia, join teetä, nukuin pitkiä yöunia. Ja 13.8. lähdin liftaamaan Kööpenhaminaan Amsterdamin tutulta liftplaatsilta, joka oli täynnä ympäri maailmaa tulleita liftareita. Tuntien odotuksen jälkeen epätoivoisena kelpuutin kyydin, joka oli menossa "ihan vähän vaan" väärään suuntaan... Paha virhe, joka tuomitsi koko loppureissun. Matkaa kööpenhaminaan olisi ollut vain 650 kilometriä ja sekin moottoriteitä, mutta osasinko? En. Siis kerrataanpa: yritin mennä Kööpenhaminaan, siis pohjoiseen. Päädyin saksalaiseen Essenin kaupunkiin Düsseldorfin kupeessa, siis etelään. Mikä meni pieleen? Yksinkertaisesti se, että kun lukemattomien lyhyiden kyytien jälkeen lopulta sain kyydin papalta, joka oli menossa samalle tielle kuin minäkin mutta eteläänpäin, ei löytynyt mitään paikkaa jossa hän olisi voinut pysähtyä... ei ennen Düsseldorfia, jonne kyseinen rokkipappa oli menossa Rolling Stonesin konserttiin. Hän harrasti moottoripyöriä ja oli nimennyt poikansa suomalaisen moottoripyöräilijän Jarno Saarisen mukaan Jarnoksi. Mukava miekkonen siis, mutta siinä sitten oltiin, yritin pitkään liftata Düsseldorfista pohjoiseen mutten päässyt kuin Esseniin asti -- kurdiperheen kyydissä, jonka äiti (joka puhui minulle saksaa) vaatimalla vaati antaa minulle 50 euroa junalippuun. Mutta Deutsche Bahnilla 50e ei riittänyt edes Hampuriin asti.

Siinä sitten oltiin, yömyöhällä Essenissä, josta oli yhtä pitkä matka Kööpenhaminaan kuin Amsterdamistakin. Yösijaa ei ollut tiedossa. Ohitseni käveli ryhmä teinipunkkareita, joilta epätoivoisena ja nuutuneena menin kysymään, onko kaupungissa vallattua taloa. Siitä he eivät osanneet sanoa, mutta neuvoivat minua kääntymään lähetystyön puoleen, niillä oli kuulemma toimisto ihan lähellä. Ja lähetystyössä minulle juotettiin mehua ja syötettiin pullaa ja luvattiin yösija kodittomien yömajasta, "mutta vain yhdeksi yöksi". Tapasin siellä myös espanjalaisen kolmikymppisen miekkosen, joka kertoi, että hänet oli karkotettu synnyinmaastaan Espanjasta, koska hän oli juutalainen. En tiennyt miten suhtautua hänen tarinaansa.

Minua hieman jännitti mennä yömajaan, en tiennyt lainkaan mitä odottaa. Kaksi kerrosta, alempi miehille, ylempi naisille; pieni tv-huone ja keittiö; huoneissa kussakin 4-5 sinistä kerrossänkyä, keltaiset seinät, vinyylilattia, sisustustauluja, ilmapiiri jotain leirikeskuksen, hostellin, mielisairaalan ja armeijan kasarmin välimaastosta. Naisten puolella oli rauhallista ja nukuin hyvin.

Ja 14.8. otin lähijunan Münsteriin ja lähdin liftaamaan sieltä Kööpenhaminaan. Pitkät odotukset, kunnes pääsin lähestulkoon Hampuriin asti kahden merenrantalomalle menossa olevan naisen kyydissä. Sitten rekka vei minut Tanskaan asti, minkä jälkeen lyhyitä kyytejä paikkakunnalta toiselle, kolmekymppinen nainen jonka eka liftari olin, lakritsatehtailija joka ei kuitenkaan antanut maistiaisia; lopulta viimeinen kyytini oli zazen-opettaja, joka opetti zazenia eli zen-meditaatiota yritysten työntekijöille mielenhallinnan välineenä. Hän ei ollut zenbuddhalainen vaan kristitty, mutta kävi kyllä usein "jatkokoulutuksessa" Japanin zenluostareissa.

Ja niin olin viimein Kööpenhaminassa. CouchSurfing - isäntäni Benjamin oli katsomassa jonkun Tanskan elektronisen musiikin esiäidin keikkaa, joten istuin kahvilassa kunnes etsiydyin hänen kotiovelleen. Hänellä oli toinenkin tyyppi käymässä CouchSurfingin kautta, amerikkalainen kuvataitelija Michael joka yhdisti töissään projektorilla heijastettua digitaalista taidetta ja maalausta. Benjamin asui ihastuttavassa puutalossa keilahallin yläkerrassa. Small talkina keskustelu siitä, onko Kraftwerkin musiikki tylsää vai ei (B:n mielestä tylsää, koska se vaatii avautuakseen tietyn kontekstin. Eikö kaikki?); Benjamin oli juuri palannut kuukauden reissulta Intiaan ja juotti sen kunniaksi meille chaita. Aloimme katsoa Fellinin ( 1/2:a mutta B nukahti jo ennen puoltaväliä ja minäkin sain taistella pysyäkseni hereillä.

Seuraavana aamuna pitkän kaavan mukaan aamiaista, sitten minä ja Michael lähdimme tutustumaan taidemuseon kokoelmiin. Siellä vaelleltuamme Michael alkoi tehdä lähtöä ensin ulos syömään B:n kanssa, sitten kaupungista pois; minä menin tutustumaan Christianiaan. Christiania ei ole enää se entisaikojen myyttinen vapaakaupunki, mutta jointit palavat yhä joka nurkalla. Viiden-kuuden ryhmissä liikkuvien poliisipartioiden saapumisesta tiedottavat etukäteen kiirivät vihellykset ja "run, Forrest, run!" - huudot. Tutustuin vanhaan iranilaismieheen Mortezaan, perinteisiä iranilaisia puhaltimia soittavaan muusikkoon, joka oli puoliksi kurdi. Hän oli asunut CAssa jo yli 20 vuotta. Kerroimme toisillemme elämiemme tarinat ja minua hänen tarinansa kiehtoi niin, että kyselin loputtomasti kysymyksiä, ja hän, että opiskeletko sinä journalismia?

Viihdyin CA:ssa iltaan asti. Seuraavana aamuna heräsin varhain liftaamaan Tukholmaan. Oli uskomatonta ajatella, että huomenna olisin jo Suomessa! Otin lähijunan Kastrupin lentokentälle ja liftasin sillan yli Ruotsin puolelle, Helsingborgiin tanskalaisen liikemiehen kyydissä. Tarinani herätti hänessä kaukokaipuun ja hän alkoi jo suunnitella sapattivuotta. Helsingborgista minut veivät eteenpäin kaksi bling bling-gangstaa, jotka paljastuivat transylvanian romaneiksi, ja puhuin heidän kanssaan äidinkieltään unkaria. Heidän musiikkimakunsa oli jotain räppiä ja best of house music-tyylisiä levyjä. Lyhyt kyyti vanhalta ummikkoruotsalaiselta, sitten kahdelta iranilaiselta nuoreltamieheltä jotka opiskelivat ruotsissa merimiehiksi. Heidän musiikkimakunsa oli Markoolio, Janne Hurme, Gypsy Kings ja Robbie Williams. Toinen puhui hieman suomea, koska oli ollut Siljalla töissä. Heidän kanssaan pysähdyimme polkagris-tehtaalle jäätelölle ennen kuin jatkoimme matkaa. Oli pitkästä aikaa sateeton sää. He tipauttivat minut Norrköpingiin, jossa olin jumissa pari tuntia kunnes sain ensin lyhyen kyydin vanhalta sedältä, sitten melkein Tukholmaan asti kolmikymppisen naisen kyydillä, joka itsekin oli reppureissaaja.

Lähijuna-asemalla Tukholman esikaupunkialueella lainasin kännykkää punaviiksiseltä pojalta soittaakseni CouchSurfing-isännälleni Oloville. Junassa poika kyseli minua mukaansa taidefestareille, joilla sinä iltana olisi soinut brasilialainen musiikki, ja lupasin mennä. Häntä kiinnosti loputtomasti suomenruotsalaisten asema ja kielipolitiikka, ja hän hymyili rehvakkaasti kun sanoin suomenruotsalaisten parempituloisuudesta...

Olov oli pitkätukkainen vaalea viikinkihevari, jonka luona kuuntelimme black metallia, joimme teetä ja hän kertoi olevansa töissä ruotsalaisella vasemmistokustantamolla varainhankkijana. Teekupin ja suihkun jälkeen huomasin itseni niin väsyneeksi, etten jaksanut sille keikalle enää millään; ja seuraavana aamuna heräsin varhain hakeutumaan Silja Linen päivälaivaan. Ilman hyttiä rättiväsyneenä koko päivä uivassa ostoskeskuksessa pääomanani 2e (sopivasti kahvikuppiin); ei herkkua lain.

Mutta kärsittyäni laivalla päivän olin lopulta Turussa, ja ystäväni Jaakko ja Teemu olivat vastassa, ja illalla ruokaa ja bileet ja onni.

Zürich - Amsterdam

2007-08-25T03:16:00.000-07:00

Istuskelin Mirapuri-yhteisön edessä pari tuntia, kunnes yksi sen asukeista oli heittämässä toista lähimpään pikkukaupunkiin, Stresaan. Hortoilin siellä tovin sopivaa tietä etsien -- Italiassa ei tosiaan osata tienviittoja -- ja sain lyhyen kyydin lyhyttukkaiselta parikymppiseltä ummikkonaiselta Verbanaan, sitten sieltä Italiassa fysioterapeuttina työskentelevän brasilialaisen autossa Cannobioon ja lopulta Sveitsin rajalle ihanan vanhemman ladyn kyydissä, jota ilmastonmuutos järkytti valtavasti. Minä en yleensä kehtaa ottaa politiikkaa puheeksi kuskien kanssa, ja niinpä tämänkin keskustelun avasi hän: "on kauheaa miten hulluksi sää on mennyt", hän sanoi, "täällä ei ole satanut kuukausiin, ja meri on niin lämmin että kalat kuolevat koska eivät kykene mukautumaan niin nopeasti, ja eläimet kuolevat koska eivät löydä ruokaa... ainoa laji jonka tulisi kuolla sukupuuttoon on ihminen, mehän tämän sotkun aiheutimme!" Ihanaa, että muuten niin oikeistolaisesta Italiastakin löytyi mummolinkolansa.

Sitten kyyti eteenpäin keski-ikäiseltä ummikkoitaliaanolta joka kysyi, "in Finlandia muy muy libero sex?" mihin minä, "NON!" "non? normal, non como Brasilia? sympatia, sex; non sympatia, non sex?" Olin aika varuillani loppumatkan, mutta mies oli sentään hyvätapainen eikä tästä asiasta kerran kysyttyään ottanut sitä uudestaan puheeksi. Italialaiset ovat onneksi kärsivällisiä ja paikkaavat ummikkouttaan puhumalla italiaa yksinkertaistetusti, hitaasti ja elehtien; minä menin Italiaan osaten vain yhden lauseen (unica soluzione: rivoluzione!) ja pizzojen nimiä, mutta tulin sieltä osaten kaikki mahdolliset säädyttömyydet ja small talkin alkeet.

Sitten kyyti reippaasti eteenpäin itävaltalaispariskunnalta joka puhui loistavaa englantia. He olivat joskus olleet Suomessa, Lapissa ja länsirannikolla, ja heitä oli järkyttänyt se etteivät lappalaiset puhuneet englantia. Sitten kyyti angolalaispariskunnalta joka asui genevessä ja joille piti yrittää puhua ranskaa; kuuntelivat negrospirituaaleja. He jättivät minut keskelle motaria ja pelkäsin kuollakseni, kunnes poliisi poimi minut kyytiin sanoen, "ei tuossa saa liftata, siinä on kuollut tänä kesänä jo neljä ihmistä..." ja mie että "viekää miut pois, mua pelottaa!" En saanut satikutia, eihän asia ollut minun syyni. Poliisit veivät sitten liftipaikalle, joka oli turvallinen, mutta huono; odottelin ikuisuuden kunnes lopulta sain kyydin Zürichiin siskoaan lentokentältä hakemaan menossa olevalta timpurilta, joka oli kosovon albaani.

Matka Sveitsin halki oli paikoitellen häikäisevän kaunis. Kuvitelkaa suomalainen järvimaisema, lisätkää jalopuita ja vuoria; kuin kiiltokuvasta, ja siksi juuri niin häikäisevä. Jo autojen ikkunoista kävi selväksi, että sveitsiläisillä on liikaa rahaa; nämä maahanmuuttajaduunaritkin ajoivat uutuuttaan kiiltäviä autoja. Zürichin päästyäni menin nettiin ensimmäistä kertaa yli viikkoon ja siellä odottikin viesti sikäläiseltä ekoaktivistilta Matthiakselta, että olen tervetullut yöpymään hänen luonaan. Myös Chris, johon olin tutustunut Nowhere-festareilla, kertoi olevansa kotona Zürichin esikaupunkialueella ja kutsui käymään. Ja viestejä kotipuolesta, siskolta ja äidiltä, jotka yllyttivät koti-ikäväni uusiin ulottuvuuksiin... Etsin kolikkopuhelimen, soitin Matthiakselle ja menin suoraan hänen luokseen. Suihkun jälkeen oli hyvä puhua hänen kanssaan maailman tilaa läpi. Matthias teki graduaan Bhopal-aktivismista ja oli itsekin viettänyt Bhopalissa vuoden.

Zürich oli vieraannuttava, edelleen sama ongelma: kaikilla siellä on liikaa rahaa. Satoi kaatamalla, pakenin sadetta kahviloihin ja kirjakauppoihin ja kahvit törkeän hintaisia. Tein pienen pyhiinvaelluksen dadaismin syntypaikoille Cabaret Voltaireen ja Café Odeoniin, joista jälkimmäinen oli aikanaan Lenin-sedänkin suosikkipaikka. Iltapäiväksi lähdin esikaupunkialueelle Chrisin luo tavaten myös hänen avovaimonsa Nadian ja tyttärensä Aylan. Pitkien ekologiakeskustelujemme perusteella olin odotellut tyypillistä ekohippikotia, mutta saavuinkin rivitaloasuntoon jonka varustelutaso oli porvarisluokkaa ja kalusteet Ikeaa; Sveitsissä kaikilla on liikaa rahaa. Nadia työskenteli lääketeollisuudessa, Chris oli koti-isä. Veivät yhdessä minut ja Aylan eläintarhaan, jonne heillä oli kausikortit (eläintarhaan! Ja minä kun luulin boikotoivani niitä!) ja tarjosivat päivälliseksi fondueta. Puhuimme rituaalimagiasta ja illalla luin Gurdijeffin Meetings with Remarkable Meniä ja mietin, että ihan hyvä päästä pois Sveitsistä. Seuraavana aamuna lähdin.

900 kilometrin matkan liftaus Zürichista Amsterdamiin sujui kuin unelma - 11 tunnissa! Ensin sain kyydin Baseliin kahdelta sveitsiläiseltä duunarilta, joista toinen oli käynyt Amsterdamissa jo yksitoista kertaa. Seuraavalta bensa-asemalta sain kyydin 5 minuutissa hollantilaiselta perheeltä matkailuautossa. He juottivat minulle kahvia ja syöttivät pullaa ja perheen isä oli kova poika vitsailemaan: "eikö sinua pelota lainkaan liftata? Etkö tiedä että se on vaarallista? Me olemme vaarallisia terroristeja, rikollisia, mafiaa! Arvaa mitä, auton takaosa on täynnä kokaiinia ja aseita..." - ja niin edelleen. Perheen teini-ikäiset pojat olivat Goo Goo Dolls - ja Red Hot Chili Peppers - faneja. Lopulta alkuillasta perhe pysähtyi yöksi isolle bensa-asemalle, jossa perheenisä puhui puolestani kahdelle hollantilaiselle liikemiehelle, joiden auto oli heidän autonsa vieressä; muuten he tuskin olisivat ottaneet minua kyytiin. Mutta he olivat menossa suoraan Amsterdamiin...

Alkumatkasta liikemiehet puhuivat lähinnä keskenään käsittämättömällä hollannin kielellään, mutta kun kuski tipautti ensin toisen liikemiehistä Alankomaiden eteläosassa olevaan kaupunkiin, alkoi häntä kiinnostaa minullekin juttelu. Hän oli vanha, yli 70-vuotias, ja lapsena hän oli ollut keskitysleirillä. Hänellä oli tarina kerrottavana jokaisen ohi vilistävän kylän historiasta. Hänen elämäntarinansa oli inspiroivaa kuunneltavaa. Hän tipautti minut mersullaan aivan Gerardin naapuriin, ja niin olin perillä, toistaiseksi...

Bella Italia

2007-08-19T07:37:00.000-07:00

Bella Italia!

Torino!

Federico vei minut vuoristopurolle...

...uimaan!

Mirapurin kylä Pohjois-Italian vuoristossa

Rainbow Gatheringissa syötiin...

ja soitettiin...

...ahkerasti,

suklaata naamassa!

480 km 24 tunnissa, ja viikko metsässä hippien kanssa

2007-08-18T06:56:00.000-07:00

Marseillesta oli vaikea päästä ulos, mutta lopulta sain kyydin -- ja niin olin matkalla kohti Italiaa. Lyhyitä kyytejä, yksi ranskalaiselta Kosovon rauhanturvaajalta joka osasi sanoa kippis kiitos suomalaisten työtovereidensa, ja toinen pohjois-Englantilaiselta pariskunnalta jolla oli kesämökki Ranskassa. Ja niin olin lopulta bensa-asemalla 20 km nizzasta länteen, aivan Italian rajan tuntumassa. Mutta kurjuuksien kurjuus -- bensa-asemalla jonotti jo 4 tsekkiläistä liftaria, 2 pariskuntaa, josta toinen oli liftaamassa italy-kyltin kanssa kolmatta tuntia vailla onnea ja toinen odotti vuoroaan korttia pelaten. Mie istuin ja piirsin ja kiroilin. Lopulta kymmeneltä illalla sain kyydin rekkakuskilta... joka pysähtyi keskiyön maissa yöpymään Monacoon. Kiroilin lisää. Olin ollut jumissa bensa-asemalla seitsemän tuntia ja nyt yö tulisi olemaan motarin kupeessa Monacossa -- katuvaloja ei ollut, joten liftaamisen yrittäminen olisi ollut järjetöntä. Turvallisin paikkani oli rekassa.

Seisoskelimme, ummikko-rekkakuski nimeltä Mauritzio joka puhui vain italiaa ja minä, rekan vieressä tien kaiteeseen nojaillen ja allamme avautui Monaco, kun yhtäkkiä alkoi ilotulitus. Olin unohtanut, että Monacossa on ilotulitus joka ilta... tuo tulitus oli taidokkain mitä olin koskaan nähnyt, raketit nousivat taivaalle polttaen rahaa ja luonnonvaroja häikäisevissä muodostelmissa ja väriyhdistelmissä.

Aamutuimaan Mauritzio vei minut bensa-asemalle Italian puolelle ja siitä sain kyydin Torinoon vain varttitunnissa - minut poimi liikemies nimeltä Stefano, joka huojennuksekseni puhui englantia ja kertoi olleensa aiemmin Wärtsilällä töissä. Puhuimme mafiasta. 480 kilometrin matka Marseillesta Torinoon kesti lopulta tasan 24 tuntia -- rimanalitus.

Kuudelta illalla tapasin rautatieasemalla Federicon, vaalean italiaanon jonka englanti oli hassunkurista. Hän tulisi majoittamaan minut ja viemään minut vieläpä italian Rainbow Gatheringiinkin. Hän piti huolta, että opin riittävästi säädytöntä italiaa, vei minut ulos syömään, ajelulle mäen päälle, piknikille; Torinon päivät olivat löhöilyä ja kotibileitä. Menimme vuoristopurolle, joenvarteen jossa pieniä vesiputouksia ja ympärillämme lepattavia perhosparvia Feden ihastuksen kanssa ja vietimme päivän siellä polskien ja auringossa paistatellen; sitten tapasin Feden vanhemmat - hänen isänsä oli jooganopettaja ja kuvataiteilija, muttei harmi kyllä puhunut englantia -- ja lopulta menimme Feden ja ystävänsä Simonen kanssa Rainbow Gatheringiin, riemukkain road trip ikinä, huristelimme suihkulähteisiin ja vilkutimme vastaantuleville autoille.

Rainbow Gatheringissa oli enimmillään viitisenkymmentä henkeä keskellä kaunista pohjois-Italian maaseutua, oudon hengellisen Mirapuri-yhteisön lähellä. Mirapuri oli jonkinlainen hengellinen keskus, jonka asukkaat seurasivat rock-guru Michel Montecrossaa, joka oli "the golden cyberrock voice of love and light". No, siellä emme juuri käyneet, vaan olimme metsän keskellä keskenämme.

Rainbow Gatheringeilla on yli 30-vuotinen perinne ja niitä on joka vuosi ympäri maailmaa, pieniä ja suuria, suurimmassa Rainbowssa Yhdysvalloissa on 40 000 henkeä vuosittain, pienimmissä parikymmentä. Ideana on viettää rentoa telttailuelämää yhdessä soittaen, laulaen, tanssien, puhuen. Ruoka ja juoma kustannetaan taikahatusta, jonne kukin laittaa omantuntonsa mukaan valuuttaa - jos rahaa ei ole, sitä ei tarvitse antaa. Paikalla oli italialaisten lisäksi sveitsiläisiä, saksalaisia, alankomaalaisia, itävaltalaisia ja minä. Kuulemma normaalisti Rainbow Gatheringeissa puhutaan yhteisenä kielenä englantia, mutta kun minä olin ainoa joka ei puhunut italiaa tai saksaa, jäin ulkopuoliseksi kielimuurin tuolle puolen, mikä teki kaikesta hieman hankalaa ja raskasta. Ei ole mitään totaalisempaa tapaa ilmaista "emme halua sinua joukkoomme" kuin puhua kieltä jota toinen ei ymmärrä, vaikka osaisi puhua sellaistakin, jota toinen ymmärtää... tavallaan siellä oli todella ihanaa, mutta minä olin kuka ei kuulu joukkoon - tehtävä ja koti-ikäväni voimistui joka päivä, halusin keskustella jonkun kanssa! Tai jos puhun jonkun kanssa englantia, siihen tulee kolmas ihminen ja he vaihtavat saksaan tai italiaan. Tuskallista.

Oli siellä toki myös sellaisia ihmisiä jotka puhuivat minulle, kuten kitaristi Steven, irlantilainen joka asui Hampurissa; ja Marlese ja Gaia, steinerkoulunope-äiti ja tytär alankomaista jotka veivät minua järveen uimaan ja joiden luo täysin sattumalta siskoni myöhemmin päätyi asumaan; Walter ja Nardina etelä-Italiasta kutsuivat käymään milloin vain; ja LAPSET olivat häkellyttäviä, jokainen lapsi osasi soittaa vähintään muutamaa instrumenttia ja heillä oli sellaisia nimiä kuin Gaia, Tara tai Damian. Luin T.S. Eliotin The Sacred Woodia ja haaveilin paremmasta tulevaisuudesta. Viikon jälkeen lähdin.

Ranskan kuvia

2007-08-10T01:48:00.000-07:00

Pariisi: vietin paljon, mutten kylliksi aikaa Pére Lachaisen hautausmaalla...

...jossa Oscar Wilden hauta oli peittynyt teinityttöjen suudelmiin.

Pysähdyimme piknikille Erwanin pihalle -- etualalla näkyy myös ihana Toby (joka otti enemmän kuvia kuin minä).

Törmäsin muihinkin liftareihin useasti...

...sateessa ei ollut muuta tekemistä kuin poseerata.

Pako Pariisista -- ihanaan Toulouseen...

...vastustamattomaan, suorastaan.

Carcassonne: pyhän Mikaelin katedraali...

Linnoitus kuin huvipuisto...

Ja metsän keskellä avaruusromukupolit.

Todellakin!

Montpellierin ihana historiallinen keskusta...

...jossa jaksoin vaeltaa päivätolkulla!

Suorastaan!

Psy-kapakassa törmäsin juopuneeseen merimieheen...

...joka vei minut tyttöystävineen maaseudulle...

...jossa paikalliset pulikoivat...

...ja mie luin Donna Tarttia näissä maisemissa ja sain auringonpistoksen.

Tour de Francen hohtoa!

Marseille!

Valtaisa!

Ja täynnä katutaidetta:

Luulen, että tässä oli sosiaalikeskus, mutta kolkuttavalle ei avattu.

Nämä lapset näkivät minut kamera kourassa ja käskivät ottamaan heistä kuvan. Kun kuvasin, he alkoivat tappelemaan!

Ja niin pakenin maasta... Italiaan!

Montpellier, Marseille

2007-08-08T02:32:00.000-07:00

Saavuin Montpellieriin iltasella: liftikyyti tipautti minut rautatieasemalle, jossa muuan kalju piripää, jolla oli saparot, pummasi minulta pari euroa ja halasi kiitokseksi. Kärsineen näköinen bhikku. Couchsurfingista olin löytänyt kyllä yösijan, mutta vain yhdeksi yöksi -- Emmanuel oli itse lähdössä Intiaan seuraavana päivänä. Emmanuel sanoi, että ennen Ranskasta lähtemistä minun kannattaisi käydä myös Marseillessa, se oli kuulemma aivan toinen valtakunta. Päätin käydä, ei minulla parempaakaan tekemistä ollut.

Lähetin nettikahvilassa tuhottomasti CS-sähköposteja ja menin sitten hortoilemaan pitkin kaupunkia. Löysin sattuman kaupalla ihastuttavan psykedeliabaari-kahvilan nimeltä Kaboum, jonka seinät hohtivat uv-valossa keijukaisineen, lohikäärmeineen ja taikametsineen. Istuin baaritiskillä ja juttelin baarimikon ja - maijan, Vincentin ja Lilan, kanssa. Lila oli maalannut baarin seinät, puhuimme taiteesta ja he kehottivat minua tutustumaan baarin perältä löytyvään vitsipuuhun, jonka lehtiin kukin sai kirjoittaa parhaat tai paskimmat vitsinsä. Minä kirjoitin tyhmän ja julman vitsin, joka koski Yoko Onon ja etiopialaisten yhtäläisyyksiä.

Silloin baariin törmäsi sisään Montpellierissä ranskalaisen tyttöystävänsä kanssa asuva brittiläinen purjehduksenopettaja Alex, työtön merimies jonka tyttöystävän nimi oli Marina (sic). Alex juopui nopeasti ja tarjosi minullekin ranskalaista erikoisuutta, makusiirapilla höystettyä olutta joka juotiin pillillä. Alex tarjosi minulle yösijan heidän luotaan, ja kun alkuillasta menimme heille, sain todistaa outoa draamaa jossa Marina kohteli Alexia kuin uhmaikäistä pentuaan kasvattava äiti ja Alex Marinaa kuin teinikapinallinen äitiään, todistusaineistoksi kelvannee seuraava dialogi:

MARINA
Why do you drink, Alex?

ALEX
Because I like to drink, and anyone who's gonna stop me is going to get a BIG FUCK OFF!

MARINA
We have discussed this before, Alex, you gotta watch what do, Alex, because if you come home drunk once more, Alex...

Seuraavana aamuna menimme krapulaisen Alexin kanssa katsomaan Tour de Francen lähtöä Montpellieristä. Ennen kuin pyöräilijät lähtivät, saimme todistaa varmaan sadan mainosauton tunnin kestävää paraatia, jossa avoautoissa vähäpukeiset tytöt heiluttivat pompomeja ja kaiuttimet huusivat, että osta snickers / ajax / renault / lomamökki sieltätäältä... Kuvottavaa. Muuten Montpellier oli ihana kaupunki, sen keskiaikainen keskusta oli täysin autoilta suljettu mikä varmasti lisäsi sen charmia... charmia joka oli niinkin tämäkkää että olisin voinut muuttaa sinne asumaan.

Kaboumista tuli toinen koti. Pelasin siellä shakkia Vincentin ja Lilan ekologiaa opiskelevan kaverin Antoinen kanssa. Tapasin jopa Lilan vanhemmat, jotka kyselivät mistä saisivat salmiakkia. Tunsin tiettyä turhuutta, sillä halusin olla yhtä innostunut runoudesta kuin ennen olin, joku outo paikattomuus kun ei ole mitään tiettyä mitä tekee, mitään kutsumusta. Oikeastaan olin alkanut tuntea oloni päivä päivältä melankolisemmaksi ja väsyneemmäksi. Koti-ikävä kasvoi. Päätin, että kävisin vielä Italian Rainbow Gatheringissa, ja sen jälkeen menisin pohjoista kohti.

Ranskalaisten outo sekoitus kohteliaisuutta ja epäkohteliaisuutta on hämmentävä. Yhteenkin intialaistyyliseen teetupaan astuin seuraavalla dialogilla:

GARCON
Bonsoir, madame!

MIE
Evening, I would like...

GARCON
BONSOIR, MADAME!

MIE (epävarmasti)
Bonsoir...

GARCON
Voilá!

Ja sitten tilasin kömpelösti kupposen teetä. Luin Raoul Vanegeimin Revolution of Everyday Lifea ja Donna Tarttin The Secret Historya (molemmat helmiä) ja pelkäsin kotiinpaluuta, joka häämötti jo.

Eräänäkin päivänä Alex ja Marina veivät minut maaseudulle, jossa he pyöräilivät ja mie kävelin mutta aurinko pisti ja kävely jäi vähiin. En osannut nauttia upeasta joesta ja kalliosta. Lähellä oli tippukiviluola, jonka sisäänpääsymaksu oli enemmän kuin koko budjettini. Sijattomuutta, lisää koti-ikävää. Seuraavana päivänä aioin liftata Marseilleen, mutta päädyinkin juopasemaan shamppanjaa Alexin kanssa. Lasin äärellä Alex jutteli kirjallisuudesta, merenkulusta ja ison-britannian reivikulttuurista ja näytti videoita järjestämistään metsäbileistä. Marina tuli kotiin ja suuttui, kun Alex oli juonut, lähti ovet paukkuen ja palasi hetken päästä mukanaan kaksi alankomaalaista liftaria, jotka hän heitti sitten leirintäalueelle.

Lopulta liftasin Marseilleen 24.7., minut majoitti matkailualan yrittäjä nimeltä Denis, joka asui ylellisesti sisustetussa ylellisessä talossa, itse asiassa hän omisti koko vanhan ja kauniin sisäpihallisen kerrostalon josta suurin osa oli tyhjillään sillä hänen vanha äitinsä asui yläkerralla ja kuulemma uudet naapurit saattaisivat hermostuttaa häntä. Denis koitti lahjoittaa minulle autoa, mutta vei minut sen sijaan joihinkin aikuisten ihmisten illanistujaisiin, joissa en oikein osannut olla. Kaupunkina Marseille oli ihana: täynnä maahanmuuttajia ja graffitia. Nimittivätpä jotkut Marseillea jopa "Algerian pääkaupungiksi" maahanmuuttajien paljouden vuoksi. Denis vei minut turistiajelulle ympäri kaupunkia ja kertoi Marseillen pääkadun, La Canebiéren, nimen tulevan siitä, että helleenien aikaan koko Marseillen alue oli yhtä hamppupeltoa. Italiaa kohti lähdin jo kahden päivän päästä.

Carcassonnen tuska ja geodesiset kupolit

2007-08-06T02:05:00.000-07:00

Kun menin liftipaikalle sain ensin kyydin lähemmäs tietullia. Näin toisen liftarin! Hän oli saksalainen poika tosi huonolla paikalla ja avuttomanoloisen pikku kyltin kanssa. Seisoimme siinä puhellen ja kyytiä hamuten 5 minuuttia kunnes paikalle tuli 2 ranskalaista liftaria. Vaelsin ranskalaisten kanssa yli aitojen tietullille ja sain kyydin saman tien. Ranskan kieli oli alkanut palautua mieleen: maahan saapuessani osasin sanoa vain "Bonjour" ja "Un café au lait, s'il vous plaît" - nyt osasin kertoa rekkakuskille liftireissulla Toulousesta Carcassonneen, että "J'aime la poesie francaise: Baudelaire, Rimbaud, Apollinaire..." ja että "Je voudrais parler bien francais".

Saavuin Carcassonneen iltapäivällä 17.7. ja tutkailin kaupunkia ja etenkin pyhän Mikaelin katedraalia, joka oli tyhjä, ja ihmettelin, missä kaikki ne puhutut turistilaumat olivat. Linnakkeelle en jaksanut rinkkoineni kävellä vaan istahdin kahvilaan katsomaan televisiosta Tour de Francea ja sitten kyselin turistitoimiston tytöltä, miten pääsee Villarzel du Razeliin, jossa oli Shakty Domes - niminen outo kommuuni, jota halusin mennä katsomaan. Olin lähettänyt sähköpostia kupolien isännälle Shakty Chuckille, amerikkalaiselle jazzmuusikolle joka oli rakentanut geodesiset kupolinsa keskelle etelä-Ranskan metsikköä, ja saanut luvan tulla niitä katsomaan. Jännitti, että miten oikein pääsisin sinne, kun kukaan ei edes tiennyt missä se oli!

Matyas, jonka kanssa olin liftannut Balkanilla huhtikuussa, lähetti sähköpostia kysyen, tulisinko kanssaan Iraniin ensi vuonna. Tunsin olevani turvassa kaikkialla. Sain ensin kyydin lähemmäs Villarzel du Razelin oletettua sijaintia Perpignaniin matkalla olevalta sosiaalityöntekijältä, sitten minut poimi autoonsa hare krishna nimeltä Ben, joka kertoi ottavansa liftarit aina kyytiin. "Täälläpäin on vahva energia", hän sanoi, "taivaan energia, maan energia, niiden yhtymäkohta. Siksi tänne on tullut paljon henkisiä ihmisiä, paljon hengellistä toimintaa."

Saavuin kupoleille, joilla oli kovin hiljaista. Pari paikalla olevaa asukasta ja Ben puhuivat keskenään ranskaa piittaamatta minusta pätkääkään. Tunsin olevani väärässä paikassa. Chuck taisteli muurahaisinvaasiota vastaan ja minä istuin puutarhassa, ilma oli kuuma ja kostea, kupolit kyllä komeita, ruosteisen kuparin värisiä, kuin hylättyä avaruusromua etäisellä planeetalla keskellä metsää. Myöhään illalla Chuck voitti muurahaiset ja istui puutarhan tuolille ja aloimme puhua, tai oikeastaan hän alkoi puhua ja minä kuuntelin ja nyökyttelin. Hän ei nähnyt ranskan sosiaaliturvaa kapitalistisen järjestelmän osana vaan jonkinlaisena sosialismin saarekkeena. Oli asunut 20 vuotta näissä kupoleissa. Luin dharmapummeja ja piirsin mielikuvitusostereita. Joka puolella huhuilivat pöllöt ja pensaissa rapisi: eläimet tulivat hänen pihaansa, sillä naapureissa asuvat uusrikkaat ympäröivät tonttinsa sähköaidoin.

Seuraavana aamuna Chuck varusti minut ruoalla ja heitti hyvälle liftipaikalle, josta pääsin takaisin Carcassonneen, tällä kertaa linnakkeelle. Siis siinä olivat ne turistit. Kadulla ei pystynyt kulkemaan. Kuuma ja kostea ilma + rinkkani uuvuttivat minut enkä kestänyt turisteja hetkeäkään. Kävelin hetken ympäriinsä, söin sitruunajäätelöä ja mietin, että se suuri linnoitus oli joskus ollut uskomattoman kaunis, upea suorastaan, mutta markkinatalous oli senkin onnistunut pilaamaan. Liftikyyti oli sanonut, että Carcassonne on huvipuisto. Juuri sitä. Ennen niin komeaa linnaketta asutti nyt sata miljoonaa muovimiekkoja, goottivaatteita, keramiikkaa ja tarot-kortteja myyvää puljua. Voi murheenkryyni! Liftasin samana päivänä pois: Montpellieriin.

Ranskassa kera ystävän

2007-08-04T03:07:00.000-07:00

Pariisin tutkiminen hyvän ystävän kanssa oli mannaa. Löysimme Notre Damen läheltä nörttikadun nimeltä Rue St. Jacques, jonka varrella oli roolipeli-ja sarjakuvakauppoja toistensa perään, löytyipä vielä liike jonka kyltissä luki "occultisme", pieni salatiedeaiheisiin kirjoihin erikoistunut antikvariaatti. Kirosimme huonoa ranskaamme ja päätimme tulla takaisin kielikurssin jälkeen.

Notre Dameen emme menneet sisälle, siitä itikoitakin piinaavammat turistiparvet pitivät huolen. Mutta vietimme pitkän ajan St. Severinin upeassa rauhallisessa kirkossa ja pistäydyimme myös St. Genevievessä, jossa urkuri soitti kaoottista, ekstaattista musiikkia. Söimme puistoissa pallopelejä ja linnunlaulua kuunnellen. Kävelimme halki Pére Lachaisen: Jim Morrisonin hauta oli tylsä, Heloisen ja Abelardin hauta oli remontissa, mutta Wilden, Delacroixin, Apollinairen haudat enemmän henkilöille sopivia. Olisin voinut viettää päiväkaudet sillä hautausmaalla piirtämässä.

Centre Pompidoussa vierähti enin osa eräästä päivästä. Kohokohtia: Rebecca Hornin nitisten laulavat assemblaasit 80-luvulta, Jean Debuffet'n käsittämätön Talvipuutarha (kuin sekoitus aikakautensa psykedeelisiä visioita ja Alvar Aaltoa), Ellsworth Kellyn minimalistiset paneelit joissa on selittämätön vääristyneen tilan tuntu, Jean-Paul Jungmannin puhallettava arkkitehtuuri 60-luvulta. Nancy Speron sekatekniikka-ikonostaasi Azur. FRANCIS PICABIA: Tabac-Rat, Udnie, tietysti.

Ja Rene Magritten Punainen Malli, joka oli pienempi kuin kuvittelin, ehkä kaikki palvonnan kohteet paljastuvat kasvotusten pieniksi. Dalia ei tarvitse mainita; Matisse oli minusta jotenkin tylsä, on aina ollut, onko minussa jotain vikaa? Antoine Pevsneristä (1884-1962) tuli uusi suosikkini, hämmentävää muotokieltä ja intensiivisiä värejä. Kiersin hänen veistoksiaan käsittämättä täysin miten ne muodot rakentuivat. Ne uuvuttivat minut, hyvällä tavalla. Ja entä pitkäaikainen rakastettuni Kupka, oli ihanaa nähdä lisää hänen töitään luonnossa -- muutaman olin nähnyt tammikuussa Prahassa.

Kahviloissa katseltiin TV:stä Tour de Francea. Kemut Edin ja Philippen luona, seuraavana aamuna 14.7. avaamme TV:n ja siellä on paraati -- on Ranskan kansallispäivä. Ja lähdimme liftaamaan. Seisoimme tien poskessa, paskalla paikalla kun emme löytäneet parempaakaan, kolme tuntia kunnes muuan opiskelija pysähtyi ja selitti että hänen on tehtävä ensin muutto loppuun, mutta sitten hän voi ajaa meidät melkein Bordeauxiin asti. Ja niin menimme kahvilaan odottamaan häntä. Pian hänen kaverinsa tuli hakemaan meitä, ajoimme Pariisin esikaupunkialueelle ihanaan vanhaan kylään, jossa herrat asuivat vanhassa talossa; istuimme piknikillä, joimme viintä, juttelimme niitä näitä, kunnes lopulta iltayhdeksältä lähdettiin. Ja vasta silloin se opiskelija, Erwan nimeltään, sanoi, että haluaa bensarahaa. ARGH. Ei minulla mitään rahaa ollut, vikat menivät Centre Pompidoun pääsymaksuun. Toby lainasi; mie kiroilin mielessäni loppumatkan. Onneksi Erwan sentään majoitti meidät yöksi sinne minne oli ajamassa, perheensä kesämökille Oleronin saarelle atlantilla.

Nukuimme yön yli, kävimme sitten rannalla/katselemassa saarta, ja sitten Erwan heitti meidät hyvälle liftipaikalle, josta saimme suoran kyydin Toulouseen. Kuski osoitti ikkunasta Ranskan maamerkit: ydinvoimalat, valvontakamerat ja vanhat linnat.

Toulousessa soitimme Couchsurfingista löytämillemme Alexandrelle ja Virginielle, joille olimme ensimmäiset majoitettavat. He olivat ihastuttava ekoaktivistipariskunta, Virginie oli töissä ja Alexandre oli jatko-opiskelija. He tarjosivat meille käsittämättömän päivällisen: vuohenjuustoa, ratatouillea kuskusin kanssa, raparperipiirakkaa... Ja sitten katsoimme sähköpostit.

Toby oli saanut sähköpostia äidiltään, että hänen pikkuveljensä oli sairaalassa auto-onnettomuuden jäljiltä, ilmeisesti selviäisi kyllä mutta kunto oli paha. Ja niin Toby päätti lentää saman tien, heti seuraavana päivänä, takaisin kotiin. Illalla menimme vielä shisha/teetupaan puhumaan Apollinairesta ja visposta ylipäätään sekä kysymään toisiltamme arvoituksia, mutta tunnelmassa oli oma melankoliansa. Meidän oli ollut tarkoitus matkustaa yhdessä kuusi viikkoa, mutta Tobyn reissu jäi viikon mittaiseksi.

Hän lensi pois; minä lähdin Carcassonnea kohti.

Barcelonasta Pariisiin

2007-07-30T06:33:00.000-07:00

Nikolaas ajoi meidät Barcelonan eteläpuolella olevalle leirintäalueelle, jossa he aikoivat yöpyä Barcelonassa oleskelunsa ajan. Paikka oli hyvinvarusteltu (oli internet-yhteys ja ranta!) ja kävimme syömään Nowheresta jääneitä ruoanjämiä. Sitten sukelsimme mereen, jossa aallokko oli hurja, en ollut ennen ollut niin korkeassa ja voimakkaassa aallokossa ja pian minulla oli silmät, nenä ja suu suolavettä täynnä - mutta nautin siinä uimisesta silti, opin vähitellen milloin piti polskia ja milloin antaa myöten. Jäin yöksi leirintäalueelle, Nikolaas heitti Chrisin illaksi rautatieasemalle ja seuraavana aamuna minut liftipaikalle. Ja niin sitä taas mentiin. En nähnyt kaupunkia juurikaan, mutta ajattelin palaavani vielä Tobyn kanssa matkallamme Marokkoon.

Pysyin bensa-asemalla, jolta yritin liftata pohjoiseen, tuskallisen kauan. Alankomaalaiset ja saksalaiset kuskit katsoivat minua pelokkaina kuin avaruusolentoa ja pudistivat päätään, ehkä autiomaa oli yhä kasvoillani. Lopulta sain lyhyen kyydin minibussissa, jossa oli 7 espanjalaista nuortamiestä. Yksi heistä osasi sanoa suomeksi "housut pois", kuulemma suomalainen tyttöystävä oli opettanut. Sitten toinen lyhyt kyyti minibussissa jossa kaksi vanhempaa espanjalaisherraa, ummikkoja; sitten olin ikuisuuden jumissa tietullilla ja sain kyydin rekkakuskilta, joka oli menossa Pariisiin asti mutta jätti minut yöllä, nukkumaan käydessään, bensa-asemalle 400 km päähän Pariisista. Reitti, jota rekka kulki, oli hidas mutta häikäisevän kaunis, se kulki kilometrin korkeudessa pyreneiden halki; vuoristomaisema lipui ohitseni kumpuilevana ja sateisena, pienet idylliset kylät laaksoissa, vuorten huipuilla valtavat ristit. Yhtäkkiä +45 oli vaihtunut +15:aan. Espanjalainen rekkakuski esitti loputtomasti kysymyksiä Suomesta ranskansa (joka oli vielä huonompaa kuin minun, mitä on pidettävä käsittämättömänä saavutuksena) ja espanjan sekoituksella.

Bensa-asemalla viivyinkin sitten tuntitolkulla. Amerikkalainen perheenisä olisi ottanut minut mutta tyhjä auto. Liftasin ensin kyltillä jossa luki "Paris", mutta väkeä oli vähän, nekin pääasiassa yöpuulle käymässä olevia rekkakuskeja; satoi kaatamalla ja niinpä istuin pääasiassa bensa-aseman kahviossa kirjoittamassa päiväkirjaa ja kysymässä kyytiä asiakkailta, joista jotkut kieltäytyivät: "ei ei, minulla on perhe, pieniä lapsia!" Turhauttavaa. Sentään bensa-aseman työntekijä lakkasi jossain vaiheessa vastaanottamasta maksua loputtomista kahveistani. Sitten päätin kirjoittaa kylttiini "Finnoise vis Paris". Seisoin vaihteeksi sateessa bensa-aseman ulkopuolella kun paikalle tuli kaksi rekkaa. Aluksi rekkakuskit kävelivät piittaamattomina ohitseni kohauttaen olkapäitään ja levitellen käsiään niin tyypilliseen ranskalaiseen tyyliin, mutta sitten pysähtyivät puolimatkaan: "mitä tuossa lukee, suomalainen?" "joo, suomalainen siinä lukee!" Hetken neuvottelun jälkeen kuskit tulivat kysymään, puhunko englantia ja kumman rekkaan tulisin. Molemmat olivat Pariisiin matkalla.

Ja niin olin Pariisissa aamuneljältä heinäkuun yhdentenätoista. Satoi. Olin puhkiväsynyt ja päätin odottaa, että kello tulisi yhdeksän ennen kuin soittaisin Edille, yhdelle Nowheren ranskanpojista - en halunnut herättää häntä. Niinpä etsiydyin kokoyön kahvioon, jossa garcon meinasi häätää minut ja jäkätti kamalasti kun otin esiin pastelliliidut, ja juopuneet keskiluokan kasvatit kyselivät haluaisinko tehdä rakkautta. Sinnittelin siinä kiirastulessa aikani, kunnes päätin että kärsin mieluummin rankkasateesta ja rinkkani painosta kuin ihmiskunnan typeryydestä ja lähdin. En löytänyt millään auki olevaa kahviota ja päädyin vaeltamaan ympäri katuja muutaman tunnin kunnes kahvilat aukesivat; löysin rauhaisan kahvion ja sain levätä piirtämällä ja kirjoittamalla. Taustalla soi chanson ja U2. Oli se kaupunki kaunis, mutta olin liian väsynyt nauttimaan. Laskeskelin, että jos saan Edin kiinni, hän laskisi minut heille nukkumaan. Sain hänet kiinni. Hän oli töissä. "Pääsen töistä joskus puoli yhdeksältä illalla, tule silloin soittamaan ovikelloa..." Maailma romahti. Onneksi sade lakkasi. Ajattelin sitä että jo samana iltana tapaisin pitkäaikaisen kirjeystäväni Tobyn, kun hänen bussinsa saapuisi Pariisiin. Suunnitelmana oli, että liftaisimme loppukesän yhdessä: Marokkoon, Bosniaan, koko maailmaan! Vaelsin etsien halpaa nettikahvilaa, tuloksetta. Lopulta lysähdin uupuneena kalliiseen. Aloin vihata rinkkaani enemmän kuin itseäni.

Illemmalla kävin piirtämässä hautakiviä Pére Lachaisella, siellä voisi viettää kokonaisia päiviä mutta minä ehdin viettää vain tunnin ennen kuin se suljettiin. Puluparvet lensivät matalalla. Piirsin kadulla hautojen jälkeen puluja. Kävin ostamassa pullon viiniä viemisinä Edille ja Philippelle, mutta auta armias, kompastuin katukiveykseen matkalla heidän luokseen ja pulloparka särkyi. Se siitä sitten. Pääsin heidän luokseen viininhajuisena ja kurjana, pesin kasvoni ja lähdin hakemaan Tobyä.

Nowhere - - ei missään

2007-07-23T01:19:00.000-07:00

Aamu oli kuin olisin herännyt Liisan Ihmemaassa: taivas syvänsininen vailla pilvenhaituvaakaan, maisema jylhä ja kuiva, Suomen kylmään ja märkään tottuneelle täysin vieras ja upea; vuoria silmänkantamattomiin. Kävin kylmässä nopeassa leirisuihkussa, ihana tunne, puhtaaksi en tullut mutta puhtaammaksi. Polttava aurinko lakkasi olemasta vihollinen kun sain yhtäkkiä vähentää vaatetta miten paljon tahdoin rekkakuskeista piittaamatta ja vain maata, rinkkaakaan ei tarvinnut enää kantaa. 40 astetta lämmintä. Täydeltä terältä paistava aurinko oli voimassaan niin totaalinen ettei sitä voinut kuin rakastaa.

Festivaalin perusperiaatteita olivat epäkaupallisuus - festivaalialueella oli pari baaria, mutta mistään ei pyydetty maksua, kaikki juomat ja ruoat mitä tarjolla oli olivat lahjoja; ja jäljettömyys, jokainen huolehti itse roskansa kaatopaikalle eikä yksikään tupakantumppi saisi jäädä vuoria likaamaan. Ei ollut esiintyjälistaa eikä ohjelmaa, esiintyjiä olivat kaikki, ideana oli tarjota vapaa tila, jossa kukin saisi ilmaista itseään rajoituksetta. Osanottajia oli noin 200.

Upeinta olivat ihmiset.

Ranskalaiset: Eddy kuin toinen aurinko kultalameehousuissaan ja niihin sointuvissa design-aurinkolaseissaan, Philippe pyörittämässä devilstickiä tai diaboloa vihreissä turkisshortseissa tai hopeisessa avaruusminihameessa pinkkiä väriä tukassa ja strasseja kasvoillaan, Charlie sonnustautuneena pitkään mustaan hameeseen ja röyhelöpaitaan tai SS-upseerin univormuun, Jeremy ainoana ranskalaisena jolle pukeutuminen ei ollut aivan niiin tärkeää -- muilla oli kolme asua joka päivälle...

Naapurissa belgialaiset Isolde ja Nikolaas, joilla oli neljä lasta jotka olivat sillaikaa mummolassa; he olivat tuoneet tölkkitolkulla hyviä belgialaisia oluita, joita jakelivat anteliaasti kaikille jotka tulivat käymään. Isolde pelkäsi autiomaan kookkaita kovakuoriaisia, minua ne kiehtoivat. Nikolaas oli tuonut tuhat LED-valoa, joita hän kiinnitteli ihmisiin ja telttoihin ja kaikkialle ja jakoi eteenpäin.

Toisessa naapurissa kaksi Amsterdamissa asuvaa lesboa, parhaat ystävät, Bobo oli kotoisin Sarajevosta, Cari Los Angelesista, molemmat viihtyivät Damissa paremmin. Cari oli jumalattoman kaunis pukeutuneena vain valkoiseen napatanssihameeseen pikkusikareita liki ketjussa polttaen.

Kaat belgialainen nelikymppinen ranskalaisleirin maman kahden lapsen äiti, joka kyseli kaikilta jatkuvasti ovatko muistaneet juoda ja laittaa aurinkorasvaa. Eräänä iltana hän pukeutui kirahviksi, toisena joulupukiksi. Yvon kuusikymppinen hippi, joka melkein itki kertoessaan miten Rainbow Gatheringit eivät enää ole sitä mitä ennen.

Kokonainen leirillinen ninjoiksi ja geishoiksi pukeutuneita englantilaisia, jotka rakensivat autiomaahan upean pagodan jossa järjestivät teeseremonioita ja origamituokioita. Toinen leirillinen rähjäisiä rokkareita. Kupoleita, outoja telttoja, ufoja, veistoksia, valotaideteoksia.

Chris, sveitsiläinen ekoaktivisti joka upposi tanssiessaan aina omaan maailmaansa, tanssi silmät kiinni, puhuimme ekoyhteisöistä ja kaikesta myöhään yöhön. Colin, mustablokkilainen Englannista, joka uimareissullamme mutaiseen jokeen kastoi minut uudestisyntyneeksi kristityksi ja huusin halleluja, sitten puhuimme pellearmeijasta ja tuhopoltoista ja G8:sta ja kristillisestä kasvatuksesta ja paimentolaiselämästä jota molemmat vietimme. Aqua, joka oli töissä natolla mutta pasifisti, mikä paradoksi. Kaksi kissoiksi pukeutunutta tyttöä jotka yllättivät minut hieronnalla maatessani silmät kiinni musiikkia kuuntelemassa.

Päivällä 11 ja 19 välillä emme kyenneet mihinkään muuhun kuin makaamaan varjossa hitaasti ja laiskasti keskustellen, torkahdellen, olutta ja gazpachoa juoden. Ensimmäisenä bileiltanani pukeuduin tarot-korteista miekkojen kakkoseksi, silmäni sidottiin huivilla ja olin sokko koko illan, tanssin pimeässä muovimiekkoineni ja annoin ihmisten johdattaa minua ja juottaa. Oli mahtavaa luottaa niin voimallisesti.

Minä miekkojen kakkosena

Maalaamassa Chrisiä Carin kantaessa lyhtyä: maalasin sinä iltana kenties kymmenen ihmistä...

Tulirekka, joka sekä syöksi tulta että sammutti sitä ja jonka ohjaamossa kemut olivat aina villeimmillään.

Kuumuus nousi ensin 43, sitten 45 asteeseen. Tauottomat ihanat hiekkamyrskyt kaatoivat telttoja joita saimme sitten rakentaa uudestaan.

Ja sitten festivaali oli ohi; hyppäsin Nikolaasin ja Isolden takapenkille Chrisin kanssa ja menimme Barcelonaan.

Kuvaelma

2007-07-17T00:52:00.000-07:00

Ensikertaliftari Gareth ja kuskimme huoltoasemalla jossain Amsterdamin ja Hampurin välimaastossa.

Hampurissa olin Reton hyvässä seurassa...

Hampuri itse näytti lähinnä tältä.

Jonaksen huone kommuunissa, jossa yövyimme; huomatkaa Saksan lippu

Taidetta Hampurin suurimman vallatun talon ulkoseinässä -- sisällä ei saanut kuvata (suru).

Fusion-festarilla paratiisimainen tunnelma...

Tämä hangaariin rakennettu maailmanlopun kabaree oli yksi festivaalin komeimpia lavoja.

Festivaalin jälkeen ihana Turmbühne, jossa olin töissäkin, näytti näin hylätyltä.

Ansgar (oikealla) ja toverinsa antoivat ensimmäisen kyydin festarilta pois...

Olin tuntikausia jumissa tällä rekkaetapilla Ranskassa, onneksi oli sentään kissoja.

España!

Loistelias jylhä maisema Nowhere-festarilla sai minulta tajun kankaalle.

Ranskalaiset, joiden sekaan leiriydyin, viettämässä loputonta taukoa.

Cari keskustelemassa rapumiehen kanssa.

Yvon ja Philip lemmenteltan suulla

Maisema oli tosiaan käsittämätön!

Ihanat belgialaiset, Isolde ja Nikolaas

Ja yhtäkkiä olin Pariisissa...

Tuskien taival ei-minnekään

2007-07-15T13:58:00.000-07:00

Zaragozaan päästyäni vaelsin ympäriinsä kaupungissa jota en tuntenut lainkaan. En ollut nukkunut muutamaan päivään ja rinkka painoi kuin synti, uupumuksesta itkeä tihrustaen etsin nettikahvilaa; sellaisen löytämisessä kesti kolme piinallista tuntia. En yleensä itke, en saa itkettyä vaikka haluaisin, paitsi jos olen uupunut. Uuvuksissa itken mistä tahansa eikä sille tule loppua. Zaragozassa taivaltaessani nettikahvilan löytymättömyys oli maailmanloppu; olin vakuuttunut, etten ikinä pääsisi tuolle Nowhere-festivaalille, jonka takia olin taivaltanut noin hullulla kiireellä.

Todennäköisesti näytin paikallisten silmissä totaaliselta ihmisrauniolta, stressi ja huono hygienia (en ollut päässyt suihkuun viikkoon) olivat räjäyttäneet kasvoni pahimpaan akneeni miesmuistiin ja mahdoin löyhkätä mittavasti, kun olin hionnut 35 asteessa rekkojen ohjaamoissa vaatteita vaihtamatta kolme päivää. Helle ja unettomuus saivat minut disorientoituneeksi, todennäköisesti olin onnettoman narkomaanin perikuva Zaragozan teollisuuskaupungin työläismummoille.

Kun lopulta löysin nettikahvilan ja menin festivaalin sivuille etsimään tulo-ohjeita, en löytänyt niitä. Tarkka kartta ja saapumisohjeet oli postitettu osanottajille lippujen mukana, mutta minä olin ilmoittanut ottavani lippuni paikan päällä, kun olin kerran osoitteeton. Tajusin, että paikan löytäminen -- kuvauksen mukaan vuoristossa, autiomaassa, 20 km lähimmästä pikkukylästä -- ilman apua olisi täysin mahdotonta. Mutta enpä löytänyt sivuilta infonumeroitakaan, joihin soittaa. Minulle valkeni, että mikäli en törmäisi muihin osanottajiin, en löytäisi paikan päälle lainkaan.

Soitin äidille osittain kertoakseni hänelle, että kaikki hyvin, osittain rauhoittaakseni itseäni kuulemalla tutun äänen. Sitten lähdin etsimään rautatieasemaa mennäkseni lähijunalla siihen lähimpään, 20 km päässä olevaan kylään, Sariñinaan. Rautatieasema oli kolkko ja valtava, modernin arkkitehtuurin kurjin rupi ikinä, giganttinen halli jossa ihmiset kulkivat kuin mikrobit tyhjässä olympiauima-altaassa, lippujono oli pitkä kuin nälkävuosi, junani lähtisi pian, kukaan ei puhunut englantia ja opin nopeasti yllättävän paljon espanjaa (en tiennyt osaavani sanoa "uno billete, por favor" ja ymmärtäväni kaikki numeraalit hintoja ilmoitettaessa; espanja tosiaan on helppo kieli); matkatavarat piti laittaa liukuhihnalla läpivalaistaviksi mikä sai minut ahdistuneeksi, inhoan turvatarkastuksia yli kaiken, ne saavat minut tuntemaan eläväni Orwellin vuotta 1984 ja niinhän elänkin, me kaikki elämme.

Lopulta olin lähijunassa, joka pysähteli asemilla joiden nimiä ei kuulutettu ja olin huolissani, osaisinko jäädä pois oikeassa kohtaa. Konnari, joka luojan kiitos puhui vähän englantia, tuli tarkastamaan rypistyneen lippuni ja selitti, että olen hypännyt väärään junaan. Aloin uudestaan itkeä.

Konnari jutteli mukavia, kertoi käyneensä työmatkalla Suomessa joskus 80-luvulla, ja selitti millä asemalla minun kannattaisi jäädä pois -- jäisin pois, odottaisin 3 tuntia ja tulisin takaisin Zaragozaan, josta voisin yrittää uudestaan Sariñinaan. Herttaisen konnarin selittäessä minulle aikataulua minulle valkeni, ettei minulla ollut toivoa päästä Sariñinaan ennen pimeää - ettäkö koettaisin raahustaa keskellä autiomaata tässä kunnossa, se oli jo vaikeaa, mutta tehdä sama pimeässä, ja taskulamppuni olin unohtanut Gerardin luo?

Ikävöin häntä. Hortoilin ympäri pikkukaupunkia jossa minun piti odottaa paluujunaa Zaragozaan kolmisen tuntia, kävin kahvilla ja istuin hikisenä puistossa syömässä patonkia; ostin ruokaa, ajattelin että se tulee tarpeeseen, kilotolkulla hedelmiä ja vihanneksia ja leipää; pitkästyin siihen kylään ja yritin liftata ulos; sitten lähdin takaisin juna-asemalle mutta tietenkin disorientoituneena eksyin matkalla ja myöhästyin junastani, mikä lykkäsi paluutani entisestään; kun lippujonossa kuulin junalipun zaragozaan hinnan - liki 14 euroa, sillä ainoa juna oli pikasellainen - purskahdin taas itkuun parahtaen, "non posible! autostop..." ja kävelin pois pillittäen; silloin kolmen duunarin ryhmä pysäytti minut ja kukin heistä antoi minulle viisieuroisen, yritin sanoa että liftaan mieluummin mutta he selittivät sen olevan muy fatal, ja niin päädyin ostamaan lipun heidän rahoillaan ja menemään Zaragozaan pikajunalla jossa tv-ruudut näyttivät espanjaksi dubattuja romanttisia komedioita, joita pystyi kuuntelemaan kytkemällä penkinkaiteeseen lipun hintaan sisältyvät nappikuulokkeet.

Zaragozassa ei ollut aikaa jonottaa lippua ja niin säntäsin turvatarkastuksen läpi Sariñinan junaan heiluttaen vanhaa nyt jo revennyttä lippuani toivoen että se kelpaisi; konnaria ei tullut. Kyselin kanssamatkustajiltani joka asemalla, "este Sariñina?" - lopulta he selittivät kertovansa sitten, kun oltaisiin perillä, ja niin kertoivatkin, vaikka vietin koko matkan hermoillen. Kun juna pysähtyi Sariñinaan, huomasin laiturilla eksyneenoloisen värikkäästi pukeutuneen kolmikymppisen vetämässä perässään lentolaukkua. "Anteeksi, puhutteko englantia, ette sattumoisin olisi menossa Nowhereen?" kysyin. Nainen kapsahti kaulaani, "kyllä! ihanaa että tapasin sinut!" Tunne oli molemminpuolinen.

Amerikatar, unohdin nimensä jo, oli yhtä eksyksissä ja kartaton kuin minäkin. Menimme kylän ainoaan hotelliin ja tilasimme taksin englantia puhuvan asukkaan avustuksella. Taksia ajoi varsinaisen taksikuskin poika, sillä poika puhui vähän englantia kun itse kuski ei lainkaan. Lähdimme taksilla etsimään festarialuetta, sen piti olla Sariñinan ja Castejon de Monegron välissä; ajoimme Sariñinasta Castejoniin (ihastuttava ikivanha kylä) näkemättä minkäänlaista opaskylttiä Burning Manista puhuen; lopulta Castejonissa kuskimme meni kylän ainoaan pubiin kyselemään tietäisikö kukaan, missä festivaali on. Ja joku tiesi, ja se joku hyppäsi valkeaan pakuunsa ja ajoi opas-autona tietä näyttäen, ja niin pääsimme perille ja jaoin amerikattaren kanssa huikean taksilaskun ja saavuin festarialueelle ja sain tervetulohaleja ja löysin ranskalaiset joiden kanssa minun piti leireillä ja tanssin sykkivän musiikin tahtiin pilkkopimeässä (kuulemma lava oli taas rakenteilla hiekkamyrskyn romutettua sen eikä valoja siksi ollut) ja ylläni aukesi taivas täynnä tähtiä tähtien takana, uskomatonta miten paljon niitä oli; ja nukahdin makuupussiin taivasalle heidän telttansa viereen, teltan seinä ainoana suojanani hiekkamyrskynpuuskilta ja lepäsin viimein.

2400 km 46 tunnissa

2007-07-10T01:55:00.000-07:00

Ensimmäinen lifti Espanjaa kohti Fusion-festivaalin portilta ulos: värikkääksi maalattu minibussillinen festivaaliväkeä, ihmisiä jotka kuski mukaanlukien olivat aika kurjassa kunnossa edellisillan jäljiltä. En ollut koskaan ennen saanut liftiä niin hienolta autolta, velmusilmä kuski - Ansgar nimeltään - oli maalannut omakuvansa sen kylkeen, hän oli liftannut itsekin paljon aiemmin ja kokkasi nyt työkseen luomuruokaa festareilla.

Bussissa pelattiin korttia ja juotiin ja syötiin, kunnes iltapäivästä joukko jätti minut huoltoasemalle, josta sain kyydin tanskalaisilta isältä (Bruno, 38v) ja pojalta (Jonas, 16v) jotka olivat ajamassa vanhalla autonromullaan Tanskasta lomalle Roomaan. Keskiyön maissa he pysähtyivät huoltoaseman pihaan nukkuakseen ja minä jäin huoltsikalle liftaamaan. En ollut edes Stuttgartissa asti.

Koetin liftata huoltoasemalta tuntikaupalla. Kahvia meni paljon ja jossain pisteessä huoltoaseman työntekijä lakkasi kelpuuttamasta rahaa minulta, sanoi että kahvi ja jogurtti ovat talon piikkiin. Tuntikausien odottelu ankealla öisellä huoltoasemalla helpottui vähän, kun samassa rakennuksessa oli ystävällinen sielu. Luin persialaista runoutta, pohdiskelin elämää ja kaikkea ja olin uuvuksissa. Mutta sama kävi kuin kaikkien tuskallisten tilanteiden kanssa aina: jossain vaiheessa vain huomaa, että kaikenkaikkinen ketutus on kadonnut ja mieli on tyyni ja kirkas.

Ja silloin sain kyydin boheemilta rekkamieheltä nimeltä Andre, joka tykkäsi jutella eläimille ja opettaa lapsiaan kunnioittamaan luontoa. Hän oli asunut aikoinaan thaimaassa ja tiibetiin matkustaminen oli hänen haaveensa: "pidän buddhalaisesta ajattelusta paljon," hän selitti rikkinäisellä englannillaan, "olen katolinen mutta uskon että jumala on yksi, kaikki uskonnot seuraavat samaa jumalaa. Monta nimeä, yksi henkilö." Huoltoasemalla jolle hän minut jätti sain uuden kyydin toiselta (kielitaidottomalta) rekkakuskilta välittömästi. Olen saanut oppia vähitellen, että kirkas mieli on ainoa mitä kyydin saamiseen tarvitaan.

Seuraava rekkakyyti oli saksalainen viisikymppinen miekkonen, jonka musiikkimaku oli DJ Bobon Greatest Hits; sitten kurdi, joka kertoi rakastavansa hippejä ja haluavansa kasvattaa parran ja lähteä liftaamaan ympäri maailmaa telttaillen. Hän jätti minut tienvarsikuppilaan piirun verran ranskan puolelle, join kahvia ja söin croissanttia, mahassa oli hassu olo kaikesta kahvista ja unettomuudesta. Ja sitten sain kyydin ranskalaiselta rekkakuskilta nimeltä Filip, joka tykkäsi rokista - etenkin Queenista - ja oli elänyt kauan myös Etelä-Afrikassa. Hän tipautti minut isolle bensa-asemalle Dijonin sinappimekan kupeeseen.

Seuraava rekka vei minut rekkamiestukikohtaan Mâconissa kertoen että kaikki rekat siellä menevät espanjaan; paskapuhetta, rekkamiehet olivat kaikki italiaanoja menossa Pariisiin. Olin jumissa tuntikausia, join huonoa ylihinnoiteltua teetä, katselin kissoja, ajattelin etten pääse ikinä Espanjaan ajoissa ja lopulta sain kyydin rekkakuskilta, jonka kanssa meillä ei ensin ollut yhteistä kieltä mutta sitten hän huomasi karttakirjani olevan unkariksi ja sain harjoitella magyarin kieltä pitkästä aikaa. Hän oli unkarilainen mutta asunut Ranskassa 10 vuotta. Hän tipautti minut paskimmalle liftipaikalle ikinä, keskelle ei-mitään Ranskan puolella keskellä yötä pikkukylän pubin eteen pienellä maantiellä. Join mehun lohdukseni ja nostin urheasti peukalon pystyyn.

Pian olin rähjäisessä henkilöautossa matkalla kohti Espanjaa, jonka tienvarret olivat täynnä strippiluolia, joiden neonvalot välkkyivät pimeässä, ja pääsin kaupunkiin nimeltä Figueres, jossa annoin paikalliselle punkkarille kasan marmorikuulia ja ajattelin viettää koko yön kahvilassa, joka kuitenkin sulki enkä keksinyt parempaakaan kuin nostaa peukalon pystyyn.

Ensin paikalliset pojat pysähtyivät selittämään että yöllä liftaaminen on hyvin vaarallista. Sitten poliisi pysähtyi selittämään miten vaarallista yöllä liftaaminen on; selitin ettei minulla ole vaihtoehtoja. Sitten paha kyyti, josta selvisin säikähdyksellä. Sitten espanjalainen diplomaatin poika, joka oli asunut nuoruutensa yhdysvalloissa, vei minut tietullille liftaamaan. Sitten kaksi ranskalaista nuortamiestä veivät minut Gironaan. Etenin vähitellen, ainakaan yö ei ollut niin kylmä kuin Saksassa.

En ollut käynyt suihkussa liki viikkoon enkä haaveillut mistään muusta niin paljon. Gironasta kyyti seuraavaan kaupunkiin nuorelta espanjalaiselta rekkamieheltä joka yritti kyydin lopuksi ostaa seksiä. Ja sitten -- suora kyyti Zaragozaan asti unkarilaiselta miekkoselta, ihanalta sedältä joka juotti mehua ja syötti pullaa ja jutteli mukavia ja rakasti Queenia.

Ja takana oli 46 tuntia, kaksi unetonta yötä ja 2400 kilometriä. Olin siellä missä pitikin, hienhajuisena ja väsyneenä mutta kuitenkin. Taivas.

Olen hampurilainen, ja kuinka mennä festareille vailla pennin hyrrää

2007-06-29T02:14:00.000-07:00

Suonette anteeksi vanhan vitsin otsikossa.

Matkalla Amsterdamista Hampuriin olin syystäkin haikea: G oli luvannut tulla Suomeen syyskuussa palattuani sinne, ja kaksi kuukautta kiitäisi kuin raketti, mutta silti. Satoi enkä jaksanut värjötellä virallisella liftipaikalla kauaakaan ennen kuin siirryin läheiselle bensa-asemalle, jossa näin mitäs-muutakaan-kuin toisen liftarin: ekoaktivistipoika, Gareth nimeltään ja kotoisin Manchesterin esikaupunkialueelta, oli elämänsä ensimmäistä kertaa liftaamassa ja kun kerran meillä oli sama suunta, minulla Hampuriin ja hänellä Tanskaan Roskilde-festarille töihin, tottakai otin hänet siipeni alle.

Saimme Pakistanista kotoisin olevalta berliiniläiseltä kyydin Hannoverin lähellä olevalle taukopaikalle, ja sieltä seuraava kyytimme tipautti Garethin Hampurin lähellä olevalle bensiiniasemalle ja minut CouchSurfing-isäntäni Jonaksen kotiovelle. Soitin ovikelloa - Jonas ei ollut kotona, mutta lauma hänen kämppiksiään kyllä.

Viiden huoneen asuntoa asutti enemmän tai vähemmän pysyvästi viisi punkkarinretkua ikähaarukalla 14-30, yksi suht tavallisesti pukeutuva henkilö joka oli lauman aktiivisin ja ollut suunnittelemassa ja organisoimassa G8-blokadia, ja yksi gootti. Suurin osa asukeista oli sukua toisilleen, siskoksia ja serkuksia. Kaikki olivat hurmaavia. Lisäkseni asunnossa majaili toinenkin sohvasurffaaja, sveitsiläinen hippi nimeltä Reto. En ollut aiemmin tavannut ihmistä joka olisi sanonut minulle niin suoraan, "ehkä minä olen jossain määrin sosialisti, mutta ensisijaisesti olen hippi!" Sanomattakin selvää, ettei parempaa yösijaa olisi voinut löytyä. Vaihtoehtokulttuurien lisäksi kommuunin asukkeja yhdistivät roolipelit ja meillä oli pitkiä keskusteluja paitsi maailman tilasta myös roolipeleistä, joita itselläni tuli pelattua lukioaikoina.

Hampuri oli tuulinen ja kaatosateinen sielläoloni ajan, sateenvarjoni ei meinannut pysyä kasassa ja sadetta pitääksemme minä ja Reto ajelimme julkisilla ja näimme kaupunkia niistä käsin. Haaveilin olevani kasvi. Illalla menimme kuuntelemaan hc-punkkia ja emoa paikalliselle suurelle, kauniille vallatulle talolle nimeltä Rote Flora; seinät täynnä upeaa taidetta mutta siellä ei saanut valokuvata, mikä on tietenkin aika yleistä. Cease Upon the Capitolin keikka oli mannaa. Krusifiksi putosi jonnekin rukousnauhastani. Ilta oli mainio.

Fusion-festarilippuun varatut rahat olivat kuluneet virtsatietulehduksen hoitoon Amsterdamissa, mutta kuulin kämpän asukeilta, että Fusionissa olisi mahdollista saada lipun hinta takaisin työskentelemällä kuusi tuntia, ja niinpä Reto lainasi minulle lippurahat siihen asti että tienaisin ne takaisin. 28. kesäkuuta lähdimme Fusion-festareille, Reto ja minä, lähijunilla -- Reto oli interrailaamassa, minä matkustin kyselemällä onko ihmisillä tilaa kimppalipuissaan, aina oli. Sain työvuoron seuraavalle päivälle parkkipaikan stevarina ja telttatilaa Reton nettitutuilta, jotka eivät puhuneet juuri englantia mutta näyttivät uusnatseilta.

Festivaali ui mudassa, kaatosade oli tehnyt tehtävänsä, mutta alue oli silti upea. Festivaalialueena toimi entinen neuvostoliiton armeijan lentokenttä, ja hangaarit olivat esiintymislavoina, elokuvateattereina ja niin edelleen. Muodoiltaan pyöreät, pensaikon peittämät hangaarit saivat alueen näyttämään jonkinlaiselta nykypäivän Konnulta. Pienet metsiköt olivat täynnä riippumattoja, majoja ja muita löhöilypaikkoja, ja lavoja taisi olla kuusi; kaikkialla upeita dekoraatioita valtavasta peltivyötiäisestä täysikuuhun, vesiputoukseen ja peilipalloihin puiden keskellä. Festivaalin mottona oli "holiday communism", lomakommunismi, ja niinpä loka-kolaa tai muita pahiksia ei paikan päällä näkynyt. Osanottajia festarilla oli noin 40 000.

Festivaalialueen kojut kauppasivat reilun kaupan kahvia, luomuruokaa ja käsitöitä; minä en niistä piitannut pennittömänä, vaan väkersin kyltin jossa luki "tarot divination", tarot-ennustusta, ja istahdin sohvalle kahvilan tuntumaan kyltteineni. Ensimmäiseltä ihmiseltä jolle luin korteista sain vaihdossa kiropraktisen hieronnan; hän rusautti selkäni ja niskani ja heti veri kiersi paremmin. Seuraavaksi yksi kahvilan työntekijöistä tarjoutui vaihtamaan tulkinnan kahviin, ja sain kaksi reilua latta macchiatoa vaivannäöstäni. Kolmas miekkonen jolle luin korteista oli äimän käkenä tulkintani paikkansapitävyydestä ja halusi markkinoida minua kotikaupunkinsa rikkaille tädeille; tarjosi olusen. Ja kun minulla oli vielä laukun pohjalla leipää, oli minulla niin kaikki mitä tarvitsin.

Ja tapasin toki festivaalilla myös Emmin ja Jarimatin, joiden kanssa menimme mm. katsomaan israelilaista rokkibändiä nimeltä Monotonix. Keikka oli hurja, Freddie Mercuryn näköinen viiksekäs laulaja hyppi ja laukkasi ympäriinsä ja kiipeili kirjaimellisesti seinille, keikan alussa rummut sytytettiin tuleen, kitaristi ravasi ympäri hangaaria kuin ritari turnajaisissa ja paikoitellen rumpalilta vietiin rumpu tai kaksi; koko yleisö tanssi kuin viimeistä päivää.

Kuusituntinen parkkipaikalla sateessa kului hitaasti. Opastin autoja parkkiin keltaisessa sadetakissa ja virkalätkässä, onneksi armolliset alueella telttailijat toivat minulle teetä ja suklaata ja muuta päiväni ratoksi. Pääasiassa vietin päivän G:tä ikävöiden, mutta jonkin ajan kuluttua sade lakkasi olemasta piina ja aloin avata silmiäni sille. Sada Shiva Dhaamissa minua opetti koko päivän tuli, Fusionissa vesi; symmetriaa. Kun menin palkannostotiskille sain tietää että lipun hinnasta saikin vain puolet takaisin; kysyin voinko ottaa toisen työvuoron. Kuulemma se ei käynyt päinsä. Vaihdoin huivia ja otin toisen työvuoron eri nimellä: seuraava työni olisi lauantaina turmbühne-lavan järjestysmiehenä iltakymmenestä aamuneljään.

Lauantaina povasin taas tarokeista ja tapasin Rostockista kotoisin olevan Yvonnen, joka tarjosi minulle aterian ja hyvää seuraa - keskustelimme koko maailmasta, vastuusta, ihmissuhteista ja irti päästämisen ihanuudesta. Ja illalla töihin. Parempaa duunia ei olisi voinut olla: tehtävänäni oli vahtia ettei kukaan kiipeä tanssilattian keskellä olevaan kajaritorniin, eli pääasiassa vain juttelin ihmisten kanssa ja tanssin sen kuusi tuntia ja aina välistä huusin kiipeilijöille, että alas sieltä ja äkkiä! Niin sain loputkin lippurahat maksettua takaisin Retolle.

Tutustuin rähjäiseen irlantilaiseen, 35-vuotiaaseen Steveen, joka oli asunut viimeiset kuusi vuotta Alankomaissa. Puhuimme henkisyydestä, vallankumouksesta (joka tukevasti päihtyneen Steven mielestä tulisi tulemaan Jeesuksen uuden tulemisen myötä), tiesimme olevamme jumalia tai jumalaa.

Sunnuntaihin mennessä olin nauttinut festivaalista mutta saanut todellakin tarpeekseni kylmyydestä ja sateesta. Ajatus Espanjaan liftaamisesta tuntui oikein hyvältä, mutta samalla epäilin: olisiko kaksi vuorokautta kylliksi aikaa 2400 kilometrin taipaleeseen? Äidiltä tuli tekstiviesti, että hän oli juuri laittanut tililleni rahaa saatuaan kaupaksi erään maalauksistani, ja olipa mukana myös lahja häneltä.

Sunnuntain paras keikka oli Rico Loop, jonka olin nähnyt viimeksi livenä tammikuussa Berliinissä. Ilmiömäinen setä! Suosittelen! Katsottuamme Reton kanssa Ricon keikan menimme katsomaan jotain klezmer-bändiä, mahtavaa nähdä tuhatpäinen teknokansa bailaamassa hulluna klezmerin tahtiin! Illan uusi tuttavuus oli etelä-saksasta kotoisin oleva Florian, jonka kanssa join chaita, menin katsomaan saksaksi dubattua Flash Gordonia, minkä jälkeen lisää chaita ja uneen -- ja niin oli viimeinen festariyö lopussa.

Maanantaiaamuna lähdin kohti Espanjaa.

kuvia: rostock - amsterdam - antwerp

2007-06-27T04:27:00.000-07:00

Näistä kuvissa osa on väärinpäin. Suonette anteeksi ja kääntänette päätänne 90 astetta tarvittaessa.

...

Rostock

Rostock: ystävämme vihreissä.

Lähijuna oli aktivisteille tärkeä liikkumisen tapa ja niinpä poliisi sulki ajoittain pääsyn juna-asemille tai niiltä pois.

Imperiumin marssi!

Supersankarit keskitysleirejä vastaan

...

Poliisi pysäytti maahanmuuttajien oikeuksia puoltavan mielenosoituksen tunneiksi; emme päässeet suuntaan emmekä toiseen. Onneksi ystävällinen naapuri täytti vesipullojamme ikkunasta.

Kotopuoli muisti pienellä rahasummalla ja sillä sain uudet kengät! Vanhoilla oli jo hyvin vaikea kävellä...

Camp Rostock, leirialue jolle majoituimme, blokadin jälkeen.

Amsterdam

Kanaali.

Kirkko!

Kaupungin kaunein seinä.

Amsterdam on aika matala, mikä on viehkoa. Huomaa vallattu talo.

Kaunis kanaalimaisema.

Pulut!

Gerard kotonaan

Liftipaikka!

Maalasin kuvan Gerardista...

Antwerp

Kirkko!

Kaupungin kaunein seinä

Ajan kerrostumat, ihania.

Kadulta löytämäni ranskalainen tekee "tuplat"

Hämmentävä illanvietto

Lopun ajan merkiksi seuraava söpöilykuva:

Rauhaa ja rakkautta Amsterdamissa (feat. Antwerp)

2007-06-26T16:09:00.000-07:00

Amsterdam, paheiden kaupunki punalyhtyjen katuineen ja liberaaleine päihdepolitiikkoineen, kaupunki jossa hasis sauhuaa joka kadunkulmassa ja hipit kuljeksivat taidemuseoissa sienipäissään?

Ei todellakaan, paitsi kenties jos uskot englantilaisia turisteja, jotka tulevat laivalla, bussilla ja lentokoneella meluisina parvina ja polttavat enemmän ruohoa kuin sietokykynsä kestää. Minulle Amsterdam näytti varsin protestanttisen työmoraalin läpitunkemat kasvot; liberaalius kumpusi tavallaan piittaamattomuudesta, kaupungin asenne oli lähinnä, että ihan sama mitä teet vapaa-ajallasi, kunhan hoidat duunisi, jota riittää. Berliini, Hampuri ja Praha tuntuivat minusta kaikki rennommilta paikoilta kuin organisoitu, tehokas työmyyrien Amsterdam. Tyypilliselle paikalliselle taikasieniä myyvät smart shopit ovat kuin matkamuistomyymälöitä -- puljuja, joissa asioivat vain turistit. Coffee shopeissa toki asioi silloin tällöin liki jokainen.

Saavuin Amsterdamiin kesäkuun yhdestoista; yövyin Gerardin luona, tietysti. Hänellä oli kaunis pieni kaksio joka oli sisustettu vihreällä ja violetilla -- meillä on sama lempiväri, eikö ole söpöä! -- lattioita peitti violetti kokolattiamatto, seinät violetteja, valkeita tai vihreitä; olohuone, pieni makuuhuone, pieni keittiö, parveke ja erilliset wc ja kylpyhuone (nekin violetit), kirjahylly 60 - prosenttisesti science fictionia ja fantasiaa, 15 prosenttia naistutkimusta, 15 prosenttia sosialismin klassikoita, loput fysiikkaa. (kirjahyllyn koostumus on tärkeä seikka, elkää naurako!)

Siellä vietin suurimman osan ajastani. Ensimmäisinä päivinä G:n ollessa töissä minä vaeltelin ympäri kaupunkia. Eniten pidin maahanmuuttaja-alueesta jossa oli tori joka päivä ja paljon pieniä kauppoja joista sai halvalla mangoja ja avokaadoja: taivaani! Kesti jonkin aikaa oppia Gerardin henkiset ruoka-allergiat, kun laitoin ruokaa meille ekaa kertaa tein pitaleipiä fetajuustolla, marinoiduilla oliiveilla ja kuskuslisukkeella. Silloin opin, ettei G pidä kuskusista, pitasta, oliiveista eikä fetasta (kuinka joku voi olla pitämättä fetasta? Käsittämätöntä!)

Eräänä päivänä lähdin gallerioita kiertämään, ja löysinkin monta mahtavaa galleriaa. Tähti ylitse muiden oli kuitenkin Gertrud D Galleries, jossa oli pysyvä näyttely entisen näyttelijän, nykyisen taidemaalarin töistä. Henkeäsalpaavaa. Klikkaapa tästä niin näet kuvia!

Illat vietimme pääasiassa Gerardin kotona videoita katsellen, lautapelejä pelaten ja tanssien. Etenkin tanssien. Mihin hyvänsä musiikkiin: eräänä iltana, kuunneltuamme ensin pitkään Coilia, G pisti soimaan Prokofievin futuristista mahtipontista musiikkia, tanssi sen tahtiin minun ollessani yleisönä ja kertoi tarinoita Neuvostoliiton sodista ja nälänhädistä. Ikimuistoista.

Alunperin suunnittelimme liftaavamme yhdessä Reimsiin viikonlopuksi, mutta yhdessä vietetyn viikon jälkeen G oli väsynyt ja pelkäsi sitäpaitsi matkustamista ja tulimme siihen tulokseen, että minä menen vain jonnekin itsekseni. Päätin mennä Antwerpiin, kenties siksi että kauan sitten Helsingissä asuessani tapailin sieltä kotoisin ollutta tapausta, joka oli hyvä tyyppi ja taisi kehua kotikaupunkiaan. No niin, lähdin siis viikonlopuksi G:n jaloista pois. Amsterdamissa on oikea liftipaikkakin, kunnallinen liftipaikka joka on merkitty liikennemerkillä jossa on peukalon kuva! Aloitin matkani siis sieltä. Odotin ehkä puoli tuntia kunnes minulle pysähtyi ylellinen avoauto -- ensimmäinen avoautokyytini! Kuski oli 27-vuotias business consultant joka hehkutti kaukoidän ihanuutta, puhuimme matkailusta reissun ajan.

Seuraava kyyti oli vanhempi mies, ex-taksikuski, joka nyt tuli mersustaan päätellen hyvin toimeen. Harrastuksekseen hän risteytti hevosia. Ja viimeinen kyytini tuli vanhemmalta pariskunnalta, jolla oli erikoismersu, jollaisia euroopassa kuulemma oli vain 200; mies oli itsekin ollut liftarinretale nuorempana...

Niin tulin Antwerpiin, Belgiaan, kolmella eri luksusautolla -- matkustin ensimmäisessä luokassa. Odotellessani majoittajaani Dennistä kotiin menin nettikahvilaan ja soitin halpoja ulkomaanpuheluita suomeen, oli ihanaa puhua Antin ja Neetan kanssa... ja Denniksen asunto oli mahtava: ovi rappukäytävään oli peitetty höyhenin ja ovikellona oli polkupyörän tööttitorvi, seinät maalattu värikkäiksi ja joka paikassa luovia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Istuin iltaa hänen ja ystäviensä kanssa pubin terassilla, jossa juopuneet hipinretaleet koputtivat ikkunaa ja olkapäätäni mallinuken kädellä; Dennis sanoi häpeävänsä heidän puolestaan mutta minusta kolttonen oli oikeastaan aika hauska... Antwerp oli rento, liberaali kaupunki, tuskallisen kallis mutta viehättävä yhdistelmä historiallista ja tuoretta. Tykkäsin.

Seuraavana päivänä vaeltelin ympäri kaupunkia kaatosateessa kun löysin muuannesta katoksesta sadetta paenneen katusoittajan, joka tutki nyt karttaansa. Hän oli pyöräillyt Belgiaan Ranskasta, elätti itsensä kitaraa rämpyttämällä ja aikoi pyöräillä nyt Norjaan -- oiva elämäntapa 19-vuotiaalle. Kutsuin hänet oluselle ja puhuimme Hannah Arendtin filosofiasta, sitten järjestin hänelle yösijan ja vietimme hauskan illan Dennisin naapurin Remcon luona, joka myös oli Couchsurfingissa.

Seuraavana aamuna François lähti pyöräilemään kohti Alankomaita ja minä lähdin kahden-kolmen maissa liftaamaan. Ensimmäiset kaksi kyytiä olivat englanninkielentaidottomia turkkilaisia, sitten sain kyydin juustomekka Goudasta kotoisin olevalta putkimieheltä (hän selitti ammattinsa ihanasti: "I work with water. I fix water.") joka selitti hurjistumiseen asti siitä, miten vaarallista oli liftata Alankomaissa, sillä etenkin nuoret paikalliset ovat VAARALLISIA eikä hänen vaimonsa kuulemma poistu asunnosta ikinä yksin. Lopulta Goudasta minut vei Amsterdamiin ihana lady, jonka kanssa puhuimme Rudolf Steinerin Kristus-käsityksestä ja matkustamisesta ja islamista ja seitsemältä illalla olin taas A'damissa.

Pesin lakanoita ja opettelin käärimistä ja filosofeerasin; luin suufirunoutta G:lle joka teloittaisi prinsessat joten piti siksi minusta sammakkona; ja sitten tapasin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen siskoni Emmin ja hänen poikaystävänsä Jarimatin jonka nimestä en koskaan muista kirjoitetaanko se viivalla vai ilman. Tapasimme Dam-aukiolla, tein tarvikeostoksia kesäkeittoa varten, kuljimme sateensuojasta toiseen ja lôysimme vallatun talon joka ei ollut auki. Löysimme sateensuojaksi paikan joka näytti gallerialta, mutta astuessamme sisään näimmekin kaksi vanhempaa miestä juomassa viiniä suuren mustan pöydän ääressä. He toivottivat meidät tervetulleeksi; "mikä paikka tämä on, onko tämä galleria?", kyselin, ja mies vastasi, "ei, tämä on sateensuoja! Tahtoisitteko viiniä tai teetä?"

Kävi ilmi että olimme osuneet valokuvaaja Jan Van Der Hornin ateljeehen, jossa hän paraikaa rentoutui bluesmuusikkoystävänsä kanssa. Heidän lisäkseen galleriassa oli valtava vanha kissa, melkein puuma, joka oli Janin uskollisin malli. Ystävä improvisoi pianolla ja laululla meille laulun sateesta ja meni vieläpä pihalle komentamaan sadetta poistumaan; kävimme keskusteluja kapitalistisesta aivopesusta, vapaudesta, luopumisesta. Jarimatti oli superkiltti ja antoi minulle violetin kazoon. Juhannusaattona hän ja Emmi olivat G:n luona illan ja yön vietossa ja JM ihastui maalaukseeni, jonka lahjoitin hänelle saman tien, tottakai, en sietänyt sitä silmissäni! Teimme mahtavaa salaattia ja piirasta ja kaikenkaikkiaan tunnelma oli huumaava ja taianomainen! Jarimatti esitti teorian, että tunteet olisivat olemassa lähinnä kyynelkanavien puhdistamista varten, ja Emmi ei kyennyt lopettamaan hihittämistä. Kaunista.

Kenties oli kurjan sään syytä että sairastuin virtsatietulehdukseen jonka hoitaminen vei viimeiset rahani, Fusion-festivaalilippuun tarkoitetut. Jotenkin sille festarille piti päästä, mutta kuinka? Tapasin G:n siskon Evien joka oli pelottavan yliaktiivinen biologianopettaja ja ilmoittauduin syksyn proseminaariin, ja G lupasi tulla syyskuussa Suomeen minua katsomaan. 25.6. jätin Amsterdamin taakse.

Pitkästä aikaa lähtö tuntui lähtemiseltä eikä eteenpäin siirtymiseltä. Olin ollut kotona.

Suksi huora luostariin, eli: kuinka maailma johdatti ashramiin

2007-06-20T12:36:00.000-07:00

Lähdimme Rostockista yhdessä, minä, Gerard, Marije ja Tim. matkustimme Alankomaiden rajalle halvalla kimppalipulla, jolla kulkiessa sai kulkea vain lähijunilla; vaihdoimma junaa liian monesti ja aina hullussa kiireessä. Sain taas tuta, miten hullun stressaavaa ja uuvuttavaa junalla kulkeminen on verrattuna liftaamiseen. Vietimme junamatkan pääasiassa nukkuen blokadin jäljiltä väsyneinä. Lopulta olimme pienessä rajakaupungissa, muut aikoivat siirtyä bussiasemalle jatkaakseen bussilla Amsterdamiin; minä valmistauduin liftaamaan.

Silloin minulle ja Timille tuli juttelemaan kuusikymppinen miekkonen pullonpohjalaseissa, rinnassa punatähti ja hiukset poninhännällä. Hän alkoi jutella Timille kaivostyöläisten lakosta Englannissa joskus vuosikymmeniä sitten, selittäen olevansa trotskilainen, ja ettei hän voi elää Englannissa koska poliisi kyttää liikaa hänen aktiivitaustansa vuoksi. Hänen nimensä oli Josef, tai Ramanan, riippui keneltä kysyi. Hän kertoi soittavansa kaverilleen, joka hakisi hänet Alankomaihin, puolimatkaan Amsterdamia kohti - minä näin tilaisuuteni tulleen ja kerroin olevani liftaamassa, kenties pääsisin samalla kyydillä?

No, soitimme hänen kaverilleen ja menimme läheiseen hotelliin oluelle ja puhuimme kaikennäköisestä. Mies oli höppänä, mutta kultainen, ja hänellä oli outo teoria siitä, että kesäkuu ja heinäkuu katoaisivat ja niitä korvaamaan tulisi uusi kuukausi marraskuun ja joulukuun väliin. Hän oli toisen asteen wiccalainen ja opetti filosofiaa yliopistossa; en osannut kuvitella, millainen hän olisi luennoitsijana... Hänen kaverinsa saapui viimein ja kävi ilmi, että he olivat matkalla karma jooga - ashramiin nimeltä Sada Shiva dhaam, jossa seurattiin Babaji - gurua. Tahtoisinko tulla mukaan tutustumaan ashramin elämään? Tottakai!

Ja niin sitä mentiin - Ashram oli keskellä metsää, kenties ainoaa metsää joka Alankomaissa oli jäljellä sillä paikalliset puistelivat päitään kun myöhemmin mainitsin olleeni metsässä heidän maassaan. Sillä oli kaunis puutarha, itse rakennus oli tiiltä ja varsin normaalin ja länsimaisen oloinen, lisäksi oli erillinen nuotiopaikkarakennus tuliseremonioille ynnä muille. Saavuin illalla, kun päivän ohjelma oli jo ohi; paikan pitäjä oli suostunut siihen, että saan viipyä ilmaiseksi, ja niinpä minulle näytettiin huoneeni ja istuin sitten kynnykselle parin muun kanssa, puhuimme suomalaisista juomatottumuksista, puolan kielestä ja elävästä ravinnosta. Ja sitten nukkumaanmenoaika.

Seuraava päivä oli upea. Heräsin viideltä suihkuun ja aamuteelle, kuudelta alkoi tuliseremonia nuotiopaikkatalossa; istuimme hämärässä rakennuksessa piirissä nuotion ympärillä ja heitimme jyviä nuotioon uhrina äitijumalattarelle vanhan miehen messutessa sanskriitiksi. Tunnelma oli äärimmäisen keskittynyt ja harras, tunsin olevani kotonani vaikken tiennyt mitään Babajista tai heidän muista guruistaan, enkä edes läheskään tarpeeksi hindulaisuudesta. Tunnistin kuitenkin Jumalattaren monet nimet ne kuullessani ja rituaali oli hyvin kaunis... useimmat meistä heittivät tuleen viljaa mutta joillain oli erikoistehtävänään uhrata kukkia, hunajaa ja maitoa, jotka kaadettiin tulisijan laidalla olevan lingamin päälle... Mieleni lensi tuleen jyvien mukana, symbolisesti annoimme kättemme hedelmän jumalten haltuun, halusin antaa koko mieleni ja sieluni. Hyvin vaikeaa kuvata sen sanskriitinkielisen liturgian, tulen ja hämärän tilan hypnoottista kauneutta...

Tuliseremonian jälkeen oli aamiainen, herkullinen, puhelias, ja sitten toinen rituaali kimaltavaksi ja värikkääksi koristellussa temppelissä, jossa laulettiin sanskriitiksi ja soitettiin kelloja ja intialaisia instrumentteja. Mieleni lepäsi, en ymmärtänyt sanoja mutta niiden ymmärtäminen ei tuntunut tarpeelliselta, riitti että olin siinä rukous mielessäni ja hengitin.

Oli aika käydä työhön. Minun tehtäväni oli hankkiutua eroon jätepuusta, jota ashramilla oli liikaa, ylläpitämällä nuotiota. Istuin ja meditoin ja kirjoitin päiväkirjaa ja kuuntelin tulta ja hikoilin valtavan nuotion kuumuudessa koko päivän; tuntien vieriessä suhteeni siihen nuotioon syveni aika lailla, ja oli tavallaan haikeaa huomata, että jätepuu oli tiessään. Vanhojen huonekalujen ym. mukana savuna ilmaan haihtui turha stressi ja mieleni kirkastui valtavasti. Lounastauollani söin kenties maailman herkullisinta salaattia! Ja päivällinen liki yhtä herkullinen keitto... Sitten toinen lauluseremonia, jonka jälkeen sain kyydin Amsterdamiin vanhalta viisaalta puusepältä ja nuorelta new age - kaupan myyjältä. He jopa odottivat, että Gerard tuli minua vastaan, jotten varmasti joutuisi pulaan!

Ja niin olin Gerardin sylissä mieli kirkkaana ja tyynenä, puhtaana. Ylistin mielessäni maailmankaikkeutta, joka oli taas johdattanut minut juuri sinne, minne minun pitikin päästä. Ashramin pitäjät kyselivät kovasti minua tulemaan toistekin; ja varmasti tulen vielä kerran palaamaan Sada Shiva Dhaamiin, seuraavan kerran kun menen Alankomaihin kenties!

kuvavinkki Rostockista

2007-06-19T05:29:00.000-07:00

http://g8-tv.org/

G8-TV: paikoin hassunkurista videokuvaa tapahtumista ja niiden syistä. 6.6. jaksossa näkyy minunkin selkäni :D

Rostock - Heiligendamm

2007-06-13T02:02:00.000-07:00

Liftireissu Berliinistä Rostockiin alkoi hieman väsyneesti: ensin en ollut löytää HitchBase-sivustolta bongaamaani liftipaikkaa ja vaeltelin väsyneenä moottoritien kupeessa rinkkoineni. Kun lopulta löysin paikan, seisoin peukalo pystyssä tunnin.

Sitten onneni kääntyi - kaksi saksalaista aktivistinretaletta tuli kysymään minulta, onko tämä oikea tie Rostockia kohti. He eivät halunneet pilata liftionneani hengailemalla lähistöllä vaan kävelivät tietä eteenpäin. Siinä samassa minulle pysähtyi auto, joka oli menossa Hampuriin mutta pystyi ajamaan minut puolimatkaan. Kerroin toisista liftareista ja kuski, Philipp nimeltään, päätti ottaa heidätkin kyytiin - hän sanoi, että jos hänellä ei olisi töitä, hänkin tulisi ottamaan osaa mielenosoituksiin. Autossa soi G8-tukiCD, ja Philipp puhui liftarien kanssa saksaksi politiikkaa. Minä en ymmärtänyt paljoakaan vaan nukahdin. Sitten Philipp päätti yhtäkkiä ajaa meidät perille Rostockiin asti - "se on minun solidaarisuustekoni", hän selitti.

Ja niin saavuimme Rostockiin ja näimme poliisipartion joka kadunkulmassa, poliittiset liput ikkunoissa. Muuannella kadulla sateenkaarilippuun kietoutunut tyttö jolla oli kukkia hiuksissaan suuteli teini-ikäistä punkkaripoikaa. Rostock oli täysin eri kuin tammikuussa.

Menin rautatieasemalle, joka oli pullollaan poliiseja ja aktivisteja, ja lyöttäydyin jälkimmäisten seuraan. Small talkia juostessamme lähijunassa vaunusta toiseen lipuntarkastajia karkuun. Ja sitten minut opastettiin leirille. Tämä oli yksi neljästä leiristä, joille mielenosoituksiin osallistujat majoitettiin. Ilme oli samanlainen kuin festarien leirintäalueilla: telttoja toistensa perään ja siellä täällä keittiöitä, joista sai sapuskaa parilla eurolla. Kenttäsairaalakin löytyi, ja nettiteltta ja kännykänlatauspiste - kaikki mitä nykynuori tarvitsee.

Samaan aikaan rantalomakohde Heiligendammissa valmistauduttiin valtionpäiden tapaamiseen. Oli rakennettu 14 miljoonan veroeuron aita, joka kiersi koko Heiligendammin paikkakunnan ympäri. Rostock-Laagen lentokenttä, jolle kokouksen osanottajien oli määrä saapua, oli suljettu siviililiikenteeltä, eikä koko Heiligendammin turistipaikkakunnalle ollut pääsyä kuin harvoilla ja valituilla. Jopa läheiset leirintäalueet ja hotellit oli suljettu - alueelle ei turisteilla ollut asiaa.

Kaikkialla ihmisiä ja tunsin itseni hieman eksyneeksi. Stefano oli Munsterissä tapaamassa maailman kauneinta tyttöä nimeltä Astrid, ja liittyisi seuraan myöhemmin. Hortoilin ympäri leiriä kunnes lopulta osuin nuotiopaikalle, jossa saksalainen Steffan kertoi minulle teltasta jossa olisi tilaa vielä parille ihmiselle. Kiitokseksi jaoin veteni hänen kanssaan. Sitten painuin pehkuihin.

Seuraava päivä oli maanantai, kesäkuun neljäs. Se tarkoitti, että opintotuki olisi tililläni. Lähdin ottamaan osaa pakolaisten kaltoinkohtelemisen ja linnake-Euroopan vastaiseen mielenosoitukseen laskien jossain määrin sen varaan, että matkan varrelta löytyisi pankkiautomaatti, mikä tietysti johti siihen, etten löytänyt automaattia saati syötävää ennen iltaseitsemää - poliisi näet päätti, että n. 8000 hengen mielenosoitus kaikesta rauhanomaisuudestaan huolimatta oli liian iso päästettäväksi keskustaan. Vesitykit tukkivat tien ja olimme jumissa. Tunnelma pysyi silti iloisena, puheiden välissä musiikkia ja tanssia, pellearmeija ja supersankarit olivat vauhdissa ja naapurin asukas täytti vesipullojamme puutarhaletkulla. Omat fiilikseni olivat laskussa, sillä en ollut syönyt kahteen päivään. Silloin kun rahaa ei ole, ruokaa ei edes ajattele, mutta nyt kaikki oli kiinni pankkiautomaatin löytämisestä, mikä teki tilanteesta hyvin turhauttavan.

Kun tilannetta poliisin kanssa ei saatu selvitettyä eikä kulkue saanut jatkaa matkaansa, alkoi väki hajaantua. Minä lähdin automaatinetsintään ja ostin kassillisen sapuskaa onnesta soikeana. Tienpielissä poliisiautojen sankat rivit, panssariajoneuvoja, karmeita näkyjä: pari hassua mustiin pukeutunutta poliisilauman piirittämänä. Nykyään mustat vaatteet miekkarissa riittävät vakuuttamaan poliisin siitä, että olet väkivaltaan taipuvainen. Ohitseni kiiruhti eräskin mustiinpukeutuja, joka huikkasi minulle jotain saksaksi. "anteeksi, en osaa saksaa," huusin takaisin. "fuck the police!" hän tulkkasi. "yes, passionately," vastasin, mikä sai hänet nauramaan ja rientämään luokseni antamaan halin. Sitten hänen täytyikin jo juosta.

Tietenkin söin liikaa liian nopeasti. Illalla löhösin pirtelöteltassa juomassa chaita ja lukemassa propagandaa. Tottakai leirin sisäänkäynnillä seisovasta "ei poliiseille eikä natseille"-kyltistä huolimatta vihreät ystävämme olivat joukossamme, niinpä tulevista miekkareista jne. piti ottaa selvää kyselemällä ympäriinsä, verkostoitumalla. Usein miekkarin ajankohta ja aihe luki ilmoitustaululla, mutta paikka piti ottaa selville itse. Käyskentelin ympäri leiriä roseeviinipulloineni ja lopulta nukkumaan.

Seuraavana päivänä pelastin jalkani kivuliaalta kuolemalta hankkimalla uudet kengät. Vanhoissa pohja oli kiinni enää sieltä täältä, kengät nauroivat sekä edestä että takaa ja niillä käveleminen oli haastavaa. Korvasin ne kaupan halvimmilla tennareilla, jotka ehtivät olla vaaleansiniset yhden päivän ajan. Oloni oli juhlallinen.

Sinä iltapäivänä oli toimintakoulutus, jossa opeteltiin blokadilla tarvittavia perustaitoja: viisisormitaktiikkaa, joka perustui siihen että kulkemalla tietyssä muodostelmassa oli mahdollista päästä poliisirivien läpi ilman suurempia ongelmia, ja erilaisia passiivisen vastarinnan tekniikoita, joiden ideana oli tehdä kadulta häätäminen virkavallalle mahdollisimman hankalaksi turvautumatta väkivaltaan. Saimme tietää paikallisesta lainsäädännöstä ja oikeuksistamme, mikäli päätyisimme putkaan; sitten kuului komento, että mikäli ette ole jo pienryhmissä (affinity group) muodostakaapa sellaiset nyt.

Siitä sitten hihkumaan, että etsiikö kukaan ryhmää? Päädyin perustamaan kansainvälisen ryhmän, johon mahtuivat englantilaiset Tim ja Ian sekä jälkimmäisen unkarilainen tyttöystävä Alexandra, yhdysvaltalainen Julie, alankomaalaiset Marije ja Gerard, ja saksalaiset Angela ja Beni. Kesti kauan oppia kaikkien nimet. Julie katosi joidenkin hassujen rastahyyppien matkaan, luopio jo alusta!, mutta muuten ryhmämme pysyi kasassa mainiosti. Illan infotilaisuuksien jälkeen istuimme nuotion ääreen kera viinin juttelemaan ja päättämään tapaamispaikasta huomiselle. Sitten aikaisin petiin: tapaisimme seuraavana aamuna puoli seitsemältä...

...ja niin tapasimmekin. Otin mukaan makuupussin, vähät ruokani, vesipullon, passin, lompakon, paperia ja kynän. Puin päälleni niin monta kerrosta vaatteita kuin kykenin. Ja niin sitä mentiin lähijunalle, sitten bussille, jonka poliisit pysäyttivät kahdesti tutkiakseen kaikkien matkatavarat (miehet tutkittiin tarkkaan, naisten tavaroita vain vilkaistiin pintapuolisesti - luotettiin tyttöjen kiltteyteen), ja lopulta oltiin urheilukentällä, jossa odotettiin hännänhuippuja, joiden saavuttua lähdettiin taivaltamaan viitenä eri sormena/kulkueena peltojen halki kohti Heiligendammiin vieviä teitä. Poliisihelikopterien parvet kaartelivat yllämme. Miehenmitttaisessa viljavainiossa rämpiessäni tunnelma oli eeppinen. Viime päivät olivat olleet kylmiä ja sateisia, mutta nyt aurinko paistoi täyttä häkää ja riisuimme paidat toistensa perään. Helikopterien putputus pakotti keskustelemaan huutamalla.

Ja sitten olimme eturivissä ensimmäisen poliisirintaman edessä ja lähdimme juoksuun kohti poliiseja. Kyynelkaasu pakotti perääntymään, juomavedellä huuhdottiin silmiä. Hetken keskustelu, jatkammeko? Yksimielinen päätös: jatkamme kyllä, kerran se kaasu vain kirpaisee. Ja niin yritimme uudestaan ja onnistuimme pujahtamaan poliisien raoista toiselle pellolle, jossa kiinnisaamisemme olisi jälleen ollut liki mahdotonta. Ja taivallus halki peltojen jatkui. Minä jaoin huivini ryhmän jäsenille hengityssuojiksi.

Seuraava poliisirintama onnistui pysäyttämään meidän ryhmämme, sillä olimme jossain määrin erillämme muista, eikä läpijuokseminen ota onnistuakseen ilman riittävän suurta väkijoukkoa. Niin huomasimme seisovamme napit vastakkain mustapukuisen nuoren mellakkapoliisin kanssa. Oli todella kuuma emmekä voineet olla tuntematta sympatiaa meitä taaksepäin tuuppinutta poliisiparkaa kohtaan, joka joutui seisomaan helteessä mustassa toppapuvussa, kypärässä ja luotiliiveissä, kädetkin nahkahanskoissa. Niinpä saimme tilaisuuden harjoitella saksaa:
"Haben sie heiss?" (Onko kuuma?)
Mellakkapoliisi nyökkäsi vakavana.
"Haben sie wasser?" (Onko siulla vettä?)
Mellakkapoliisi taputti luotiliivinsä rintataskua.
"Klein? Gross?" (Pieni vai suuri?)
Mellakkapoliisi näytti käsillään, että suuri.
"Haben sie eine freundin?" (onko siulla tyttöystävää?)
Mellakkapoliisi katsoi poispäin masentuneen näköisenä.

Juotuamme vettä päätimme piristää poliisin päivää pistämällä tanssiksi, mikä saikin hänet nauramaan hengityssuojansa takana! Ilahduimme siitä niin että tarjosimme hänelle vielä sipsejä, joista hän tosin kieltäytyi. Ja sitten huomasimme poliisiriviin tulleen aukon toisaalle ja säntäsimme sinne muiden perässä. Enää lyhyt taival halki salaattimaan, ja olimme kadulla, jolle meidän pitikin mennä.

Heiligendammia ympäröivässä aidassa oli kaksi sisäänkäyntiä, läntinen ja eteläinen, joissa molemmissa oli tiukka vartiointi, sisään pääsi vain kutsulla. Lisäksi oli vielä salauloskäynti itäpuolella ja kaksi rautatietä. Meidän 2000-päinen joukkomme oli tuota salauloskäyntiä tukkimassa, muut ryhmät tukkivat päätiet ja rautatiet yksinkertaisen rauhanomaisesti istumalla siinä, mistä auto tahtoi kulkea. Yhteensä blokadiin otti osaa noin kymmenen tuhatta ihmistä.

Istuimme ja löhösimme kadulla seuraavat 46 tuntia, enkä ole varma missä järjestyksessä keskustelut tapahtuivat. Leikimme "laiva on lastattu valtioilla", joka oli ensin helppoa mutta paljasti sen että meistä kaikilla oli aukkoja Afrikan maantieteessä; sitten leikimme leikkiä jossa yksi ajattelee jotakin tunnettua henkilöä ja muut koettavat arvailla. Tämä kysyi valtaisaa yleissivistystä ja tunsin itseni nuoreksi ja hupsuksi etenkin Timin rinnalla, joka tuntui tietävän kaiken kaikesta. Keskustelimme kaikesta poliittisesta ja epäpoliittisesta, etenkin sukupuolen rakentuminen sosiaalisessa kontekstissa oli aihe joka snobbailunkuuloisuudestaan huolimatta nousi esille kerran toisensa jälkeen. Onko itseidentifikaatiolla väliä, vai riippuuko sukupuolemme vääjäämättä yksinomaan ympäröivän yhteiskunnan käsityksestä siitä?

Beni oli ryhmämme nuorin, vielä lukiossa, ja ilmeisesti kyselyiässä, sillä milloin ryhmämme vain istui hiljaa, hän esitti jonkun kysymyksen kuten: "mikä on tilanne Kosovossa nykyään?" - tai vain kaivoi esiin mukaan pakkaamansa kirjan Saksan perustuslaista. Marije teki väitöskirjaa aktivistiliikkeistä ja piinasi toisia alankomaalaisia kyselyillään. Tim oli äärimmäisin behavioristi jonka koskaan olin tavannut - hänen mielestään kaikki ajatuksemme ja mielipiteemme olivat vain peitteitä ja tekosyitä jonkinlaisille heimovaistoille. Minä olin hänestä parantumaton hipinretale. Ian oli matkustanut Transdinistriassa, mikä oli minusta ällistyttävän hienoa ja kyselin häneltä kaikkea mahdollista.

Mitä tulee Gerardiin, joka työskenteli PERL-kehittäjänä Amsterdamissa, en tiedä missä vaiheessa blokadia huomasin joutohetkieni, joita riitti, kuluvan hänen katselemiseensa. Joka tapauksessa kun hän selitti minulle koodikielten oudosta psykosemantiikasta ja metafysiikasta olin myyty. Sitä paitsi hänelle kyynelkaasusuojaksi lainaamani pashminahuivi näytti hänen yllään miljoonasti paremmalta kuin minun harteillani. Loppublokadin vietimme aika pitkälti toisiimme liimautuneina.

Blokadin organisoijat tekivät mahtavaa työtä ja järjestivät tienpieleen niin huussin kuin lahjoitusten varassa toimivan ruokatarjoilun. Oli jopa musiikkia. Naapurien asukkaat olivat ymmärtäväisiä ja jopa keittivät meille kahvia, jota jonotimme ikkunasta. Meillä oli helppoa, sillä vaikka poliisi vartioi meitä, saimme istua suhteellisen rauhassa: ilmeisesti läntisen sisäänkäynnin blokadi oli heikennyt siinä määrin, että poliisi oli päättänyt aloittaa tien tyhjentämisen sieltä. Länsipuolella kärsittiin ja juostiin paljon, muttei hellitetty. Sana läntisen tien heikosta miehityksestä kiiri ja lopulta lännestä tuli vahvin blokadimme 4000 osanottajalla.

Lopulta blokadi oli äärimmäisen onnistunut. Tiet ja rautatiet pysyivät tukittuina koko G8-kokouksen ajan ja ne toimittajat, jotka mielivät nähdä Bushin tai Putinin, joutuivat kulkemaan helikopterilla. Kun G8-kokouksen päättyessä lähdimme kadulta loppumielenosoitukseen, haisin hielle, maantiepölylle ja kyynelkaasulle. Rostockin kaduilla kävellessämme meidät pysäytettiin noin viiden minuutin välein, kun poliisi halusi tarkastaa passimme ja matkatavaramme. Lopulta selviydyimme väsyneinä leirille, jossa menimme tanssimaan hedonistikorttelissa soittavan keskinkertaisen teknoDJ:n tahtiin. Seuraavana aamuna heräsimme varhain kokoamaan telttamme. Oli aika jättää Rostock taa.

Alkukesän kuvia

2007-06-03T06:47:00.000-07:00

Kiitos ihanalle Riikalle kuvien pienentämisestä <3

Pécsissä taakse jäi tämä:

Ja tämä: (huomaa läksiäisillan viehkeimmät ilmeet!)

Budapestissä lyöttäydyimme Stefanon junassa tapaaman Zsoltanin seuraan, tässä uroot:

Illassa oli hauskat puolensa:

Viimeiset hetket Budapestin helteessä:

Prahassa luin tarokeista Stefanolle:

Ja tein kyltin kadulla ennustamista varten:

Näimme myös näinkin upeaa sabluunataidetta:

Jota joku suomea taitavakin oli tehnyt:

Jericho-baarissa minä, miljonääri-Bob, Stefano ja ihana baarimikko Zofie:

Viimeiset hetket Letna-puistossa:

Dresdenissä meidät sieppasi synttärijuhliin lauma teini-ikäisiä:

Berliinissä kävimme haistelemassa ilmaa Köpi-valtauksella, joka on pitänyt jo 17 vuotta:

Stadionin takana ihastelimme taidetta:

Sitä riitti:

Terveisiä kotiväelle Berliinistä :D

Tyhjällä stadionilla:

Kaverikuva Janan ja Anjan luota :D

Dresdenissä ja Berliinissä

2007-06-03T05:59:00.001-07:00

Dresdeniin saavuttuamme olimme jo saaneet tekstiviestin, jossa muuan muusikko nimeltä Torsten lupasi meille yösijan. Mahtavaa. Ainoa ongelma oli se, ettei meillä ollut lainkaan euroja, rahanvaihtotoimistoja (ennustamalla kokoon haalimiani 150 koronaa eli noin 5 euroa varten) ei näkynyt mailla halmeilla, eikä puhelinsoitto tullut kysymykseen.

Rohkeana poikana Stefano meni kysymään viereisellä penkillä istuvalta Queens of the Stone Age-paitaiselta nuoreltamieheltä, josko voisi lainata hänen puhelintaan Torstenille soittaakseen. Kyllähän se kävi päinsä, ja niin saimme tietoomme paitsi saapumisohjeet, myös sen että Torsten oli bänditreeneissä ja niinollen hänen luokseen sopi saapua keskiyön jälkeen. Mitä siihen asti siis?

Kauaa emme ehtineet illan suunnitelmaa uumoilla, kun puhelinta lainannut nuorimies, Martin nimeltään, ystävineen ja tyttöystävineen pyysi meidät mukaansa juopottelemaan, olihan hän tänä päivänä täyttänyt 18 vuotta! Niinpä seurasimme teinien laumaa, joka kasvoi joka kadunkulmassa, puistoon, jossa nuoret tarjosivat meille sangriaa. Yhtäkkiä olimme kuin fanien ympäröimiä tähtiä - kaikki nuo lukioikäiset nuoret halusivat kertoa meille tenttituloksistaan, poikaystävistään, unelmistaan, ongelmistaan. Joka puolelta kuului puheenpulputusta, joka yltyi yltymistään kun yhä useammat nuoret liittyivät joukkoon.

Puistosta päädyimme vielä kotibileisiin, joissa olin jo aika helisemässä, kun muuan 14-vuotias tyttö nimesi minut sielunsisarekseen yhteisen lempivärin perusteella ja puhui reputtamastaan englanninkokeesta uudestaan ja uudestaan. Stefano oli heidän lemmikkinsä. Voitteko kuvitella itäsaksalaisen rokkinuoren sanomassa "Stefano, kerro meille jotain kalifornialaisesta unelmasta!" - hämmentävää. Heille Stefano oli Los Angelesin salskea surffaajapoika ja minä omituinen tarotkorttitapaus.

Lopulta pakenimme kotibileistä Torstenin luo, ja hän tarjosi meille keittiössään luomuolutta ja keskustelimme rauhallisesti, sielu lepäsi sen hälyn jälkeen...

Seuraavana aamuna löysimme viimein rahanvaihtotoimiston pyörittyämme Dresdenin ahdistavassa liikekeskuksessa pari tuntia sitä etsimässä. Toimisto vei omaisuudestamme huikean 35% komission, muttemme jaksaneet välittää. Omaisuutemme oli 3 euroa 12 senttiä, jonka saimme riittämään leipään, paprikalevitteeseen, tyrnimarjakarkkiin ja rusinoihin. Söimme taas kuin kuninkaat, siunasimme ruoan auringossa. Ja sitten lähdimme liftaamaan.

Liftipaikalla oli jo yksi liftari matkalla Berliiniin kuten mekin. Hän puhui englantia kalifornialaisaksentilla vaikka oli perisaksalainen, oli kuulemma asunut Meksikon rajalla jossain vaiheessa. Juttelimme liftimatkoistamme kunnes hän sai kyydin, sitten oli meidän vuoromme nostaa peukalo pystyyn. Pääsimme Berliiniin ilmastoidulla ja kaiken maailman vempeleillä varustetulla Volvolla. Matkalla Berliiniin sain tekstiviestin Berliinin aktivistisimmalla alueella Kreuzbergissä asuvalta lesbopariskunnalta, että olisimme tervetulleita yöksi. Mahtavaa.

Isoon kaupunkiin orientoituminen kestää aina aikansa, etenkin jos karttaa ei ole. Eksyimme aluksi karmealle ökyalueelle, joka ympäröi päärautatieasemaa, mutta kuljettuamme metrolla Kreuzbergiin sielu lepäsi. Hihkuimme vuoronperään: täällä on niin kaunista! Niin ihanaa! Graffitinpeittämät seinät ja kaduilla kulkevat rujonkauniit ihmiset tekivät paikasta niin energisen että se tuntui pyhältä. Huokailimme yhdessä, että juuri tänne haluamme asumaan...

Pitkällisen etsinnän jälkeen löysimme pariskunnan kodin. Lepo, elävät pomppivat keskustelut suloisten Janan ja Anjan kanssa, joista toinen oli saksalainen ja toinen puolalainen - olivat tavanneet Ruotsissa vaihto-oppilaina. Joimme kahvia ja söimme keksejä, muttei kestänyt kauaa ennen kuin uni korjasi meidät.

Lauantaiaamuna Stefano oli suunnitellut lähtevänsä Münsteriin tapaamaan "uskomattoman kaunista tyttöä", mutta ajatus Berliinin yöelämästä sai hänet jäämään seuraamme vielä toiseksi päiväksi. Kävelimme katsomassa vallattuja taloja, niiden upeita maalattuja seiniä, ihailemassa graffitia joka puolella kaupunkia, etenkin Kreuzbergissä ja Mittellä. Hankimme lounaaksi leipää ja juustoa, tomaatteja ja omenajuustokakkua. Köpenauer strassella oleva Berliinin pitkäaikaisin valtaus Köpi oli juuri huutokaupattu uudelle omistajalle yhdessä sen vieressä olevan gay trailerparkin kanssa ja kävimme haistelemassa häätöuhan alaista tunnelmaa. Sain tietää, että Köpin suuri kesäfestivaali olisi 23. kesäkuuta -- ties vaikka jalkani löytäisivät tiensä sinne...

Toisella puolen kaupunkia etsiydyimme urheilupuistoon, jossa katsoimme graffitinmaalausta, koripalloa ja leijanlennätystä -- kunnes saimme päähämme kiivetä aidan yli "taidegalleriaan", stadionin vieressä olevaan paikkaan jossa aidan takana näkyi upeita graffiteja. Ja kun yksi aita oli ylitetty, piti ylittää toinenkin -- päädyimme tyhjillään olevalle urheilustadionille, jossa saimme eturivin paikat. Puhuimme filosofiaa ja tuuli esiintyi meille.

Palasimme emäntiemme kotiin, jossa huomasimme heidän nukkuvan, joten hiippailimme saman tien takaisin ulos ja menimme etsimään supermarkettia kokataksemme heille illallista. Marketit eivät olleet auki, joten tyydyimme ostamaan illalliseksi kaikille halpaa pitsaa ja tekemään tomaateista salaatin. Pahaksi onneksi halpa turkkilaispitsa sekoitti kaikkien vatsat.

Keskiyön jälkeen emäntämme lähtivät juhlimaan ja niin teimme mekin, tosin valitsimme vähemmän trendikkään paikan, jossa oli G8-tukibileet. Olin juuri saanut tietää, että lauantain mielenosoituksessa oli loukkaantunut yli tuhat ihmistä; tunnelma oli juhlallinen, ei sen takia että väkivallalla olisi mitään oikeutusta, vaan sen takia että haistoimme sen muutoksen tuulen joka ravisti meitä kaikkia, ja sai jotkut riehumaankin -- meille riitti riehuminen tanssilattialla. Bileissä oli muutama tuhat ihmistä, ja oli mahtavaa ajatella, että kaikki nämä ihmiset puoltavat sitä samaa aatetta, jonka puolesta me olemme menossa osoittamaan mieltämme.

Yöunien jälkeen Stefano lähti liftaamaan Münsteriin liittyäkseen pikkuveljensä kanssa seuraani Rostockissa 6. päivä; minä jäin kirjoittamaan tätä.

Ja nyt on aika liftata Rostockiin.

Praha on meidän

2007-06-02T13:47:00.000-07:00

Tammikuussa, kun lähdin matkaan Suomesta, kuljin Berliinistä Prahaan. Nyt matkani suunta oli päinvastainen sekä fyysisesti että mentaalisesti.

Saavuttuamme Prahaan Kyselimme ympäriinsä, mistä mahtaisimme voida löytää halvan nettikahvilan. Eräässä baarissa neuvoivat meidät sitten paikkaan nimeltä Jericho, jossa netti olisi ilmainen. Täydellistä; lähettelimme Jerichosta, joka oli mainion tunnelmallinen kiva hippipaikka, CouchSurfing- viestejä, ja minä katsoin Tarot-korteista Stefanolle, joka oli äimistynyt niiden voimasta.

Lopulta saimme tekstiviestin, josta kävi ilmi että meillä oli yösija siksi yöksi. Etsiydyimme siis isäntämme tykö, mikä vei oman aikansa, mutta onnistui lopulta; meidän piti mennä tietylle ratikkapysäkille ja soittaa sille päästyämme, mutta akkuni tietysti loppui silloin, joten Stefano pyysi ohikulkevaa teinityttöä lainaamaan puhelintaan. Samaan tapaan kuin aiempi matkakumppanini Weronika sai miehiltä mitä tahansa, Stefanoon hurahtaa jokainen teinityttö; erona näillä kahdella henkilöllä on kuitenkin se, että Stefanolla liikkuu jotain korvien välissä, liikkuu paljonkin, hän on käsittämättömän syvä ihminen.

Isäntämme Marko oli serbi, joka asui Prahassa ties kuinka monetta vuotta. Hän oli keskinkertainen harrastajamaalari ja pianisti. Hän ilmoitti saman tien ettei ehdi valitettavasti näyttää meille kaupunkia, sillä hänen on tehtävä töitä. No problem, sanoimme ja kysyimme vinkkejä halvoiksi ruokapaikoiksi. "Kaikki täällä on halpaa verrattuna Suomeen ja Italiaan", hän sanoi. Tuntui, kuin Marko olisi pysytellyt kaiken aikaa meistä mahdollisimman kaukana, vaikka kutsui meidät kotiinsa; emme juuri puhuneet small talkia enempää.

Lähdimme hakemaan take-away-kiinalaista, jonka nautimme ihastuttavassa Letna-puistossa, josta aukesi häikäisevä näköala koko Prahan ylle. Ainoastaan amerikkalaisten turistien rykelmät häiritsivät näköalaamme: tuo kaupunki on niin täynnä turisteja että polvissa tutisee. Tuohon mennessä meille oli jo muodostunut tavaksi siunata juhlallisesti jokainen nauttimamme ateria, kohottaa leipäpala valoon, lausua muutama sana, sillä mistä tietäisimme, milloin seuraavan kerran saisimme syödäksemme? Syötyämme ja levättyämme kävelimme Letna-puiston halki Prahan linnalle, jossa kaikui ihana musiikki: katedraalissa taisi olla konsertti tai harjoitus meneillään -- ja tuijotimme hartaina upeaa katedraalia tuulen puskiessa tukkamme lomassa ja enkelten kuoron laulaessa!

Se tunne, joka meillä oli jo matkaan lähtiessä, että kaikessa mitä teimme oli jotain juhlallista, jotain pyhää, kasvoi kasvamistaan. Tunsimme itsemme pyhiinvaeltajiksi. Sitä kai olimme, etsimässä Yhteyttä ja Yhtä, Ykseyttä. Luomassa sielujen rihmastoa, joka lopulta sitoisi maailman yhteen niin, ettei voisi olla muuta kuin laiton ja vapaa rauha.

Linnalta kävelimme Kaarlonsillalle kujia myöten, jotka olivat jo liki tyhjenneet turisteista. Itse siltakin, joka viimeksi oli täynnä kaupustelijoita ja turisteja, oli nyt tyhjä, ja täysikuu mollotti kaupungin yllä. Kaikki oli hyvin romanttista. Älkäätten silti luulko että minun ja tuon L.A.:n lapsen välillä olisi mitään muuta romanttissävytteistä kuin jaettu kulkurinelo!

Kaarlonsillan ylitettyämme ja veden hypnoottisuuta ylistettyämme menimme takaisin isäntämme luo kutsuaksemme hänet juomaan viintä kanssamme, mutta hänpä ilmoitti, että nyt on nukkumaanmenoaika. Kysyin saisinko lainata hänen konettaan, mutta hän sanoi sulkeneensa sen jo, "lähellä on mukava internetkahvila, voit mennä sinne huomenna", hän ehdotti. Niinpä niin. Olimme silti kiitollisia yösijasta ja panimme maate kun kerran käskettiin; seuraavana aamuna lähdimme Markon, joka ei kyennyt majoittamaan meitä toista yötä, luota hänen lähtiessään töihin ja menimme vaeltelemaan ympäri juutalaiskorttelia. Hyppäsimme myös ratikkaan ja menimme esikaupunkialueelle, jossa etsiydyin pieneen suljettuun huvipuistoon, jossa tein aaltopahvista kyltin, jossa luki "tarot divination": tänään pitäisi tienata leipänsä jotenkin, enkä keksinyt muuta kuin rinkasta löytyneet tarokit.

Jerichon auettua menimme sinne jälleen, mutta CouchSurfing-sivusto ei toiminut; niinpä minun kiroillessani koneella Stefano, joka osaa tutustua ihmisiin niin mainiosti, alkoi jutella baarimikon kanssa ja pian tuli koputtamaan minua olkapäähän: "Noora, tiedän että on vasta aamupäivä mutta haluaisitko absinttia? Se on talon laskuun!" Baarimikko, nimeltään Zofie, oli herttainen lyhyt ronjankiharainen tyttö, minun ikäiseni. Juttelimme matkailusta ja kaikesta. Lopulta kun CouchSurfing ei meinannut alkaa toimia, päätin, että nyt on aika tienata päivällisemme ja lähdin Kaarlonsillan liepeille istumaan kadunkulmassa kylttini ja korttipakkani kanssa. Kahden tunnin aikana minulla oli kaksi asiakasta, molemmat rakkauselämästään kysyviä teinityttöjä. Sitten päätin, että rahaa oli kylliksi - noin seitsemän euroa - ja lähdin takaisin Jerichoon, jossa Stefano odotti minua.

Palatessani Jerichoon Stefanolla oli jo uusi ystävä, amerikkalais-kanadalainen Wall Street-miljonääri Bob, joka oli kenties maaninen - hän kertoi kävelleensä ympäri Prahan katuja nukkumatta jo kaksi vuorokautta oppiakseen todella tuntemaan kaupungin sydämessään - mutta hänessä oli sellaista läpitunkevaa rehellisyyttä ja energiaa, etten voinut olla ihailematta häntä. Hän hyppäsi kaiken small talkin ohitse, suoraan elämän ja kuoleman kysymyksiin, maailmankaikkeuden rakenteeseen. Tajusin, että tällä reissulla en oikeastaan ollut puhunut small talkia kenenkään kanssa, vaan jokainen kohtaaminen oli ollut käsittämättömän syvä. Ja Bob oli ilmiömäinen: hän pomppi ja hyppi ympäriinsä baarin asiakaskunnan tuijottaessa häntä nauraen, pomppi ja hyppi ja elehti hassunkurisesti samalla kun puhui syvää filosofiaa. Kerroin hänelle elämäntarinani piilottelematta, ja hän kertoi omansa, kertoi sen miten häneltä kesti 50 vuotta tajuta, että ihminen kykenee mihin vain, milloin vain, jos vain antaa itselleen luvan toteuttaa unelmansa.

Bobin lähdettyä Jerichosta menimme etsimään syötävää: nachoja, burekit, juustoa ja viintä. Söimme ja joimme joenvarressa miettien, että elämme todella kuin kuninkaat, syömme ja juomme kuin kuninkaat, ja kuinka ylenpalttinen onkaan palatsimme, koko maailma!

Syötyämme palasimme Jerichoon -- Zofie oli päässyt juuri töistä ja istui nyt baaritiskin toisella puolen. Juttelimme hänen kanssaan lisää ja hän toi pöytäämme ystävänsä, jolle katsoin tarot-korteista. Zofie sanoi halunneensa huutaa meille, että "jätän kaiken ja tulen kanssanne Rostockiin!" - mutta työ, opinnot, perhe... Ja niinpä annoin hänelle vain sähköpostiosoitteeni ja sanoin, että tulen reissaamaan koko kesän, liity seuraan sitten kun haluat!

Ja lopulta Zofie pelasti meidät yöltä puistonpenkillä viemällä meidät kotiinsa, jossa hän asui vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa. Kuinka helpottavaa nähdä joskus toimivan, harmonisen perheen koti, jossa Zofien mukaan kaikki voivat puhua kaikille kaikesta!... Nukuimme pitkään ja sikeästi perheen vierashuoneessa Prahan kauniilla vehreällä alueella. Aamulla Zofie tarjosi meille uskomattoman ihanan aamiaisen terassilla, ruusutarhassa jossa perheen äiti kasvatti ruusujen lisäksi Tsekissä laillista hamppua.

Söimme aamiaista pitkään ja nautinnolla, sitten pelasimme muistipeliä ja lopulta lähdimme vielä viimeiselle näköalareissulle Letna-puistoon: rentoutumista Prahan vilskettä katsellen, sitten matkaan raitiovaunulla liftipaikalle. Saimme kyydin Dresdeniin ongelmitta. Ja siinä sitä oltiin, Saksassa.

Näin alkoi rakkauden kesä

2007-05-30T10:26:00.000-07:00

Toukokuu. Hoidin viimeisen tentin, hankin todistuksen, tapasin Pécsin ystäviä viimeisiä kertoja. Useimmat illat päättyivät ystävien kodissa, seuraavat aamut aina yhtä kauniita: kuinka ihanaa oli katsella nukkuvain ystäväin kasvoja.

Helle jatkui, lämmintä oli +33. Tuttavani Stefano, johon olin tutustunut CouchSurfing-sivuston kautta, saapui Wienistä Pécsiin: hänen perheensä on Italiasta ja Argentiinasta, mutta hän on varttunut Los Angelesissa, vaikka opiskelee nykyään filosofiaa Bolognassa. Hänen kanssaan olisin nyt liftaamassa Saksaan, Rostockin lähelle Heiligendammiin G8-protesteja varten.

Viimeinen iltani Pécsissä oli kaunis. Jäähyväisiä, viiniä, salaattia ja hapankorppuja, lämmin lempeä sää pakollisine ukkoskuuroineen; viimeinen aamu lempeä, kuuma, kun heräsimme ystävien keskeltä ja lähdimme matkaan. Rahatilanteeni oli suloisen pyöreä nolla. Vapaus.

Ensimmäinen kyytimme Pécsistä Budapestiä kohti tuli papilta, papin pojalta ja kirkkokuoron johtajalta. Olivat matkalla jumalanpalvelusta pitämään. Keskustelimme papin pojan kanssa vapaudesta ja sen olemuksesta; sitten kolmikko harjoitteli laulua, jonka he tulisivat jumalanpalveluksessa laulamaan, hyvin kaunista, kyllä, ja aina välistä pappi koetti laulaa liian korkealta, jolloin hänen äänensä särkyi ja kaikki kolme purskahtivat nauruun. Pääsimme eteenpäin parinkymmenen kilometrin matkan autuaiden seurassa.

Sitten jäimme tienposkeen odottamaan seuraavaa kyytiä, joiden kanssa puhuin unkaria, ja jotka jättivät meidät kenties yhdelle maailmankaikkeuden huonoimmista liftipaikoista, jossa kärvennyimme tunnin ajan +33 asteen helteessä ja vesikin, jota idioottina olin ottanut mukaan vain puoli litraa (stefano ei yhtään!) oli ehtinyt jo loppua. Lopulta meidät poimi armollinen keski-ikäinen nainen tyttärineen, vain paremmalle liftipaikalle asti tosin. Kerroimme matkareitistämme ja nainen nauroi, "tietysti mamma ja pappa lähettävät koko ajan rahaa että nuoriso saa hummata". Yritä siinä sitten ontuvalla unkarillasi selittää, ettei sitä rahaa lopulta tarvita kuin pari euroa päivässä.

Saimme vielä yhden lyhyen kyydin, kunnes lopulta kävellessämme Paksin pikkukaupungissa Tonavan rantaa myöten peukalot pystyssä meidät poimi Budapestistä kotoisin oleva nuoripari, jonka kanssa oli mukava jutella kaikennäköisestä. Nainen oli töissä lakimiehenä kilpailuvirastossa (vai miksi niitä nyt sanotaan), halusi siirtyä ympäristölakiin. Mies oli kouluttautunut ensin ekoasiantuntijaksi, mutta työn puutteessa opiskeli nyt uutta ammattia. Saavuimme Budapestiin noin kahdeksalta illalla; puoli kymmeneltä olimme tuttavani tai chi-opettaja Gyurin, joka oli majoittanut aiemmin minut ja Anun, ulko-ovella. Gyuri syötti meille pastaa ja sitten menimme kaupungille muuannen Zsoltanin kanssa.

Zsoltaniin Stefano oli tutustunut junassa Wienistä Budapestiin, jossa he olivat vaihtaneet kenkiä päikseen. Nyt he vaihtoivat takaisin. Zsoltan oli todella omituinen, jopa vähän pelottava tapaus, joka hipelöi tarjoilijoiden takamuksia ja jolle kesti 3 tuntia kertoa että on aika mennä nukkumaan. Illassa oli silti hauskatkin puolensa, lauloimme Szomoru Vasárnapia ja paikoitellen jopa keskustelimme. Stefano, joka oli tottunut amerikkalaistyyliseen muutaman viinilasin juomiseen, pysytteli Zsoltanin tahdissa ja oli kännissä kuin käki, mitä oli kieltämättä hauska katsella.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista Gyurin kanssa maailmankaikkeuden saloista keskustellen, sitten ostimme kirsikoita ja banaaneja lounaaksi ja menimme Margitsziget-saarelle suihkulähteen äärelle lepäämään ennen matkaa. Jumituimme aurinkoon ja siihen hyvään oloon, ja lähdimme lopulta liftaamaan vasta neljältä iltapäivällä. Tarkoituksemme oli liftata Slovakian läpi Brnoon, Tsekkeihin - sinne ei olisi pitkä matka. Mutta kun olimme bensa-asemalla eikä kukaan ollut menossa Slovakiaan vaan joko pysytteli Unkarissa tai matkasi Itävaltaan, päätimme lopulta lähteä muuannen mukavan Saksassa asuvan ukrainalaisen nimeltä Vladimir kyydillä Wieniin, jossa emme pysähtyneet vaan jatkoimme suoraan uudelle liftipaikalle. Ihailimme tuulimyllyjen mandalariviä.

Wienin kupeesta meidät lopulta poimi kyytiin Itävallan ja Tsekin rajalla, pikkukaupungissa nimeltä Laa pitsapoikana työskentelevä Daniel. Roots reggae oli häntä lähellä ja hän kertoi uskovansa pitkälti samoin kuin rastafarit. Puhuimme siitä miten maailmankaikkeudessa kaikki yhdistyy erottamattomasti kaikkeen, miten ihmisten yhteydet tiivistävät maailman kudosta; puhuimme Jeesuksesta, jonka avulla Daniel oli toipunut skitsofreniasta, ja puhuimme matkailusta, puhuimme henkilöhistorioistamme ja Daniel hymyili rikkinäistä mutta avointa hymyään ja kutsui meidät kotiinsa rentoutumaan ennen kuin jatkaisimme matkaa. Niinhän siinä kävi että jäimme hänen luokseen koko yöksi keskustelemaan ja viettämään aikaa. Aamulla kävelimme hänen kotoaan 15 minuutin kävelymatkan Tsekkiin.

Rajan toisella puolen saimme kyydin Laasta kotoisin olevalta miekkoselta, joka oli matkalla ostamaan sementtiä Tsekistä, oli siellä halvempaa. Ja tottahan hän pitsapojan tunsi. Seuraava kyyti saatiin bemarilta, jonka kuski suositteli meille oluita ja vei lähelle Brnoa. Mutta oli vielä niin varhainen aamu, että miksemme olisi menneet Prahaan asti? Saimme kyydin rekkakuskilta, joka huudatti Nightwishiä koko matkan ajan ja puhui vain tsekkiä. Tuli nostalginen olo. Viimeinen kyyti tuli bisnesmieheltä joka pukeutui kuin raksatyöläinen.

Ja olimme Prahassa.

TILANNEKATSAUS

2007-05-23T06:55:00.000-07:00

Näillä näkymin lähden elämäni liftireissulle 25. toukokuuta 2007.

Tilannekatsaus:

-Rahaa: ei ole. Kenties ostan kazoo-pillin ja tienaan sillä elantoni, kenties keksin jotain muuta! Joka tapauksessa rahattomuus tuntuu vapauttavalta ja opettavaiselta seikkailulta. On sitä pennittä reissattu ennenkin, miksen minä?

-Pakkaan mukaan: vaatteita, mutten liikaa. Taidetarvikkeita ja päiväkirjan. Ruoanlaittovälineet ja makuupussin. Taskulampun ja kynsisakset. Minidisc-nauhurin ja puolikuolleen kamerani.

-Tavoite: tutustua uusiin paikkoihin ja ihmisiin, mutta etenkin itseeni. Oppia elämään vailla turhia mukavuuksia ja niitä kaipaamaatta. Vapaus?

-Suunnitelma: pian luokseni saapuu italialainen raikulipoika Stefano, jonka kanssa liftaamme pohjoiseen kohti g8-mielenosoituksia pohjois-Saksassa. Sen jälkeen hortoilen ympäri Tanskaa, Hollantia, Belgiaa kunnes on aika mennä siskoni kanssa Fusion-festivaaleille Berliinin lähelle. Fusion-festarin jälkeen matkaan Pariisiin, jossa tapaan Edin, jonka kyydillä menen pohjois-Espanjaan Nowhere-festivaalille ja sieltä takaisin Pariisiin. Sitten tapaan englantilaisen ystäväni Tobyn, jonka kanssa liftaamme espanjan halki Marokkoon ja sieltä läpi Euroopan kohti Bosniaa, jossa on Rainbow Gathering - tapahtuma. Bosnian jälkeen suuntaan Unkarin, Puolan ja Baltian kautta Suomeen.

-Olotila: perhoset ovat levittäytyneet vatsasta koko kehooni. Ihanaa!

P.S. - löysin viimein tavan sallia anonyymit kommentit tässä blogissa. Nyt merkintöjä voi siis kommentoida kuka vaan, antaa palaa!!

Tour de Balkan: kertausharjoituksen kuvia

2007-05-23T06:47:00.000-07:00

Budapest: Tonava ja Anu kaunoinen

Zagreb: lokoisalla terassilla

Zagreb: kaunista katutaidetta vanhallakaupungilla

Belgrad: suuri kirkko rakenteilla

Belgrad: CouchSurfing - väkeä

Belgrad: muudan rappukäytävä

Belgrad: katutaidetta

Belgrad: romanitorilla kanoja myytävänä

Tour de Balkan: kertausharjoitus, osa 2

2007-05-23T05:18:00.000-07:00

Aamulla lähdimme liftaamaan kohti Belgradia. Moottoritietä myöten matka sujui mukavasti ja olimme perillä kuudessa tunnissa. Ensimmäinen kyytini, jos oikein muistan, oli bosnialainen parikymppinen duunari, joka oli ajamassa Kroatiasta kotiin Bosniaan. Hän puhui vähän englantia, ja juttelimme niitä näitä. Auton ikkunasta näimme valtaisan letkan rekkoja, joiden rekisterikilvessä luki US ARMY, ajamassa Bosniaa kohti. Se pysäytti -- minulla ei ollut aavistustakaan, että yhdysvaltain armeija on Balkanilla vieläkin!

Tarjosipa mies meille kahvitkin eräällä huoltoasemalla. Anun poistuttua vessaan hän tapitti minua kuin mikäkin ja lopulta kysyi 1) onko minulla poikaystävää, 2) haluaisinko balkanilaisen poikaystävän ja sitten kaiketi vielä jotain aiheeseen liittyvää. Kertoilin satuja "ihanasta suomalaisesta poikaystävästäni" ja hän vaikutti kovin apealta. Seuraava kyyti oli vanhempi mies, joka ei puhunut englantia mutta jolle saimme selitettyä jotain ontuvalla saksalla! Loppumatkasta meille antoi kyydin poliisi, stevari tai sotilas. Joku sellainen merkki sillä oli hihassa; ei voi tietää.

Kun lopulta pääsimme Belgradiin, kello oli kahdeksan ja Belgradissa oli alkamassa CouchSurfing-sivuston käyttäjien tapaaminen. Meillä ei ollut karttaa eikä paikallista valuuttaa, emmekä löytäneet paikkaa mistä saada kumpaakaan. Hortoilimme ympäriinsä tapaamispaikkaa etsien ja ahdistuneina siitä, että meitä joudutaan odottamaan. Lopulta eläintarhan liepeillä muuan balkanin herra käveli meitä vastaan kännykkä kourassa ja kysyi: "ette te sattumoisin ole ne suomalaiset tytöt, joiden piti tulla luokseni?"

Meidät vietiin baariin, jonka terassilla oli täysi vilske päällä: terassi pursusi kaikkia mahdollisia kieliä puhuvia hienosti pukeutuneita naikkosia ja teepaitasillaan olevia miekkosia. Aiemmissa CouchSurfing-kokemuksissani oli aina ollut rennompi meininki, nyt kaikki olivat kyllä äärimmäisen mukavia mutta hämmennyin silti tyttöjen iltakengistä. Iltakengistä? Minä en ole tainnut koskaan edes omistaa sandaletteja, saati pakata sellaisia mukaani, miten ne tytöt jaksavat kantaa sandalettinsa ja niihin sointuvat lameeasusteensa mukanaan? (onko vastaus taksissa ja lentokoneessa? onko heillä sellaiset pyörillä kulkevat lentolaukut?)

Olimme paitsi väsyneitä myös sairaita. Meinasin nukahdella jatkuvasti. Luojan kiitos Anu sai ostettua olutta euroilla, muuten tilanne olisi ollut kestämätön. Ja oli paikalla vielä yksi suomalainenkin, muuan Tiina joka oli todella helsinkiläinen, ja mukava ja eloisa kuten kaikki muutkin siellä. Oli mukavaa ja kivaa ja kaikkea nähdä muita CS:n käyttäjiä, mutta voimat eivät riittäneet. Niinpä päädyimme menemään halvahkolla taksilla isäntämme Igorin asunnolle, olihan molempien olo mitä kurkkukipuisin ja jossain määrin kuumeinenkin. Epäonneksemme emme kuitenkaan saaneet oven avattuamme avainta lukosta! Minulta meni taju kankaalle varsin pian, mutta Anu istui aamuneljään vartioimassa auki jäänyttä ovea. Urhoollista, eikö totta?

Igorin ja hänen kämppistensä luona majoittui meidän lisäksemme muuan espanjalainen ja eräs ranskalainen, jos oikein muistan. Aamulla laumamme lähti kävelemään kohti Belgradin uutta valtaisaa ortodoksikirkkoa, jota on rakennettu jo kymmeniä vuosia, mutta joka ei vieläkään ole aivan valmis. Kirkko oli häikäisevä näky ja minulla tarttui sieltä mukaan ihana sininen rukousnauha, kaunein rukousnauhoistani ja arvokkain! Siitä jatkoimme keskustaan, josta ostimme sapuskaa (ensin menimme grillille, josta ei saanut kasvisruokaa, mutta leipomossa onneksi tekivät meille mittatilaustyönä kasvissämpylät!) ja mansikoita. Sitten hyppäsimme bussiin ja menimme biitsille.

Rannassa kuluikin liki koko päivä. Mukanani ei ollut uimapukua, mutta löhösimme nurmikolla ja kuuntelimme, kun vanha mustalainen opetti nuoremmalle kitaransoittoa ja laulua. Se olikin tervetullut onnen saareke muutoin hyvin trendikkäällä biitsillä täynnä kahviloita ja huvituksia. Minä nautin siitä löhöilystä kaikesta huolimatta... mutta sen ansiosta Belgrad jäi näkemättä. Näimme vain tennistä pelaavia anorektikkoja aurinkolippoineen, suihkuissa pullistelevia rantaleijonia ja sandaaleja. Loputtomasti sandaaleja.

Kun lopulta pääsimme lähtemään rannalta, meillä oli sudennälkä. Kävimme nettikahvilassa ja etsimme ruokapaikkaa, josta saisi ns. oikeaa ruokaa leipomotavaran sijaan -- rasvaa ja juustoa tihkuvia bürekejä olimme syöneet jo liian monta. Väsymykseen kuolemaisillamme päädyimme ravintolaan, joka oli kenties hienoin jossa olimme koskaan olleet, syömään sipulikeittoa ja salaattia. Pöytäliina oli valkea ja tärkätty, ja taustalla soi klassinen musiikki. Viereisessä pöydässä käytiin englanninkielistä business-keskustelua. Ruoka oli hyvää, mutta ahdistus kasvoi: milloin löydämme sen Belgradin, johon kuulumme tämän ökystelyn sijaan?

Tapasimme muut jälleen terassilla. Siellä Igor kertoi meille, että hänen vuokranantajansa oli soittanut. Vuokranantajan iäkäs äiti asui näet Igorin yläkerrassa, ja oli jostain syystä -- oli syynä sitten Anun rastat tai minun aurinkolasini ja lävistykseni tai mikä vain -- päätellyt meidän olevan huumeidenkäyttäjiä. Tuosta havainnostaan oli vanhus sitten informoinut Igorin vuokranantajaa, joka puolestaan oli soittanut Igorille, että äläpä majoita huumeidenkäyttäjiä siellä tai tulee tupenrapinat. Igor-paralla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää meitä viettämään yömme jossain muualla, mikäli halusi pitää asuntonsa.

Anu lähti Igorin kanssa hakemaan tavaroitamme minun hengaillessani ahdistuneena ja omissa ajatuksissani terassilla jossa minulla ei ollut varaa juoda mitään. Terassilta alettiin sitten siirtyä pitkän ja tuskallisen jahkailun jälkeen baariin, jonka pääsymaksu oli enemmän kuin mitä minulla oli lompakossani. Sitten kävi ilmi, että joku paikallisista oli varannut seurueellemme pöydän paikasta nimeltä Amsterdam. No, sehän kuulosti oivalta vaihtoehdolta pahalle huumehemmolle vailla yösijaa!

Amsterdamiin mentiin kävellen ja bussilla ja kävellen. Bussissa kuulin, että euroviisuvoitto oli ratkennut Serbian hyväksi- Anu kertoi myöhemmin kuulleensa kuinka paikalliset olivat juhlineet voittoa ampumalla ilmaan! Yökerho oli joen varressa, laivassa. Musiikki muistutti Sedu Koskisen yökerhojen ja ruotsinlaivojen välimaastoa. Asiakaskunta oli 20-30-vuotiaita solarium-aerobic-neitoja joilla ei ollut mitään muuta yllään kuin kullanväriset sandaletit, kalliit käsilaukut ja liikaa hiuslakkaa. Vaatteet olivat häkellyttävän niukkoja millä mittapuulla hyvänsä. Eräskin neitonen oli "pukeutunut" kullanvärisiin saapikkaisiin, mustiin alushousuihin ja spagettiolkaintoppiin. Olut oli viisi kertaa sen hintaista, mitä tavallisessa kapakassa. Olin tullut maanpäälliseen helvettiin, enkä voinut hintatasosta johtuen edes juoda lohdukseni. Katselin uusrikkaita cocktaileineen kuin avaruusolentoja tai enemmänkin robotteja. Ainoa ajatukseni oli poispääsy.

Lopulta Anu saapui Igorin kanssa - he olivat katsoneet euroviisujen lopun yhdessä ja kuunnelleet riemunlaukauksia. Ilmoitin Anulle että meidän on päästävä pois! Anua sijaintimme ei sinänsä haitannut ainakaan tuskallisessa määrin, mutta lopulta menimme kuitenkin yökerhon ulkopuolelle kyselemään ihmisiltä, voisiko joku auttaa meitä. Kysyimme ensin yökerhon tyypillisiltä lameetoppisilta asiakkailta, mutta silloin ryhmä myöhäisteini-ikäisiä nuoria miehiä karautti meitä pelastamaan. Selitimme tilanteemme. Teinit kertoivat vihaavansa Serbiaa ja haluavansa pois, mutta Schenger-viisumia on liki mahdoton saada. Muuan Slobodan (jolla oli veli nimeltä Milos, apua!) selitti haluavansa mestaripuusepäksi, ja tahtoisi opiskella EU:ssa, mutta hän tarvitsee suosituskirjeitä. Lupasimme lähettää hänelle sähköpostia Suomesta.

Ihanan avuliaat poijat veivät meidät lopulta läheiseen ympäri vuorokauden auki olevaan kahvilaan. Se ei ollut yhtä paha paikka kuin Amsterdam, mutta limainen silti: rönötimme puolikuolleina peränurkan design-sohvalla ja katsoimme, kuinka pelkkää Fashion TV:tä näyttävässä televisiossa kamera nuoli uima-altaassa poseeraavan ajellun neidon nänniä. Torkahtelin. Anukin hieman. Joimme kahveja, jotka olivat kalliita mutteivät niin kalliita kuin Amsterdamissa. Katselimme pintaliitäjiä. Punapaitaiset tarjoilijat naureskelivat meille kun nojailimme rinkkoihimme ja luimme muun tekemisen puutteessa tiekartastoani. Lopulta aamu sarasti. Puoli kuudelta lähdimme pakoon.

Virkistyimme heti liikkeelle päästyämme, kun hyppäsimme paikallisbussiin joka veisi meidät todennäköisesti toimivalle liftipaikalle. Kun nousimme bussista, suunnistaessamme kohti maantietä laveaa tietä löytyi katu, jolle romanit olivat levittämässä tavaroita myytäväksi. Monta vilttiä oli jo kadunpielessä pullollaan myytäviä tavaroita ja niitä tuli lisää kaiken aikaa. Oli vaatteettomia vanhoja Barbie-nukkeja, vaatteita toistensa jälkeen, kirjoja, vanhoja valokuva-albumeita, varastettuja tietokoneita. Oli paperilehtiöitä, eläviä kanoja, kananmunia, lihaa kojussa toisensa perään, vihanneksia. Oli cd-soittimia, neuvostoaikaisia kameroita, stetoskooppeja, kelloja. Oli kasetteja ja valtavia 80-luvun alun kasettidekkejä, poltettuja dvd:itä, koruja, astioita. Viimein jotain näkemisen arvoista! Viimein jotain aitoa! Aamu oli vielä varhainen eikä meillä ollut kovaa kiirettä, jäimme siis nauttimaan tunnelmasta ja katselemaan esineitä. Helle tulisi jatkumaan tämänkin päivän.

Ostimme huoltoasemalta pientä juotavaa ja naposteltavaa. Etsiydyimme liftipaikalle, mutta meillä ei ollut onnea, autot lähinnä yrittivät ajaa päällemme käyttäessään ramppia jolla olimme kiilauskaistana. Joku vanha herra pysähtyi selittämään meille serbo-kroatialla ja elekielellä, ettei tässä kannata liftata kun kaikki ovat menossa vain marketeille. Kävelimme eteenpäin ja löysimme huoltoaseman joka vaikutti käyvän liftipaikasta. Siellä saimme kyydin kahdelta parikymppiseltä tytöltä, jotka olivat menossa kotiin Novi Sadiin, jossa olivat töissä kauppakamarilla- molemmilla oli tutkinto kauppakorkeasta, sandaletit, kimaltava laukku, solariumiho, minihame ja vaalea tukka. Olimme todennäköisesti liftanneet saman ihmistyypin kyytiin jota kauhistelin Amsterdamissa. Mikäs siinä. Pysähdyimme vielä toiselle huoltoasemalle jotta tytöt saisivat kahvia -- sieltä me saimme sämpylät, jotka myyjän mukaan olivat "vegetarianski" mutta joissa olikin sitten lauantaimakkaraa. Diskasimme makkarat ja söimme loput, hätä ei lukenut lakia.

Novi Sadissa muistin kuin muistinkin miten päästiin kaupungin parhaalle liftipaikalle, josta saimme kyydin rajalle turkkilaisen rekkamiehen kyydissä, joka ei puhunut englantia mutta muisti kysyä, "schenger-visa?" -- onhan teillä viisumit? -- ja tarjosi meille kahvit rajalla. Anun mentyä vessaan rajalla kuski kommunikoi kanssani kysymällä: "sex?" Vastasin kansainvälisellä käsimerkillä; Anun tultua vessasta haimme miehen rekasta reppumme (jolloin miekkonen pyrki pyytämään anteeksi sanomalla, "noora, exkuisma, exkuisma, exkuisma!") ja etsimme uuden kyydin. Tämä oli tsekki joka vei meitä 10 km eteenpäin. Szegediin oli enää 7 kilometriä, ja ne pääsimme paikallisen maatilalla asuvan nuoren miehen kyydissä.

Anu oli väsynyt eikä olisi jaksanut suuremmin tavata uusia ihmisiä, mutta minä olin sitä mieltä että nyt kyllä tavataan se surf-DJ, josta toverimme Jaakko oli niin paljon puhunut. Jaakko oli ollut itse Szegedissä opiskelijavaihdossa ennen minun saapumistani Unkariin ja oli ilmoittanut, että teidän TäYTYY tavata Engin... Ja niinpä tapasimme hänet ja oluselle menimme myös. Minä kuuntelin kun Anu ja Engin puhuivat musiikista, josta minä en tiennyt mitään, ja hymyilin. Oli hyvä tyyppi herra tuo. Parin tunnin tapaamisen jälkeen Engin meni opiskelemaan ja me menimme liftaamaan.

Etsin liftipaikkaa väärästä suunnasta, mikä viivästytti lähtöämme. Päätimme, että mennään bussilla tämän kerran. Myöhästyimme bussista. Lopulta pääsimme liikkeelle paikallisbussilla, joka vei seuraavaan pikku kylään. Ilta hämärsi. Menimme huoltoasemalle kahville / syömään; vieressä parisenkymmentä rekkaa oli käymässä yöpuulle. Lopulta saimme pimeässä kyydin vanhalta unkarilaisherralta, joka selitti unkariksi, että "no hyvää iltaa pikkutyttöset, oletteko kävelleet kauan? Enhän minä voi pikkutyttösiä keskellä yötä kävelemään jättää. Tuolla asuu minun tyttäreni ja tuolla asun minä, mutta minäpä ajan teitä vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin, koska olen niin hyväsydäminen!" Pääsimme seuraavaan pikkukaupunkiin. Oli pimeä.

Seuraava kyytimme taisi tulla mieheltä, joka oli hammaslääkäri ja iloitsi siitä että sai harjoitella englantia kanssani, sillä hänellä olisi seuraavana päivänä englanninkielinen asiakas. Unkariin tulee paljon hammaspotilaita länsieuroopasta, etenkin Saksasta, sillä hammashoito on paljon halvempaa. Mies ajoi upean kaunista 70-luvun amerikanrautaa, oli juuri tulossa vanhojen autojen messuilta kaunottarineen.

Seuraavalla liftipaikalla meille pysähtyi auto täynnä juhlatuulella olevia keski-ikäisiä miehiä. Anu kieltäytyi menemästä siihen. Minä ärsyynnyin, pelkäsin ettemme pääse Pécsiin kyllin ajoissa -- tuntini alkaisivat aamukymmeneltä ja olimme molemmat rättiväsyneitä -- mutta sitten meille onneksi pysäytti parikymppinen vaaleaverikkö, joka oli yhtä väsynyt kuin mekin, ajoi hullua vauhtia (mm. kissan yli) mutta vei meidät kotiovelle asti.

Ja rojahdimme uneen. Se oli ohi.

Tour de Balkan: Kertausharjoitus, osa 1

2007-05-17T19:24:00.000-07:00

Ystäväni Anu saapui Suomesta ja vietettyämme pari päivää Budapestissa menimme Pécsiin, jossa mm. joimme halpaa shamppanjaa kaupungin muuriin kuuluvan tornin huipulla ja tutustuimme mukaviin ihmisiin, jotka näyttivät meille kaupungin parhaat kapakat. Johan oli aikakin.

Keskiviikkona moneskos-päivä-se-olikaan toukokuuta nostimme peukalomme pystyyn ja suuntasimme Kroatiaan. Päivä oli helteinen ja rento. Saimme ensin pikkukyytejä aina seuraavaan kylään; niistä viimeinen vei meidät Barcsiin, rajakaupunkiin. Kyseessä oli mukava eläkeikäinen pariskunta, jonka kanssa juttelin niin sujuvaa unkaria, että yllätyin itsekin. Veivätpä he meidät syömäänkin ennen rajalle kyytimistä, ja näyttivät talonsa, jota ympäröi häikäisevä puutarha. Lupasimme lähettää postikortin Suomesta. Rajan Unkarin-puoli meni helposti, mutta Kroatian puolella olivat epäluuloisia: oliko meillä edes rahaa? Ei tietenkään ollut, ainakaan paljoa, mutta Anu sai loistoajatuksen, että minun kannattaisi vilauttaa Visa Electroniani. Se kävi ilmeisesti viisumista ja saimme jatkaa matkaa Kroatian puolella.

Saimme paljon lyhyitä kyytejä. Illan hämärtäessä saimme kyydin naiselta joka ei puhunut englantia. Hän ajoi meitä eteenpäin aina kotipihaansa, jossa hän elehti, että meidän tulisi odottaa autossa. Paikalle tuli portsarin näköinen tatuoitu mies, jonka englanti oli sujuvaa -- naisen aviomies. Hän selitti, miten "te tytöt olette hulluja! Ei täällä teitä kukaan poimi kyytiin! Ei minun kyllä muu auta kuin ajaa teidät motarin kupeeseen! Mikä teidät oikein pakottaa matkustamaan tällä tavoin?" Kun selitin, ettei meitä mikään muu pakota kuin sydämen kaipuu, vastaus kuului: "Teillä taitaa olla tosi tylsää kotona!" Lopulta mies kertoi liftanneensa itsekin vuoden ajan ympäri Eurooppaa joskus kymmenen vuotta sitten. Hänen autossaan soi häkellyttävän hyvältä kuulostava kroatialainen pakolaisräppi, josta keskustelimme myöskin. Heräsi halu oppia serbo-kroatiaa, Jugoslavian virallista kieltä.

Mies jätti meidät autosta Kutina - nimisen paikkakunnan moottoritieliittymän kohdalla. Ikkunasta näimme yössä hohtavan Kutinan kemianalan tehtaan. Se puski ilmoille kunnioitettavat määrät kuumana hehkuvaa savua useissa eri sävyissä, pelottavamman näköinen kuin mikään Koyaanisqatsi-elokuvan tehtaista, oikea helvetinkone. Mies selitti, että silloin kun seudulla on kaunis päivä, aurinko paistaa kaikkialla Kutinan ympärillä. Ei Kutinassa. Saastepilvi on liian paksu. Ja koska tehtaassa käsitellään ammoniumia, eivät ihmiset täällä elä turhan kauaa.

Liittymän luona annoin miehelle kiitokseksi toisen niistä kuoharipulloista, jotka olin varannut tuliaisiksi Kroatian ystävälleni Lukalle. Ja sieltä saimmekin kyydin rekassa, joka oli matkalla aina Zagrebiin asti. Oli jo pilkkopimeää, rekkakuski ei tietenkään puhunut englantia, mutta osasin pari sanaa paikallista kieltä, kuten "dobre den" (päivää), "hvala" (kiitos), "pivo" (olut) ja "policija" (poliisi). Nämä olivatkin kaikki tarpeen reissun aikana. Rekassa tarvitsin jälkimmäistä, kun kuski katsoi asiakseen alkaa käpälöidä reisiäni. Mäiskin häntä ensin karttakirjallani, mutta kun herra ei tuosta toennut, otin esiin kännykkäni ja sanoin "policija". Kuskiparka selitti, että ei hänellä mitään ongelmia poliisin kanssa tule, vaan minulla, kun eihän teillä tytöillä mitään passeja ole! "EU citizen", ilmoitin tyynesti ja komensin kuskin pysäyttämään. Sen hän tekikin mukisematta seuraavalla huoltoasemalla. Hyppäsimme ulos ja menimme huoltoasemalle kyselemään, kuka puhuisi englantia.

Saimme kyydin pankissa turvallisuusvastaavana toimivalta pukumieheltä, joka ajoi meidät Lukan kotiovelle asti. Saapuessamme keskiyöllä Luka oli vielä baarissa, mutta oli jättänyt avaimen kynnysmaton alle ja pöydälle odottamaan pullollisen kotipolttoista rakiaa, jossa post-it-lapussa luki: "WELCOME! :)" Naukkailimme siitä lämpimiksemme, ja pian isäntä kämppiksineen saapui kotiin. Katselimme kroatialaisia ja suomalaisia musiikkivideoita, muun muassa seuraavat:

Kroatian edustaja: LET3: Tazi Tazi

Suomen edustaja: M. A. NUMMINEN: Sings Wittgenstein

Maistoimme myös Lukan aarretta, 15 vuotta vanhaa kirsikkarakiaa, jota höystämässä olivat puiset tikkaat. Mikä nautinto! Mutta eipä tuota yhtä snapsia enempää kyennyt juomaan, sen verran väkevää oli tuo kirsikkainen lumojuoma!

Seuraavana päivänä menimme tutustumaan kaupunkiin. Söimme burekia yliopiston pihalla, lämmintä oli +33. Hortoilimme pitkin keskustaa ja ihailimme katedraalia. Söimme mansikoita kasvitieteellisessä puutarhassa ja joimme olutta ja teetä viihtyisässä sisäpihakahviossa. Lopulta huomasimme, että LET3, jonka mahtavia musiikkivideoita olimme edellisiltana nähneet ja jonka jäsenten muhkeita viiksiä olimme suuresti ihailleet, tulisi esiintymään kaupungissa samana iltana! Ei tullut kysymykseenkään, että moinen riento olisi jäänyt väliin! Niinpä suuntasimme kohti konserttipaikkaa.

Keikka oli mieletön jo showna, räävittömän hauskaa irvailua balkanin ja kaiken muun kustannuksella; musiikki oli vinksahtanutta serbokroatian kielistä skata. Ennen pitkää havaitsin valinneeni seisomapaikkani moshpitin laidalta, eipä muuta kuin mukaan, joskin ihmettelin sitä miten pitissä oli minun lisäkseni vain kehonrakentajan näköisiä parimetrisiä miehiä. Hauskaa oli siitä huolimatta - vuoroin sukelsin kehonrakentajain keskuuteen, vuoroin tanssin toisella puolellani olevan keski-ikäisen ladyn kanssa. Keikkapaikka oli kuuma kuin suomalainen sauna ja poistuin konsertista niin hikisen märkänä, että olisin yhtä hyvin voinut juuri olla suihkussa vaatteet päällä, lukuunottamatta luotaantyöntävää löyhkääni, jonka ansiosta ilmoitin Lukan kämppikselle Markolle heidän luokseen mennessäni: "pysy kaukana minusta omaksi parhaaksesi, minä HAISEN!"

Käytyäni suihkussa jatkoimme iltaa Lukan ja Markon kanssa piirrettyjä katsellen ja rentoutuen. Seuraavana aamuna liftasimme Belgradiin.

tour de balkan pähkinänkuoressa

2007-04-27T11:22:00.000-07:00

(kartta on hieman vanhentunut, antanette anteeksi!)

1. Lähtö Pécsistä
2. Szegedistä alkaa varsinainen reissu
3. Nis:in lähellä rekkakuskit kokkasivat
4. Pääsiäinen Sofiassa
4,5. Unohdin merkitä karttaan Rilski Manastirin! Se on Sofiasta 100km etelään!
5. Jumissa Plovdivissa kun rekkaa puretaan ja pakataan
6. Istanbulin ruuhkat
7. Yövyimme Kavalan biitsillä
8. Thessalonikissa näimme euroja pitkästä aikaa
9. Edessaan menimme bussilla
10. Bitolassa olimme vain tovin
11. Ohridissa söimme järven rannalla
12. Tiranë, toipuva pääkaupunki
13. Shkodër, jossa pikaruoka on pahaa
14. Niksiciin jäimme yöksi jumiin
15. Visegrad oli keidas
16. Novi Sad - melkein kotona
Ja siitä Szegedin kautta Pécsiin...

Aikaa meni kaksi viikkoa
Rahaa meni matkoihin, majoitukseen, ruokaan, juomaan ja muihin huveihin kokonaisuudessaan noin 100 euroa
Kilometrejä taittui suunnilleen 4000
Maita, Unkari mukaan lukien, oli yhdeksän

Loppumatkan kuvat

2007-04-27T09:44:00.000-07:00

Taivas vaalenee hiljalleen Tiranën keskustassa

Fillari sinisenä hetkenä

Sarastuksessa kuljemme ohi värikkäiden talojen

Keskustaa

Värikkäitä taloja

Viehkoja rakennuksia

Kolmipyöräisiä lava-autoja

Ja kärryjä

Ja hevosia

IHANA TALO!

Mintunvihreä moskeija!

Shkodërin moskeija

Näkymä "hotellistamme" Niksicissä pikkukaupungin ylle

Niksicin kauniit tienpielet

Peukalo pystyyn!

Unelmieni paatti Visegradissa

Matyas syynää vettä Visegradin kuuluisalla sillalla

Ja minä paistattelen päivää samaisessa paikassa. Terveisiä kotiin :D

Albania ja kotimatka

2007-04-27T08:30:00.000-07:00

Tiranëssa hortoilimme ympäriinsä tovin, kunnes löysimme kahvila-kapakan joka vaikutti olevan auki. Rahanvaihto ei tietenkään siihen aikaan yöstä onnistunut. Paikan nimi oli Restoran Nacional; sisään astuttuamme kysyimme, voisimmeko maksaa euroissa. Ja jos on valuutta, joka on tervetullut kaikkialla, se on euro; niinpä tarjoilija ohjasi meidät pian pöytäämme ja tilasimme kahvit, jotka niin siellä kuin kaikkialla balkanilla ovat italialaistyyppistä samettisen pehmeää espressoa.

Pikkutunnit menivät hysteerisissä merkeissä. Selvisimme kolmella espressolla per nassu. Piirsin muotokuvan Matyaksesta, puhuimme ufoista, leikimme yhdessä Istanbulista ostamallani ufojenpiirtelylelulla, luimme karttakirjaa tulevia reissuja suunnitellen, kirjoitimme tarinoita sana kerrallaan ja piirtelimme sarjakuvia. Tunnelman välittämiseksi lie paras, että siteeraan tähän vielä kirjoittamaamme tarinaa:

"Olen nähnyt kahden turkkilaisen koiran järsivän muovipulloa. Se oli miellyttävä kokemus, vaikkakin hämmentävä. Molemmilla koirilla oli keltaiset, pitkät hännät ja frakit johtuen onnettomasta olosuhteesta nimeltä sää. Myöskin näin pomppivia pick-up-rekkoja selällään. En muista, oliko se pääsiäismaanantain aamu vaiko vain mielikuvitusta. Kenties tarjoilija sekoitti b-luokan happoa porkkanaan ja riisiin. Vai oliko syynä mikrosiru jonka avaruusolennot laittoivat munasarjoihini?"

Aamun alkaessa vähitellen valjeta maksoimme (tarjoilijanmokoma riisti meiltä tuplahinnan) ja siirryimme läheiseen puistoon ja edelleen tutkimaan kaupunkia. Auringonnousu on oivallinen aika minkä hyvänsä kaupungin tutkimiseen, eikä Tiranë ole poikkeus. Näimme vastarakennettuja värikkäitä taloja joissa heijastui valtava toivo ja usko tulevaisuuteen kiveämättömien kuoppaisten mutakatujen varsilla. Näimme mustiinpukeutuneita valkohuivisia mummoja edessään keko irtotupakkaa myytäväksi. Mummot pukeutuivat kaikki samoin, mustaan pitkään hameeseen, mustaan villatakkiin ja valkoiseen pitsikoristeiseen huiviin. Näimme hurmaavia sinisiä pikkuruisia kolmipyöräisiä lava-autoja, jollaisen Matyas halusi omakseen, ja yksi niistä melkein ajoi päälleni... Näimme kaupungin joka toipuu ja toivoo. Ilmapiiri oli vakava mutta lämmin.

Havaitsimme, ettei kaupungista pääse ulos hyppäämättä yhteen lukemattomista minibusseista, jotka eivät edes pysähdy, ovi vaan aukeaa ja kuski tai joku matkustajista kurottaa ikkunasta huutamaan, mikä päämäärä on. Päädyimme minibussiin joka, kuten kaikki minibussit, oli tupaten täynnä; pian olimme määränpäässämme, pikku kylässä jossa oli vastarakennettu mintunvihreä moskeija. Apukuski selitti, että tässä maassa kaikki oli uutta, tiet, talot, kaikki alle 15 vuotta vanhaa, eikä korruptoitunut hallitus suinkaan ole auttanut maan uudelleenrakentamisessa -- kaikki on kansan tekemää, kansan joka on tehnyt liikaa työtä, uuvuttanut itsensä työllä paremman tulevaisuuden eteen.

Koetimme liftata ja jokainen auto pysähtyi meille, mutta kielimuuri oli kaiketi tiellämme: sanoessamme "autostop ohrid" kuskit levittelivät käsiään ja puhuivat paljon, ehkeivät ymmärtäneet, ehkä ymmärsivät, minä en ymmärtänyt! Eräs pysähtyvistä kuskeista yrittäessämme liftata sanoi "no taxi" ja selitti jotain johon sisältyi sana "autobus". Pudistelimme päitämme ja koetimme selittää, ettemme halua mennä bussilla vaan liftata, ja eipä meillä sitä paitsi ollut vieläkään paikallista valuuttaa. "penz problem?" - kysymykseen vastasimme nyökytellen. Yllätykseksemme kuski hyppäsi ulos, viittasi minibussin pysähtymään ja maksoi matkamme, antaen minulle vielä 1000 lekëä, eli noin 8 euroa. Kiittelimme vuolaasti ja säntäsimme torvea tuuttaavaan minibussiin. Kuskin ainoa englantia puhuva matkustaja, nuorimies jonka halpatuotetussa kauluspaidassa luki selässä Dolce & Gabbana, kysyi meiltä, tiesimmekö että mies maksoi matkamme. Vastasimme myöntäen ja kerroimme tarinamme. Nuorimies sanoi, että varmaankin sota tekee sen ihmisille, sodan jälkeen kaikki pitävät huolta toisistaan.

Niin päädyimme Shkodëriin, jossa minulla ja Matyaksella, kaiketi väsymyksen vuoksi, oli ensimmäinen kina, aiheesta mennäkö ravintolaan vai syödäkö vain leipää. Lopulta päädyimme nauraen sovintoon menemällä kompromissiksi pikaruokalaan, jossa söimme elämiemme huonoimmat hampurilaiset. Minun kasvishampurilaiseenikin oli eksynyt pieni pala makkaraa. Sitten ostimme leipomosta matkaeväsleipää, vihanneskauppiaalta kurkkuja ja juustokauppiaalta juustoa (joka myöhemmin paljastui voiksi, jonka matyas sai syödä yksin). Kävimme nettikahvilassakin. Shkodër vaikutti eloisammalta ja vähemmän kärsineeltä kaupungilta kuin Tiranë, tai sitten vain me olimme siellä eloisampia ja vähemmän kärsineitä, mene ja tiedä. Yöksi emme kuitenkaan jääneet vaan käytimme viimeiset vanhaltaherralta saadut lekët minibussiin rajalle.

Rajalla meille ilmoitettiin, ettei rajaa saanut ylittää jalan, ja virkailija oli jo tilaamassa taksia. Niinpä menin koputtelemaan autojen ikkunoihin ja kyselemään, kenen kyydissä voisimme päästä rajan yli. Muuan herra sitten lupasi viedä meidät rajan yli aina Niksiciin asti. Ja niin sitä mentiin! Oloni oli haikea, olisin halunnut jäädä Albaniaan pidemmäksi aikaa, mutta aikataulumme oli piinaava! Tulen palaamaan vielä, tutustumaan enemmän ja paremmin tähän jännittävään maahan...

Montenegron maisemat olivat kauniit, vuoristoiset, ja saapuessamme Niksiciin olimme hyvällä tuulella joskin väsyneitä. Niksic oli pieni tylsä likainen teollisuuskaupunki, viimeinen paikka jossa olisin halunnut olla. Se oli ruma, roskainen vailla kunnon syytä, eikä siellä ollut mitään nähtävää. Koetettuamme löytää oikeaa tietä pari tuntia ja auringon laskettua meille valkeni, että joutuisimme viettämään yön tässä perslävessä. Kapusimme vuorenrinteelle ja kaivoimme esiin ouzopullon, ryömimme makuupusseihimme ja pohdimme, mikä meissä on se, joka ei anna asettua aloilleen.

Aamu oli kuulas. Etsimme tietä ikuisuuden, sitten koetimme lifata eteenpäin kyltin kanssa ja ilman, tuloksetta; pääsimme vain seuraavaan pikkukylään, jossa tajusimme olevamme väärällä tiellä. Niinpä liftasimme takaisin; mukavan oloinen mutta kielitaidoton mies jätti meidät pienen kioskin eteen, kirosimme jo paikkaa huonoksi muttemme halunneet kävelläkään; niinpä liftasimme. Ja ihme kyllä saimme lopulta kyydin oltuamme Niksicissä jumissa 24 tuntia! Kyyti jopa puhui englantia. Ja kun sanoimme olevamme matkalla Bosnian kautta Unkariin, kyytimme kertoi menevänsä aina Novi Sadiin asti.

Novi Sadiin asti! Kutakuinkin räjähdimme onnesta! Mutta ennen Novi Sadiin menoa kyyti halusi pysähtyä Bosniassa Visegradin pikkukaupungissa veljeään tapaamassa. Mikäs siinä. Kiitos Novi Sadiin asti kulkevan kyydin, meillä ei ollut kiirettä.

Visegrad oli kaikin puolin viehättävä paikka. Yritimme vaihtaa turkin liirojamme paikalliseen valuuttaan, mutta lopulta minä päädyin nostamaan rahaa pankkiautomaatista. Nautiskelimme kahvista ja oluesta terassilla ja söimme albanialaista leipää ja turkkilaista juustoa Visegradin kuuluisalla ottomaanisillalla, jonka historiallinen arvo oli mittaamaton. Kävimme nettikahvilassa etsimässä yösijaa Novi Sadista - tuloksetta. Ostimme vettä, ihanaa vettä joka oli loppunut edellispäivänä, ja hedelmiä. Neljältä menimme kuskimme autolle tapaamaan kuskia, joka tuli vasta tunnin myöhässä, mutta tuli kuitenkin. Ja niin sitä mentiin Serbiaan Novi Sadiin. Reittimme kulki hurmaavan kauniin kansallispuiston läpi. Bosnian luonto on todella kaunis, odotan innolla paluuta Bosniaan heinäkuussa Rainbow Gatheringia varten...

Novi Sadissa joimme kahvia pikaruokalassa, minkä jälkeen etsimme nettikahvilan. "Ties vaikka löytäisimme yösijan", minä tuumasin. "Tähän aikaan? Oletko hullu?" Matyas vastasi. Olin ehkä hullu, mutta olin myös oikeassa: sain yhteyden paikalliseen arkkitehtiopiskelijaan Slobodaniin, joka toivotti meidät tervetulleiksi myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Kolmin maistelimme ouzoa ja sakea, minä ja Matyas pääsimme vihdoin kauan odotettuun suihkuun, ja puhuimme musiikista, politiikasta ja Alvar Aallosta.

Seuraavana päivänä menimme kotiin. Saimme ensimmäistä kertaa reissullamme kyydin yksin ajavalta naiselta. Hänen autossaan raikasi tekno ja pääsimme melkein rajalle asti. Päivä oli tuulinen ja valoisa. Olo oli mahtava, muuttunut. On ehkä vaikeaa pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä tuolla reissulla opin, mutta koen muuttuneeni paljon. Kasvaneeni.

Ja varpaani kutisevat. Pian taas tien päälle, eikö vain?

Kreikan ja Makedonian kuvia

2007-04-27T08:12:00.000-07:00

Auringonnousu teltasta katsottuna Kavalan satamakaupungissa Kreikassa

Sabluunataidetta kansallispankin marmoripylväässä Thessalonikissa

Puluja

Meri Thessalonikissa

Makedonialaisen Bitolan yliopistokaupungin keskusta

Järvenranta Ohridin turistikaupungissa Makedoniassa.... järven toisella puolella -- Albania!

Makedonia, Albania!

2007-04-23T09:56:00.000-07:00

Lähtiessämme Thessalonikista katsoimme tiekarttaa epätoivoisina: monet kehätiet tekivät ulosliftaamisesta helvetillistä hommaa. Päätimme ottaa paikallisbussin läheiseen pikkukaupunkiin, ostimme liput kiltisti mutta jatkoimme niillä matkaa aina Edessaan asti. Lähtö Kreikasta teki ontohkon olon, etenkin kun tiesin, että edessä olevat maat olisi käytävä läpi kiitäen, jotta ehtisimme Unkariin ajoissa. Matyaksen, joka oli lähdössä töihin Belfastiin, lento Lontooseen lähtisi jo 27.4., ja hänen olisi tehtävä muutto ja hoidettava monta muuta asiaa sitä ennen. Kreikassa olin nähnyt ensimmäistä kertaa, että meri voi todellakin olla turkoosi eikä syvänsininen kuten Suomessa...

Edessaan emme pysähtyneet edes vesiputouksia katsomaan. Halusimme olla illalla Tiranëssa, kerrankin kulkea reippaasti. Onneksemme saimme Edessasta kyydin Makedonian puolelle Bitolan yliopistokaupunkiin Makedonialaiselta matkailualan yrittäjältä. Hän kertoi meille, että välit Kreikan ja Makedonian välillä ovat vähintäänkin kireät. Kreikka ei tunnusta Makedonian passia ja niinpä hänen viisuminsakin oli erillisellä paperilla. Matkamme sujui rattoisasti balkanin musiikkia kuunnellen. Auton ikkunasta näimme tienviitan, jossa luki Jugoslavia. Kuski selitti, että se on yhä paikallaan poliittisista syistä ja intoutui muistelemaan, miten kaunis ja ihana maa Jugoslavia oli ollut asua: "It was definitely something special!"

Kävimme kävelyllä Bitolan keskustassa ja lähdimme sitten metsästämään liftipaikkaa - savotta jossa kesti tuskallisen kauan. Lopulta löysimme Ohridiin vievän tien ja saimme kyydin isältä ja pojalta, jotka laskivat meidät pikku pakunsa takaosaan, jonka jaoimme kera isän työvälineiden. Olimme jo valmistautuneet kielimuurin hiljentämään kyytiin, kun noin 12-vuotias poika, Viktor, alkoi jutella meille sujuvalla englannilla. Viktor ja isänsä kyyditsivät meidät seuraavaan pikkukylään, josta jatkoimme vielä muutamalla lyhyellä kyydillä Ohridiin.

Ohrid paljastui turismiin suunnatuksi lomakohteeksi -- kenties Makedonian ainoaksi sellaiseksi. Pitkästä aikaa meidät ympäröivät "do you need accommodation?" - kysymykset. Ohridin muutoin tavallisen (mutta sievän) pikkukaupungin lie tuominnut sijainti suuren järven rannalla. Järven vastarannalla Albania. Emme nähneet syytä vaihtaa rahaa vaan pysähdyimme vain syömään eväitämme (hedelmiä, kurkkuja, leipää) järven rannalle, minkä jälkeen jatkoimme matkaa kylästä toiseen, lopulta rekan kyydissä illan hämärtäessä rajalle, jossa saimme tietää, että meidän on maksettava 10 euroa per lärvi veroa Albanian valtiolle saadaksemme astua rajan tuolle puolen. Matyaksella oli tasan kymmenen euroa, minun lompakossani oli vain turkin liiroja. Mitä siis tehdä? Lopulta tuskallisen hidas kommunikaatio paljasti minulle, että viereisessä rakennuksessa oli pankkiautomaatti josta sai Albanian lekëjä, sekä pieni pankkikonttori jossa voisin vaihtaa ne euroiksi. Vaikeimman kautta taas, mutta ylitimme kuin ylitimmekin rajan!

Rajan jälkeen oli jo pimeää eikä liikennettä juurikaan. Eteenpäin raahustaessamme katselimme jo maastoa telttailupaikkaa etsien, kun huomasimme kaukaisuudessa valon: huoltoasema. Sen pieleen, liikenteettömän tien varteen, asetuimme peukalot pystyssä ja toiveet vähäisinä, ja päätimme jo että todennäköisesti majoittuisimme huoltoaseman viereiseen hylättyyn parkkitaloon. Mutta kotvan odoteltuamme huomasimme, että tietä myöten lyllersi etanavauhtia pieni rähjäinen rekka! Nostin peukaloni pystyyn. Rekka pysähtyi ja meidät kutsuttiin sisään, vaikka ohjaamossa oli jo entuudestaan kolme ihmistä: kaksi iäkästä miestä ja yksi eläkeikäinen mutta kauniisti hymyilevä naishenkilö.

Kukaan heistä ei tietenkään puhunut englantia, mutta nainen kysyi sentään tietävästi: "Tiranë?" Kartan avulla selvitimme, että suuntamme oli sama, ja rekka lähti liikkeelle lyllertäen ehkä 20 kilometrin tuntivauhtia. Matyaksen nukkuessa ihmettelin öistä Albaniaa. Tienvarsimotellin kohdalla rekka pysähtyi ja nainen viittilöi meidät ulos ja ohjasti meidät motellin edessä odottavaan minibussiin. Minulle hän antoi muistoksi sytkärin, johon syttyi nappia painamalla pieni valo. Aarre Albaniasta.

Minibussi oli tupaten täynnä parikymppisiä nuoria miehiä -- olin bussin ainoa naispuolinen henkilö. "Where are you from?" kuului kysymys. "Finlandia!" vastasin, johon kommentoitiin: "Bravo!" Tähän loppuikin useimpien kohtaamiemme paikallisten kielitaito missä hyvänsä kuljimme.

Tiranëssa, Albanian kovia kokeneessa pääkaupungissa, olimme aamuyöstä.

Aigeianmeren huumaava kutsu, ja muita kertomuksia

2007-04-22T02:29:00.000-07:00

Sääli että tapahtumista joutuu kirjoittamaan näin paljon jälkikäteen. Porhalsimme Baltialla niin kovaa vauhtia, ettei edes päiväkirjaan ehtinyt paljon rustailemaan, kun jo oli aika jatkaa matkaa.

Kulkumme Istanbulista läntisen Turkin halki Kreikkaan tapahtui ainakin kymmenen eri auton kyydissä. Turkin maaseudulla liftaaminen oli helppoa ja kyytiä odotellessa saattoi aina katsella ojassa parittelevia sorsia. Sää oli pilvetön ja lämmin ja pelkäsin palavani, mutta loppujen lopuksi en aurinkovoiteen puutteesta huolimatta palanut kertaakaan matkan aikana. Jos kyyti heitti meidät pikkukaupungin keskustaan, pysähdyimme suosiolla kuluttamaan viimeisiä liirojamme turkkilaiseen mainioon oluseen ennen matkan jatkamista.

Kyydeistä suurin osa oli autossa yksin istuvia miehiä, jotka hymyilivät meille leppoisasti vaikka verbaalinen kommunikaatio olikin kielimuurista johtuen hankalaa. Olipa joukossa pari rekkaakin, mutta hauskinta oli se, kun liftasimme bussin kyytiin! Bussin pysähtyessä ajattelimme että apua, emme kyllä maksa mitään. "No money, autostop," selitimme rahastajalle. Yllätykseksemme rahastaja viittasi meidät hyppäämään sisään ja senhän teimme! Bussin pysähtyessä asemalle sisään hyppäsi usein makeistenmyyjä, jolla oli korissaan pähkinäpatukoita, halvaa ja vohveleita, liiran kappaleelta. Kun bussi, jonka kyytiin olimme liftanneet, tuli pääteasemalleen, viittilöi rahastaja meitä siirtymään seuraavaan bussiin, niinikään ilmaiseksi... ja niin matkamme jatkui rattoisasti.

Liikkumisessa pikkuteitä myöten verkkaista vauhtia on kuitenkin myös varjopuolensa: pian kävi selväksi ettemme ehtisi Thessalonikiin samana päivänä. Päätimme tähdätä pienempään kaupunkiin nimeltä Kavala. Viimeinen kuskimme sille päivälle puhui jopa englantia: hän oli Kreikan muslimivähemmistöä, nimeltään Muhammed Ali, ja kävi paraikaa armeijaa. Matkasimme kuunvalossa Kreikan maaseudun halki ja autostereoista raikasi intialainen kansanmusiikki. Hurmosta!

Kävelimme Kavalan keskustassa rantaa pitkin ohi tivolin, lukemattomien baarien ja niistä jyskäävien musiikkien (taisi olla lauantai-ilta), huvipursien ja turistien, palmupuiden rivistöjen, kunnes olimme alueella joka vaikutti paremman väen asumisalueelta meren rannassa. Löysimme pienen poukamarannan, jonne pystytimme telttamme ja hörpimme viskinjämät lämpimiksemme miettien, mitähän Weronikalle kuuluu. Uneen meidät tuudittivat aallot, jotka loiskuivat meistä vain parin metrin päähän. Aamulla heräsimme kun aurinko nousi Aigeianmeren ylle, kokosimme teltan ja jatkoimme matkaa.

Saimme kyydin baskeripäiseltä eläkkeelle jääneeltä majurilta, joka nykyään keskittyi kuvanveistoon ja maalaamiseen. Hän ajoi meidät seuraavaan kylään, jossa hänen huvilansa oli, ja kutsui meidät sisään tutustumaan taiteeseensa. Maalaukset esittivät Kreikan historian ja mytologian merkkihenkilöitä ja majurin sukulaisia. Majurilla oli iso koira joka hyppi ja riehui ympäriinsä majurin komennoista huolimatta, kunnes Matyas ojensi kätensä rapsuttaakseen sitä, jolloin koira kävi maahan makuulleen ja käänsi vatsansa rapsutettavaksi. Matyas pitää kaikista koirista ja kaikki koirat pitävät hänestä.

Odotimme kyytiä sunnuntaiksi suljetulla bensa-asemalla kirkonkellojen soidessa ikuisuudelta tuntuneen ajan, kunnes ystävällinen trendikkäästi pukeutunut miekkonen hohtavassa autossa kyyditsi meidät Thessalonikiin. Koetimme löytää nettikahvilaa voidaksemme ottaa yhteyden Thessalonikin CouchSurfing-isäntäämme, mutta tuloksetta. Helle oli paahtava ja istuimme keskustassa puistonpenkille. Silloin luoksemme tuli vanhempi herrasmies, joka oli kuullut meidän puhuvan englantia keskenämme: "Are you English?" Hän selitti saaneensa englanninkielisen kirjeen, jota ei ymmärtänyt kokonaan ja näytti minulle listan sanoja ja fraaseja, jotka sitten selitin hänelle. Kiitollisena hän vei meidät kahvilaan, jossa tarjosi meille kivennäisvettä ja mahdollisuuden käyttää puhelinta, ja pian isäntämme Tilemahos jo tulikin meitä noutamaan.

Tilemahos oli mukava tyyppi, ja Thessaloniki sympaattinen yliopistokaupunki; kävelin paljain varpain merenrantaa ja haaveilin pulahtamisesta, mutta kuulemma vesi ei ollut uimakelpoista. Kaikkialla näimme sabluunataidetta ja seiniin spreijattuja kreikankielisiä viestejä. Useimmissa kaupungeissa viestit ja katutaide ovat sivukujilla, missä niiden tekeminen on hieman turvallisempaa, mutta Salonikissa ne ulottuivat Kreikan kansallispankin marmoripylväisiin. Opiskelijamielenosoitukset Ateenassa ja Thessalonikissa puhkesivat mellakoiksi maaliskuussa ja jälkikaiut näkyvät yhä. Tässä kaupungissa on selvästi väkeä, joka ottaa luokkasodan tosissaan.

Illalla Matyas kävi nukkumaan jo kahdeksalta, minä kymmeneltä. Seuraavana aamuna nousimme ennen Tilemahosta ja lähdimme matkaan varhain. Kohti Makedoniaa...

istanbulin kuvia

2007-04-21T13:31:00.000-07:00

Kaupunki aukeaa

Kengät hohtavat kuin tähdet

Kaupunki kohoaa

Ja kalaa tulee

Miekkonen katsoo kun kaupunki leviää

Ja meri meduusoita ja leivänpaloja

Poliisi joka nurkan takana, parhaan takana sata (bongaa ei-poliisit)

Ja tie johtaa

turismin ytimeen

ikuisessa ruuhkassa

siellä koiratkin syövät puistonpenkkejä

eikä kamerani ota hyviä kuvia pimeässä

Jännittävä miekkonen kertoo kaupungin historiaa Matyakselle

Linnake Bosforuksen rannalla

Takanani näkyy Aasia!

Söimme eksoottisia hedelmiä

Silta Aasiaan

Mikä on Istanbul?

2007-04-21T11:05:00.000-07:00

Istanbul: loputon ruuhka-aika. Loputon tungos. Suuri Basaari, joka tänä päivänä on vain giganttinen matkamuistomyymälä. Jatkuvasti huutelevat paikalliset: "madam, madam, oletko nälkäinen? madam, meillä on parhaat kokit ja näköala! madam, hymyile vähän! pashmina! kebap! oletko laulaja? laula minulle, madam!"

Siniseen moskeijaan en mennyt sisälle koska olisin tarvinnut pitkän hameen, jollaista ei tullut pakattua mukaan. Hagia Sofiaan en mennyt, koska se olisi maksanut 10 euroa. Järkyttävää. Tyydyin katselemaan kaikkea ulkoapäin ja juomaan lukemattomia kupillisia turkkilaista teetä, joka on mustaa, väkevää ja äärimmäisen sokerista.

Välit Weronikan kanssa kiristyivät hänen osoittautuessaan epäluotettavaksi: oharit toistensa perään eikä minkäänlaista vastuuntuntoa. Olimme tulleet Istanbuliin hänen vuokseen, ja hän viihtyikin kuin kala vedessä. Entisenä mallina hän sai peräänsä kaikki paikalliset uroot ja söi ilmaiseksi parhaissa ravintoloissa. Esiteltyään Weronikan koko suvulleen muuan yritysjohtaja lupasi hänelle jopa, että mikäli Weronika vain palaisi Istanbuliin, hän kyllä maksaisi lennot. "Ja oletko varma, ettei tuo mies odota romanssia vastikkeeksi?" kysyin Weronikalta. "Ei tietenkään, hän on vain ystävällinen!" kuului vastaus. Paikoitellen oli vaikeaa uskoa Weronikaa aikuiseksi lainkaan.

Jättiläismäinen 15 miljoonan asukkaan kaupunki oli tosiaan täynnä kaikkea. Yhdellä kadulla oli usein vain yhdenlaisia kauppoja: kokonainen kortteli saattoi olla täynnä pelkkiä kenkäkauppoja, toisessa korttelissa oli pelkkiä musiikkiliikkeitä ja niin edelleen. Joka paikkaa täplittivät kebap-kojut, joista kaikista sain onnekseni tuoretta appelsiinimehua, jonka kojun pitäjät puristivat minulle silmieni edessä. Nam!

Viimeisenä kokonaisena päivänämme Istanbulissa minä ja Matyas menimme 1500-luvulla rakennettuun linnoitukseen, josta aukeni huikea näkymä Bosforuksen yli Aasian puolelle. Koko linnoitus oli rakennettu aikanaan 4 kuukaudessa. Matkalla linnoitukseen näimme bussin ikkunasta koko vanhankaupungin olevan täynnä mellakkapoliiseja: kaupungissa oli ollut mielenosoitus sekulaarisen Turkin puolesta. Itse mielenosoitusta emme nähneet, mutta poliiseja näimme satoja.

Murrettakoon vielä muutama (esim. äidilläni esiintynyt) ennakkoluulo: Istanbulissa juuri kukaan ei käytä huntua. Tytöillä on samat tiukat farkut ja tyrkkytopit kuin missä tahansa, harva säntää moskeijaan rukouskutsun kuullessaan, naiset kävelevät kaduilla vailla veljeä tai aviomiestä. Vaikka Turkki kokonaisuudessaan on lähi-itää, Istanbul on läpeensä eurooppalainen kaupunki.

Kun lähdimme Istanbulista, isäntämme heitti meidät hyvälle liftipaikalle. Autossa Weronika päätti jäädä Istanbuliin: hän ei halunnut jättää suosikkikaupunkiaan. Kun Weronika ilmoitti päätöksensä, minä riemuitsin sisimmässäni - loppureissusta kahden Matyaksen kanssa tulisi mainio!

alkumatkan kuvia

2007-04-21T10:41:00.000-07:00

Ensimmäinen raja ylitetty!

Vuorien halki käy liftarin tie

Iloiset veikot rekassa: kurdi-rekkakuski, Weronika ja Matyas

Kurdit kokkaamassa taukopaikalla

Syömään kutsuttiin meidätkin

Auringonnousu Sofiassa

Aleksander Nevskin upea katedraali

Lisää

Friendship unity respect: rentoutumista monumentin juurella

Vitosha!

Vuoristopuro Mt. Vitoshan juurella

Olen melkein huipulla! (lunta vaikka kaupungissa +20!)

Kuolinilmoituksia bussipysäkillä

Isäntämme Sofiassa

Näitä villaisia rannekkeita bulgarialaiset antavat toisilleen kevään kunniaksi. Kevään edetessä ne sitten ripustetaan puihin.

Yksi kirkko muiden joukossa

Rilski Manastir, Rilan luostari -- värikäs helmi

Eräs Rilski Manastirin lukemattomista kattomaalauksista

Rilski Manastirin kellotorni

Ikuisuus Istanbuliin

2007-04-13T13:15:00.000-07:00

Huh! On niin paljon kirjoitettavaa, ettei minulla ole aavistustakaan, mistä aloittaa. Pitäisi kirjoittaa Sofiasta ja Istanbulista ja matkasta ensin mainitusta jälkimmäiseen, mutta miten mie sen teen? Sitä paitsi turkkilaisella näppäimistöllä on liki mahdotonta kirjoittaa selvää suomea. Kuvat seuraavat perästä myöhemmin.

Sofia on ihastuttava kaupunki. Koirat ovat sen todelliset valtiaat: kun kävelee kehätietä keskellä yötä, yksin (vain minä ja taskulamppu), haukkuvat, ulvovat ja mekastavat kulku- ja vahtikoirien armeijat pelottavat aluksi. Mutta pian huomaa, ettei pelkoon ole aihetta, sillä kovasta metelistä huolimatta ne eivät tahdo pahaa kelleen, elelevät vain elämiään ruoantähteiden ja paikallisilta saatujen almujen varassa.

Vanhaa kaupunkia dominoi huikaiseva Aleksander Nevskin katedraali, jossa ortodoksipyhiinvaeltajia oli pääsiäisen aikaan niin sankasti ettei sekaan meinannut mahtua. Sadat tuohukset paloivat toivoa kymmenien ikonien edessä, ja tuohuksia sytyttämään oli pitkät jonot. En ole koskaan viihtynyt tungoksessa, joten rukoilemaan en jäänyt vaan jatkoin matkaa.

Ehkä mukavin löytämäni paikka oli monumenttipuisto, jonka keskellä on valtaisa neuvostoarmeijan kunniaksi pystytetty monumentti. Puistossa on monien lokoisien penkkien ja istumakelpoisten veistosten lisäksi mm. skeittiramppi -- tänne paikalliset tulevat viettämään aikaa kauniina päivänä (ja minä tulen tänne polttamaan skandinaavisen nahkani). Istuin Matyaksen kanssa kyseisen suuren monumentin juurella kahtena eri päivänä juomassa bulgarialaista Kamenitza-olutta, joka on parempaa kuin suomalainen mutta huonompaa kuin turkkilainen olut. (Eikö olekin hämmentävää, että paras olut tulee muslimimaasta?) Eikä ole yllättävää, että sosialistiset monumentit täplittävät yhä tuota unelmanrauhallista pääkaupunkia, sillä Bulgarian kestovaalivoittaja on yhä sosialistinen puolue.

Pääsiäissunnuntaina söimme aamiaista meitä isännöivän perheen kanssa: kauniisti värjättyjä munia kopautetaan yhteen niin että heikomman niistä kuori murtuu. Niin jatketaan, kunnes selviää kenen pääsiäismuna on vahvin. Vahvinta munaa kutsutaan 'Taistelijaksi' ja sen voi joko syödä tai säilyttää amulettina. Minä söin voittajani, ei ollut sydäntä kieltäytyä...

Pääsiäisenä kadunkulkijat tervehtivät toisiaan: 'Kristus on ylösnoussut!' 'Totisesti hän on ylösnoussut!' Niinpä halusimme nousta mekin, Vitosha-vuorelle joka kohoaa Sofian esikaupunkialueella 2290 metrin korkeuteen. Hiihtohissi olisi löytynyt, mutta itsepäisinä (ja rahattomina) halusimme kiivetä. Matyas kokeneena vaeltajana asteli edellä ja me roikuimme läähättäen perässä. Aivan huipulle emme epäasianmukaisissa vaatteissamme kyenneet mutta selvästi lumirajan yläpuolelle kuitenkin, arvioisin että noin 1800 metriin.

Ja sitten oli jo aika jättää kaupunki taa. Nostimme peukalot pystyyn ja lähdimme tutustumaan Rilan luostariin Sofiasta muutama tunti etelään päin. Menimme sinne kahdella eri kyydillä, joista molemmat poikkesivat omalta reitiltään tehdäkseen vaikutuksen armottomasti flirttailevaan Weronikaan. Luostari oli häikäisevä, mutta toisena pääsiäispäivänä tupaten täynnä. Silti sen ylitsepursuavan kauniit seinämaalaukset ja viehättävä kellotorni saivat minut toivomaan paluuta. Pyhiinvaeltajilla ei kuitenkaan ollut suuremmin kristillistä myötätuntoa meidän kolmikkoamme kohtaan vaan saimme odottaa pari tuntia ennen kuin meille pysähtyi viehättävä perhe, kolmikymppinen pariskunta ja noin kahdeksanvuotias poika, jonka kanssa jaoimme takapenkin nelistään.

Kauniin luontonsa ja ihanien pikkukyliensä vuoksi Bulgaria on, väittäisin, parhaimmillaan liftaten: peukalokyyti on yhä yleinen matkustustapa maan valtavista tuloeroista johtuen (Sofian keskustassa näimme lähinnä mersuja, mutta maan keskiansio on n.150 levaa eli 80 euroa kuussa). Maaseudun asukkaat eivät karsasta hevoskyytiäkään, ja yksinkertaisia hevoskärryjä kulkee jopa moottoritiellä -- kohtalokkain seurauksin, saimme huomata, kun näimme kuorma-auton ja hevosen verisen kolaripaikan. Hevonen virui yhä tiellä jotenkuten hengissä, varsa vierellään.

Seuraava kyytimme tuli mieheltä, joka oli Bulgariasta kotoisin mutta tätä nykyä Kanadan kansalainen. Tänne hän tuli aina lomalla. Hän katosi huoltoasemalle juomaan kahvia ja palasi mukanaan olut Matyakselle ja kokistölkit 'for the girls'. Matyas katsoi minua osaaottavasti, mutta Weronika oli vain iloinen. Matyaksen kanssa meistä on vähitellen tulossa hyvät ystävät, mutta Weronika on yhtä ongelmaa. Hän pyytää palveluksen toisensa perään, tulimme Istanbuliin hänen mielikseen, mutta silti hän ei koskaan ota meitä huomioon -- olemme pari kertaa jopa päätyneet miltei nukkumaan taivasalla Weronikan perusteettomien oikkujen vuoksi. Hänelle huomaavaisuus, huolenpito ja kohteliaisuus ovat tuntemattomia käsitteitä, vastuusta puhumattakaan. No, enää kuutisen päivää...

Tämä kanadanherra sitten päätti jättää meidät motellin eteen, luuli kai pelastavansa henkemme. Kirosimme, mitä nyt? Pimeässä liftaus onnistuu vain huoltoasemalta ja motellin vieressä kulki motari -- pimeässä motaria myöten huoltoasemalle ei kävele hullukaan. Sitten huomasimme motellin pihassa olevan bussin käynnistyvän... Tutkimme lähempää, bussi meni Istanbuliin! Lippu olisi maksanut 15e, yritimme tinkiä 5 euroon per pää mutta kykenimme vain 10 euroon -- liian kallista. Mutta saimme pummattua kyydin huoltoasemalle, jossei pitemmälle! Huoltoasemalla ei liikennettä suuremmin ollut. Pian huomasimme että sen lähellä oli kuitenkin paikka, jonne rekat vetäytyvät yöpuulle. Kävelimme sinne pellon halki: tusinoittain turkkilaisia rekkoja kuskeineen kerääntyneenä keskellä ei-mitään olevan turkkilaisen ravintolan ympärille!

Pian huomasimme olevamme paikallinen nähtävyys ja kuski jos toinenkin koetti tutustua meihin vailla yhtään jaettua kieltä. Weronika oli taas hyödyksi: yksi kuskeista osasi vähän venäjää ja selitti ettei yksikään rekka ole lähdössä yön selkään, aamulla vasta. Saimme sitten yösijan hänen ohjaamostaan: Matyas ja Weronika yläpedillä, minä alapedillä ja kuski tuolilla (olette vieraita, hän selitti, paras paikka kuuluu teille). En ehtinyt kuitenkaan edes nukahtaa kun havaitsin kuskin käden kulkevan epäilyttävästi reisiäni kohti. Herätin Weronikan ilmoittamaan että olen naimisissa ja ongelma oli sillä ohi, vaikka paranoidina oloni säilyi läpi yön ja nukuin taskulamppu kourassa ja veitsi toisessa. Aamuviideltä hyppäsimme rekasta tienposkeen ja päädyimme toisen rekan kyytiin.

Päivän liftivinkki: liftaa aina sellaiseen autoon, joka ei liiku minnekään! Rekkakuski selitti, että 'Plovdiv pakaaz, de İstanbul', ja niinpä ajattelimme että kärsıvällisinä liftareina voimme odottaa sen pari tuntia minkä auton lastaaminen vie. Plovdivissa, josta Istanbuliin oli enää alle 500 km, olimme aamukahdeksalta. Hyvä, olemme Istanbulissa ennen pimeää, ajattelimme... Odotimme ja odotimme tukalassa rekassa 25 asteen hellepäivänä. Kello 14 autoa lopulta alettiin purkamaan. Meitä ihmetytti, miksi lastaajat vain pelleilevät ja nauravat eivätkä pura... Kävi ilmi, että purkajat olivat paikalla talkoohengessä, limsa-ja suklaapalkalla. Kello 21 auto oli purettu ja se lähti liikenteeseen. Sitten olikin jo tauon aika. Lopulta pääsimme aamuyöllä rajalle, jossa emme meinanneet löytää paikkaa josta hankkia Matyaksen ja Weronikan viisumit... Ja juoksentelimme hysteerisesti kikattaen ja Michael Jackson - tanssiaskeleita opetellen ympäri raja-aluetta. Päıvä oli ollut niin absurdin pıtkä, olimme nälkäisiä, nestehukkaisia ja väsyneitä ja teimme mitä tahansa pitääksemme vitutuksen kaukana. Rajan jälkeen matkaa oli enää noin 140 km ja olimme toiveikkaita... Eikä mitä, aika käydä nukkumaan. Jo toinen yö rekassa (tällä kertaa ongelmitta)!

Aamulla ei enää jaksanut edes naurattaa. Katsoimme suoraan eteenpäin odottaen kylttıä, jossa lukisi 'Istanbul 10'. Sitä ei tullut. Sen sijaan kuski ajoi keskelle ei-mitään -- nyt oli aika lastata rekka. Rakkoni oli halkeamaisillaan mutta tuolla lastauspihalla oltiin niin tarkkoja turvallisuudesta, ettemme saaneet poistua rekasta hetkeksikään. 80 km Istanbuliin, ajattelimme itkun ja naurun ja vessahädän ja nälän ja nestehukan ja särkevien lihasten sekoittamina. Matkaa jatkettiin iltapäivällä. 40 kilometrin päässä Istanbulista kuskimme tahtoi pysähtyä rekka-alueelle huoltamaan auton. Mutta kuinka ollakaan rekka-alue oli niin ruuhkatukossa, että jumituimme taas. Naistenvessaa ei ollut, eikä mitään minkä taakse kyykistyä. 40 kilometriä, ajattelimme... Parin tunnin kuluttua pääsimme viimein liikkeelle.

Saavuimme Istanbulin savusumuisille, dieselkatkuisille reunamille noin seitsemältä keskiviikkoiltana lähdettyämme matkaan maanantaina. Olin pidätellyt liki vuorokauden ja haisin kuin valkosipulia syönyt viemärirotta. Katsoimme hiljaisina 15 miljoonan asukkaan kaupunkia, joka näyttäytyi meille silloin moottoriteiden ristikkona, kerrostaloina, liki hengityskelvottomana ilmana ja mauttomina värivaloina ja huokasimme.

Peukalokyydillä Sofiaan

2007-04-06T04:50:00.000-07:00

Hyvää huomenta! Kirjoitan tätä Bulgariassa, Sofian esikaupunkialueella, Vitosha-vuoren juurella. Näkoala on tosiaan huikaiseva, mutta mitä muuta voisin kertoa? Nukkumattomuus ja matkustushurmos yhdessä saavat mielen utuiseksi, leijailevaksi, unohtelen kaiken aikaa mitä minun piti sanoa sillä sydämeni peittää ajatukset laulullaan.

Toissapäivänä lähdin liftaamaan Pecsistä Szegediin kahden maissa. Kun viikko sitten kävin peukalokyydillä Szegedissä, oli kuskeissani kaikenlaista ressukkaa: saksalainen "herrasmies" ajoi minut talonsa eteen ja pyysi sisälle "nukkumaan", turkkilainen mattokauppias tarjosi kokonaiset 10 euroa palveluksistani. Kumpikaan tilanne ei käynyt uhkaavaksi, pääsin autosta heti kun ilmoitin haluavani ulos (välittomästi ko. tarjoukset kuultuani siis). Tämä sai minut odottamaan samanlaista sirkusta tällekin kertaa, mutta kuinka ollakaan, jokainen neljästä ratsustani oli mitä hyvätapaisin.

Muuan heistä, noin 30-vuotias rekkakuski, kysyi minulta pidänko Unkarista. Kun vastasin kyllä, hän puhkesi vuolaisiin (puutteellisella paikallisen kielitaidon tuntemuksellani puoliksi käsittämättomiin) kirouksiin: "mitä sinä oikein näet Unkarissa? Tämä paikka ei ole mistään kotoisin. Poliitikot ovat korruptoituneita miljardoorejä, jotka saavat tehdä mitä vain, ei minkäänlaista kontrollia. Pieni ihminen ei voi kuin noyristellä. Minulla on 10 miljoonaa forinttia kiinni tässä autossa, kuskaan maissia, en minä voi tehdä mitään, pitkät tyopäivät, ja minulla on lapsia, jos lapsi tarvitsee uudet kengät täytyy tehdä toitä 2 päivää yhtä kenkää varten. Yhtä ainoaa kenkää! Minä päädyn kerjäläiseksi pian..." Hän viittasi kädellään risukkoon, jota tyhjät muovipullot ja muut roskat koristivat: "Siinä on Unkari!" Enkä kielitaitoni puitteissa osannut muuta kuin hymyillä epävarmasti: "On täällä kukkiakin..."

Tapasin toisen matkakumppaneistani, valkovenäläisen Weronikan, Szegedin tuomiokirkolla. En ollut puhunut hänen kanssaan aiemmin muutoin kuin netitse. Weronika oli turistiuden kulminoituma: päässä Budapest-matkamuistolippalakki, rahavyostä roikkumassa matkamuistoavaimenperiä, rinnassa matkamuistopinssi toisensa perään ja mietin jo mihin liemeen olenkaan joutunut. Viettäessämme iltaa yhdessä Weronika paljastui ihan OK:ksi, vaikkakin hän kitisi koko ajan miten kylmä hänellä on (ei ollut pakannut mitään lämmintä, vain bilevaatteita. Ei edes makuupussia tai ruokaa mukana!). Hän oli järjestänyt meille yosijan, muttei muistanut isäntämme nimeä: "Miten minä voisin muistaa, se on unkarilainen nimi!" Yon aikana huomasin hänen kuitenkin kehittävän isäntäämme varsin tuttavalliset välit, mikä vaikeutti nukkumistani joltisenkin. Eipä meillä toisaalta ollut aikaakaan nukkua kuin viitisen tuntia.

Seuraavana aamuna seitsemältä tapasin toisenkin matkakumppanini, unkarilaisen Matyaksen, joka on liftauskonkari ja varsin rento ja mukava ihminen. Hän oli pakannut makuupussin Weronikankin varalle. Hänen äitinsä heitti meidät parinkymmenen kilometrin päähän Serbian rajalle ja matkamme sai alkaa. Kävelimme rajan yli ja aloimme liftaamaan heti rajan jälkeen tarkoituksenamme mennä Belgradiin ja jatkaa sieltä seuraavana päivänä Sofiaan. Rajapoliisi ilmoitti, ettei rajalla saa lorvailla, ja komensi liftaamaan parin kilometrin päässä olevalta huoltoasemalta, minkä teimme ilomielin. Päädyimme kurdirekkakuskin kyytiin, ohjaamossa oli ahdasta kun neljä ihmistä jakoi sen; istuin risti-istunnassa ohjaamon lattialla reisi kiinni vaihdekepissä Matyaksen ja Weronikan jakaessa pelkääjänpaikan. Kuskimme oli varsin mukava ja vieraanvarainen, jutteli meille kielellä joka oli sekoitus englantia, saksaa, arabiaa, unkaria, serbiä ja ties mitä muita. Paikoin hänen kielicocktailinsa oli käsittämätontä, paikoin hän taas sai selitettyä meille monimutkaisiakin historiallis-poliittisia asioita. Silloin tälloin hän lauloi kurdilauluja ja soittipa niitä cd-levyltäkin.

Kuskimme kertoi olevansa "komplett kommunist, komplett partisan", ja esitteli meille kuvia hoikemmilta nuoruusvuosiltaan: "I am nincs kilo! Sport!" Hän kertoi saaneensa arkeologin koulutuksen, "assyria, sumeria, foenikia, komplett", mutta Kurdistanissa ei suuremmin ole arkeologeille toitä ja niinpä rekkakuskin ammatti kutsui. Edellämme ajoi toinen kurdirekkakuski ja päivän aikana pari kertaa pysähdyttiin laittamaan ruokaa (salaatti rekkojen lastina olevista paprikoista ja tomaateista, lisänä keitettyjä munia ja/tai juustoa tahi aiemmin paistettua lihaa), ja kuskit viittoivat meitä syomään kanssaan: "restaurant, restaurant!" Päätin jättää vaatimattoman aterian kuskien vatsantäytteeksi, mutta teetä join mieluusti.

Niin siinä vain kävi että Belgrad hujahti ohi. Kuskimme olisi voinut viedä meidät Istanbuliin asti, mutta halusimme nähdä "taiteilijoiden kaupungin"... Auton ikkunasta näimme sentään läpileikkauksen Serbiasta, niin Unkaria kovasti muistuttavan pohjoisen ja harmaanrähjäisen Belgradin kuin vuoristoisen, luonnonkauniin etelän. Iltakahdeksalta olimme jo Serbia-Bulgaria-rajalla. Belgradissa suurissa liikennevaloissa valojen vaihtuessa punaisiksi juoksevat lippalakkipäiset pojat pesemään henkiloautojen tuulilaseja ja saavat kolikoita palkkioksi, ehtivät juosta takaisin tiensivuun juuri ennen valojen vaihtumista.

Kenties jännittävin nähtävyys oli kuitenkin Serbian pahoin korruptoitunut poliisi, joka pysäytti rekkamme neljä kertaa matkan aikana, milloin mistäkin "rikkeestä", ja vaati rahaa, savukkeita, suklaata. Kun rekat olivat pysähtyneinä lepäämään, poliisi ajoi paikalle ja kuskit juoksivat piiloon, jättäen meidät puhumaan poliisien kanssa. Silloin Weronikan hyvät puolet tulivat esiin: minä ja Matyas katsoimme suu auki kun hän nojasi rennosti poliisiauton avoimeen ikkunaan lirkutellen ja flirttaillen niin imelällä venäjällä, että poliisit nauroivat ja vitsailivat hänen kanssaan ja ajoivat lopulta pois vaatimatta lahjuksia keltään, heittivätpä vielä lentosuukkoja Weronikan perään. "Minä vain kerroin tykkääväni bailata serbimusiikin tahtiin", Weronika selitti vaatimattomasti kun kysyimme hänen salaisuuttaan.

Rajamuodollisuuksissa rekalla kesti nelisen tuntia, jonottamista, seisomista, lukemattomia keskusteluja toisten kurdi - ja turkkilaiskuskien kanssa, puutuneet takamukset, kolottavat nivelet ja epävireisesti venäläistä iskelmää jatkuvasti hyräilevä Weronika. Joka kerta kun luulimme rajan menneen jo, pysähdyttiin vielä uuteen seisakkeeseen, milloin tulliselvitys, milloin hygieniatarkastus... Ylitettyämme rajan tie muuttui kuin taikaiskusta: Serbian maantiet ovat samanlaisia kuin Unkarissa, nopeusrajoitus yleensä 60 ja tiukoissa paikoissa 30, eivät nopeita kulkea mutta suhteellisen vakaita; mutta ylitettyämme rajan korottelymme muuttui kengurukyydiksi. Maantien kuopat ja epätasaisuudet saivat meidät lyomään päämme kattoon aivan kyllin monta kertaa. "Hyvä luoja, aivan kuin juuri sodan jäljiltä", tuskaili Weronika. Vuoristorataa kesti 57 kilometriä, minkä jälkeen hyppäsimme rekasta. Kello oli puoli kolme aamuyollä, Sofian keskustaan oli 10 kilometriä ja takana oli 19 tuntia matkantekoa.

Lähdimme urheasti kävelemään keskustaa kohti kosteassa ja tuulisessa säässä: meillä ei ollut muuta kuin aikaa, sillä meidät majoittavaan paikalliseen perheeseen voisimme ottaa yhteyttä vasta aamulla. Esikaupunkialue näytti selvästi sen, mitä tarkoittaa, kun maan keskipalkka on 150 usd: piikkilanka-aidoin ympäroityjä tontteja, joilla rähjäisiä taloja ja vuosikymmeniä vanhoja asuntovaunuja, ja joka pihalla ainakin yksi koira, joiden lisäksi olivat vielä kadulla vapaana kopottelevät kulkukoirat. Kävellessämme eteenpäin suuntaan, johon centrum-kyltti osoitti (Luojalle kiitos kyrillisiä sujuvasti lukevasta Weronikasta), koirien haukku ja ulvonta säesti meitä ja kulkukoirat ravasivat perässämme suupalan toivossa. "Rauhaa, toverit", koetin sanoa, mutta haukut tuskin ymmärsivät suomea...

Lopulta näimme edessämme huoltoaseman -- vessatauko, viimeinkin -- ja pian huoltoaseman jälkeen loytyi McDonald's, jonka hehkuva kyltti näytti irvokkaalta tuon asuinalueen keskellä, sitäkin enemmän, kun se oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Ronald McDonald vartioi isällisesti tätäkin korttelia. Weronikan toiveesta koetimme mennä sisään lämmittelemään, mutta paikka oli suljettu keskiyollä. Henkilokunta kuitenkin auttoi meitä mielellään, he vaihtoivat Weronikan eurot levoiksi ja opastivat, että aivan naapurissa on auki oleva snack bar. Varmistimme heiltä, että keskusta tosiaan on siinä suunnassa missä uskoimme sen olevan ja lähdimme kävelemään sinne päin - enää kuusi kilometriä. Lähdettyämme koko henkilokunta kuitenkin juoksi peräämme huutaen: ei, älkää menko sinne, siellä on todella todella vaarallista, mustalaisia!

Minä olin ällistynyt, mutta Weronika oli heti tilanteen tasalla ja selitti minulle, että mustalaismafia (sic) harjoittaa kaikkea mahdollista ihmiskaupasta lähtien, eikä ainoastaan Bulgariassa vaan Puolassakin, siellä sun täällä, eiko Suomessa?

Niinpä päädyimme snack bariin joka olikin sille hetkelle taivas maan päällä: sain eteeni lautasellisen kuumaa vegaanista papukeittoa ja paahdettua patonkia, joiden päätteeksi tarjosin kolmikollemme espressot. Laskua kertyi kolmisen levaa eli puolisentoista euroa. Lämpoä, ruokaa ja poytätilaa päiväkirjaan kirjoittamiselle, mitä muuta voi väsynyt matkalainen toivoa!

Viiden maissa lähdimme bussimatkalle keskustaa kohti. Väsynyttä hortoilua, jonka lomassa Weronika opettaa minulle kyrillisiä kirjaimia, lopulta auringonnousu. Yhdeksän jälkeen tapasimme isäntämme ja yhdeltätoista olimme hänen vaatimattomassa kodissaan, josta kirjoitan tätä. Muutaman tunnin unet.

Mitä tulee Sofiaan, en osaa sisäistää sitä vielä. Riittäkoon toistaiseksi tämä matkakertomus. Lisää on tulossa.

Zagrebin tarina

2007-03-22T11:09:00.000-07:00

Maaliskuinen reissuni Zagrebiin alkoi internetin selaamisella, kuten kaikki matkat nykyään. Katsoin juna-aikataulut ja otin sähköpostitse yhteyttä zagrebissa asuviin CouchSurfingin käyttäjiin. Se on nettipalvelu, jonka kautta voi löytää jonkun, jonka luona yöpyä reissullaan, tarjoutuen vastavuoroisesti majoittamaan halukkaat. Mahtava keksintö siis!

Juna Pécsistä lähti seitsemältä aamulla. Yleensä nukun lähemmäs puoltapäivää, joten päätin että on turvallisempaa jättää nukkumatta kuin laskea sen varaan, että oikeasti heräisin kelloon viideltä. Kassiini heitin kyniä, päiväkirjan, alushousut ja puseron. Aamulla ostin Pécsin rautatieasemalta matkaevääksi appelsiinimehua ja tertun banaaneja sekä tuomiseksi isännälleni unkarilaista skumppaa. Kun istuin junaan, matkajännitys kutkutteli jo vatsanpohjassa ja katselin ohikiitäviä peltoja odotushorisontti valoisana.

Parin tunnin päästä olin Gyékényesissä, pienessä kylässä Unkarin ja Kroatian rajalla. Siellä minun piti odottaa vaihtoyhteyttä kolmisen tuntia; lähdin kävelylle mutten nähnyt muuta kuin tyhjiä kujia, omakotitaloja ja jokusen mummon. Unkarin mustahuiviset koukkuselkäiset mummot ovat ihania! Yritin mennä kahville paikkakunnan ainoaan pubiin, mutta ainoa asiakas, tukevassa tuiskeessa oleva keski-ikäinen mies, oli päättänyt että olen kiinalainen ja räyhäsi unkarinkielisiä solvauksiaan hitaasti sammaltaen. Ei kaikkein viihtyisin paikka kahvitella. Lopulta luovutin ja palasin rautatieasemalle, jonka kolkossa ja likaisessa odotussalissa istuin József Attilan runoja lukien. Koukkuselkäinen homeenhajuinen mummo pyysi minua vahtimaan kassejaan hänen käydessään ostamassa tomaatteja. Mummolla oli heinänkorsia nukkaisessa huivissaan.

Lopulta tuli aika istua junaan, samantien rajavartio tarkasti passiani ja ihmetteli unkariksi, miksei minulla ole lainkaan leimoja siinä. "EU citizen", sanoin käsiäni levitellen ja asia oli sillä selvä -- mutta sitä ennen sain passiini ensimmäisen leiman, Kroatian leiman! Olo oli kuin 9-vuotiaana koulun limudiskoon mennessä, kun kämmenselkään sai hienon leiman, jossa oli kissan tai koiran kuva... Juna ylitti pian Unkarin ja Kroatian rajalla kulkevan Drava-joen ja tiesin olevani toisella puolen. Maisema ei paljoakaan muuttunut: peltoja, pikkukaupunkeja kasvisliemitehtaineen.

Matka Gyékényesistä Zagrebiin kesti noin tunnin. Rautatieasemalla minua vastaan tuli isäntäni, 19-vuotias Rovinjin pikkukaupungista kotoisin oleva, Zagrebissa opiskeleva Luka. Edellisessä merkinnässä voitte ihailla hänen ekstaattista keksinsyönti-ilmettään. Lukalla oli mukanaan kämppiksensä Eli, ja tulimme juttuun saman tien. Molemmat olivat eloisia, puheliaita, valmiita vitsailemaan mistä tahansa, ja puhuivat erinomaista englantia, jota tahdittivat "yeah man!" ja "rock on!"-huudahdukset. Molemmissa oli sellaista hemmotellun nuoren laiskan kapinallista karismaa, jota koto-Suomessa näkee roppakaupalla mm. pikkuveljessäni! Ostin ratikkalipun, mutta Eli ja Luka neuvoivat minua kilpaa, että se kannattaa leimata vasta tarkastajan tullessa raitiovaunuun ja selostivat vielä tarkkaan, miltä tarkastajat näyttävät. Noudatin heidän neuvoaan ja säilytin lipun lompakossa leimaamattomana.

Eli ja Luka olivat kotoisin tupakkatehtaalla rikastuneesta Rovinjin pikkukaupungista, jonka keskimääräinen tulotaso heidän mukaansa on Kroatian korkein. Raha ja merinäköala eivät kuitenkaan tuo onnea, kertoi Eli kävellessämme ympäri kaupunkia Eli turistioppaanani, ja kaupunki kärsiikin ns. Rovinjin syndoomasta: sen itsemurhaluvut hipovat pilviä. Syytä on etsitty niin juomavedestä kuin historian uumenista. Kun palasimme kävelyltä takaisin Elin ja Lukan tykö, tapasin myös heidän ystäviään, ja isäntäni saikin minut houkuteltua jäämään kotibileisiin - ei kovin vaikea tehtävä ottaen huomioon väsymykseni. Villisilmäisiä, vapausjalkaisia, laiskoja ja yliaktiivisia nuoria, joille opetin Hapsiaisen osana suomalaista kulttuuria (he kutsuivat sitä Hapsi-Dapsiksi, hyvä nimi sekin). He puolestaan opettivat minulle paikallista kieltä. Kuunneltiin teknoa ja kroatiankielistä poppia.

Seuraavana aamuna lähdin tutustumaan Zagrebiin tarkemmin. Otin kuvia graffiteista, jotka Eli oli minulle aiemmin näyttänyt, ja muista eteen sattuvista mielenkiintoisista näyistä. Kokonaisuutena Zagreb muistuttaa hämmästyttävässä määrin Helsinkiä - kuvistani saattaa ehkä saada väärän kuvan, onhan rappioromanttinen mieleni saanut minut valitsemaan juuri ne ajan patinoimat romanttiset saarekkeet kuvattavaksi, vaikka yleisilmeeltään Zagreb on kuin minkä hyvänsä pienen eurooppalaisen maan pääkaupunki. Sodan haamuja siellä on turha havitella näkevänsä. 1800-luvun krumeluurit rakennukset toimivat taidemuseoina ja virastoina ja koristavat kaupungin keskustaa; niiden vieressä kohoavat lasista ja teräksestä tehdyt toimistorakennukset ja betoniset kauppakeskukset. Helsingistä minua erikoisesti muistutti värimaailma, tai pikemminkin värimaailman puute-- harmaat, vaaleankeltaiset ja valkoiset betonit sekoittuvat toisiinsa erehdyttävän skandinaaviseen tapaan. Samankaltaisuutta oli myös aavistuksen sulkeutuneessa, kiireisessä ilmapiirissä.

Jos lunta olisi ollut, olisin luullut olevani Suomessa tai ainakin Saksassa, jonka tasolla Zagrebin hinnat ovat, mutta ainoa valkoinen mitä asfaltilla näin olivat kukkivista puista varisseet terälehdet. Valkoisina ja vaaleanpunaisina kukkivia puita oli lukemattomia, ei ainoastaan omenaa ja kirsikkaa vaan myös mantelia ja huikaisevaa magnoliaa... Pääkatua kävellessäni askeleni osuivat sisäpihalle, josta löysin paitsi makeita teepaitoja ja vesipiippuja kauppaavan smart shopin, myös mahtavalla valikoimalla varustetun levykaupan, josta mukaani tarttui Coilin levy Musick to Play in the Dark Vol. 2 - Coilia ei taida suomesta saadakaan.

Josseivät kukkivat puut ja pensaat ole kylliksi, Zagrebissa väriä tuovat vielä lukemattomat kukkia kaupustelevat kojut: törmäsinpä kokonaiselle torille jolla myytiin vain kukkia, kukkia, kukkia. Torin sulkemisaikaan vanhempien kootessa kojut kasaan voi nähdä pikkupojan kauppaamassa viimeisiä narsissikimppuja heleällä äänellä ohikulkijoille huudellen. Kahvinjuonti on paha tapa ja niinpä tilasin kaakaota, joka paljastui enemmän suklaakiisseliä muistuttavaksi jämeräksi sopaksi, ja oli samanlaista myös toisessa kahvilassa johon istahdin Beckettiä lukemaan. Päivällistä söin Nova-ravintolassa, jonka tarjonta on täysin vegaanista ja luomua, jes! Iltapäivällä palasin tukikohtaani mukanani keksejä ja lisää kuoharia ja näytin Lukalle YouTubesta The Residentsin musiikkivideoita. Levättyäni kylliksi lähdin etsimään Teatar & TD - klubia. Siellä kuulin NoName NoFamen metakkaa, jonka tahtiin lievitin tanssinpuutostautiani.

Lauantaina aioin mennä Teknilliseen museoon tutustumaan Nikola Teslan huimaaviin koneisiin, mutta siinä vaiheessa, kun sain lähdettyä Lukan luota se oli ehtinyt mennä jo kiinni. Niinpä hyppäsin sattumanvaraisiin busseihin ja vaelsin esikaupunkialueille, kävelin pitkän Ilica Ulican päästä päähän ja jatkoin hortoilua kiinalaiseen ravintolaan (pikapaistettuja pavunituja). Pimeän tultua palasin Lukan tykö, kuuntelimme Coilia ja juttelimme, kunnes lähdimme yksissä tuumin etsimään jazz-klubia nimeltä Jazz Club, missä Das Teatar - sekstetti tempaisi meidät muihin maailmoihin ja maistelin paikallista herkullista olutta!

Seuraavana päivänä ehdin vielä käydä Teknillisessä museossa ja kahvilla ennen junan lähtöä, mutta harmikseni Tesla-osasto oli remontissa enkä päässyt kokeilemaan sähköeristyshäkkejä sun muita härveleitä. Sain tyytyä tutustumaan sosialismin aikaisiin avaruuskoneisiin ja Jugoslavian lentokoneisiin, 50-luvun paloautoihin ja höyrykoneisiin. Ennen lähtöäni kävimme vielä syömässä ulkona Lukan kanssa, joka harmitteli sitä, ettei pääse matkustamaan festivaaleille kuten minä: "Pidä sinä hauskaa niillä festareilla minunkin edestäni!" hän sanoi, mihin minä topakasti: "Ei minun tarvitse, sillä mikään ei estä sinuakin tulemasta!" Jälkeen halien ja lupausten nähdä vielä joskus hyppäsin junaan kohti Gyékényesiä. Vaikka Zagrebissa ei ole turistimielessä paljon nähtävää, sen yöelämä on kiitettävän vilkas ja ihmiset ihastuttavia, eritoten isäntäni, jonka vieraanvaraisuus oli ehtymätöntä. Kroatialaiset sanovat tervehtiessään "bog", mikä tarkoittaa "Jumala", ja kippistellessään "ziveo!", mikä tarkoittaa "eläös!" - voiko olla parempaa skoolaussanaa?

Junassa Pécsiä kohti löysin lompakostani yhä leimaamattoman ratikkalipun lisäksi saksalaisen yhden pennin kolikon, joka oli lyöty syntymävuotenani. En tiedä, mistä se huostaani oli päätynyt, mutta sen tiedän, että penni on hyvä enne.

Zagrebin kuvia 8.-11.3.

2007-03-12T16:45:00.000-07:00

On kevät! Päivälämpötilat ovat kahdeksan ja kahdenkymmenen asteen välillä ja omena, kirsikka ynnä moni sellainen puu joista Suomessa ei ole tietoakaan on puhjennut hurmaavaan kukkaan! Niinpä ei auttanut kuin hypätä junaan ja mennä Zagrebiin:

Rajavartion juttutuokio.

Ratsastaja karauttaa ilmoille kukkivien puiden merestä kuin lentokala meren vaahdosta!

Penni sille, joka kertoo minulle puulajin.

Kyllä, on kevät!

Zagrebin huippunähtävyys on komia katedraali...

...Jonka miehusta on koristettu pyhimyksenkuvin...

...joista osa tosin on joutunut telkien taa.

Asuin poliisiaseman vieressä tämän 19-vuotiaan hurmaavan kauhukakaran sohvalla. Vieraanvaraisempaa isäntää ei olisi voinut kuvitella!

Minulla oli ilo tutustua myös hänen tovereihinsa!

Opetin pojille Hapsiaisen: näin sitä viedään suomalaista kulttuuria ulkomaille!

Zagreb on paikoin pittoreski.

Zagreb on klassisen dramaattinen.

Zagreb on kukassa.

Zagreb on elänyt.

Zagreb on kotoisa.

Zagreb on nykyaikainen, mutta luonnonlait pätevät sielläkin.

Myös sillä kaupungilla on omat lasipalatsinsa (vain liikemiehille, tottakai)...

...mutta kun niitä lähestyy tarkemmin, löytyy lasi-ja-teräsrakennuksen kupeesta maanläheisempääkin taidetta...

niin maalattuna...

...kuin tarroina.

Näitä kaloja oli pitkin kaupunkia; isäntäni mainitsi tekijän nimen, mutta mie menin unohtamaan sen jo! Kuulemma paikallinen kuuluisuus!

Maanalainen Zagreb: bongaa kuvasta vasemmistolainen kirjakauppa, smart shop ja vaihtoehtolevykauppa (jonka vinyylivalikoima oli erinomainen, mutta mie ostin vain cd:n, Coilin Musick To Play In The Dark vol 2:n).

Zagrebin paikallinen kuuluisuus Nikola Tesla oli saanut paitsi kadun myös patsaan. Tämän kuvan myötä lähtevät terveiset Teemulle ja muille teslahörhöille!

Teslan ajamana menin tekniseen museoon, jossa piti olla tesla-kabinetti, jossa olisi saanut kokeilla kaikkia miekkosen kehittämiä härveleitä. Kabinetti oli kuitenkin remontissa. Otin silti kuvan tästä avaruus-asiasta.

Minä liittymässä Jugoslavian ilmavoimiin. Vaviskaatten!

Budapest 16,-18.2.

2007-03-07T11:52:00.000-08:00

Oonpa mie ollu laiska päivittämään! Kuvien purkaminen kamerasta on muka niiin iso vaiva. Tässä kuitenkin parin viikon takaisia Budapestin-kuvia. Kaduilla kulkiessa sain elämyksiä mm. seuraavista. Budapest on mahtava kaupunki ja mie pohdiskelin litteän ja moniulotteisen välisiä ulottuvuuksia ja otin rumia kuvia kauniista asioista:

Asuntona pyramidit

Sisään

Kaivaudu tähän

Sivukujille

Se on hunnutettu

Tila

Tonava on litistetty

Tilalla marjat

Nuo sillat ja tiet ne on petosta

Maja

...

Yösijani oli Budapestin esikaupunkialueella Érdissä, missä muuan Couchsurfingin kautta löytämäni vuorikiipeilijä majoitti minut jurttaansa, joka oli erinomaisen lämmin ja viihtyisä.

Isäntä

Valkea

Oranssi

Musta

...

Seuraa turistikuvia, mutta tämä paikka oli oikeasti kaunis: kirkko kohosi mäenrinteestä kuin olisi kasvanut siitä luonnostaan. Itse hartauden-harjoitus-tilat oli louhittu mäen sisään. Sisänäkymät olivat kuitenkin liian siirappiset, olisin kaivannut samanlaista kiven jylhyyttä!

...

Minä ja kuningas lähetämme terveisiä. Huomenna Zagrebiin.

en voi korjata asentoani, sillä päälläni istuu kolmetoista kuvaa

2007-02-15T11:15:00.000-08:00

Kävimme tutustumassa läheisessä kylässä olevaan Marian kirkkoon, jossa tapahtuu kuulemma ihmeparantumisia. Seinämaalaukset olivat niin pastellisävysiirappisia, että säästin kamerani tilan muille ilmiöille, kuten:

Alttaritaulun paikalla oli posliininukke, hämmentävää!

Ulkoseinässä oli aurinkokello, ihastuttavaa!

Tuota, milloin minä aloin käyttää sellaisia sanoja kuin "ihastuttavaa"?

Kristus oli kukitettu...

ja kirkon perustaja sai faunaa seurakseen.

Sikloksen linna ei ollut kovin mielenkiintoinen, mutta kiehtovaa siinä oli sen rapistuneisuus, kuin turistit olisivat hylänneet sen täysin. Kun menin museohuoneesta toiseen, henkilökunta riensi napsauttelemaan valoja päälle.

Linnan portista...

...menin sisäpihalle...

...ihastelemaan rikkinäisiä ikkunoita...

...ja ränsistyneitä matkamuistomyymälöitä.

Linnan kellarissa oli tällainen veistos, en tiedä mistä siinä oli kyse!

Myös hiljentymään täällä pääsi...

...mutta antoisinta oli silti linnan muurilta aukeava näkymä -- marmorilouhos kylpi auringossa niin kauniina, toismaailmallisena!

Linnan muurilla vartioimassa.

Paluu kaupunkiin - bussilla tietenkin.

Ylläolevissa kuvissa on nähtävissä Pécsin monet ihmeet, kuten realistinen miehistö ja lentoautot!

Seinälle oli maalattu radiotoimittaja Antti Örnin muotokuva...

Kenties radiotoimittaja Sami Kemilän toimesta!

Vastoin yleistä käsitystä kasetti musiikkiformaattina elää ja voi hyvin.

Rakastavaiset kiinnittävät lukkoja näihin aitoihin rakkautensa symbolina! (entä mitä avaimille tapahtuu?)

Kävelyllä Pécsissä näin mm. seuraavaa:

Ja lopuksi pieni neuvo lukijoille:

Älä jätä arvojasi autoon!

Auennut Eurooppa

2007-02-11T13:09:00.000-08:00

Junamatkani Euroopan halki avasi maanosan minulle: koto-Suomessa vähän matkustaneena ajattelin, että matka maasta toiseen on valtavan työn ja tuskan takana, että rajat Euroopan kartalla ovat Rajoja sanan varsinaisessa merkityksessä, muureja joiden ylitse pääseminen on vaivalloista ja tuskaisaa. Nyt katson Euroopan karttaa toisin silmin, mielessä ja vatsanpohjassa kuhisee: "minne lähtisin vielä tässä kuussa?" ajattelen, "menisinkö tutustumaan pääkaupunki Budapestiin... vai lähtisinkö sittenkin Kroatian puolelle, Adrianmerta ihailemaan... vai miten olisi Romania!" Täällä junat ovat halpoja ja liftaaminen kuuleman mukaan helppoa. Kun vertaan etäisyyttä Suomesta Unkariin muihin Euroopan etäisyyksiin, tuntuu jokainen matka kivenheitolta ja löydän itseni suunnittelemasta myös paluumatkaa: mennäkö Itävallan kautta Saksaan ja siitä Tanskan lävitse Ruotsiin, sitten Lapin kautta koukaten kotiin... vai valitako reitti Slovakian, Puolan ja Baltian maiden lävitse? Maailma on enemmän auki kuin koskaan ennen ja vapaa-aikaa on luvassa paljon. Haluan nähdä Sarajevon! Eikä sinne ole matkaa tästä kuin 200 kilometriä ja rapiat... Sama kuin menisi Jyväskylästä Tampereelle -- mykistävää.

Mitä tulee tähänastiseen elämääni Pécsissä, olen asettunut aloilleni pieneen huoneeseeni, tullut hyvin toimeen kämppikseni kanssa lukuunottamatta hajumaailmaa (hän ei pidä suitsukkeistani, minä en siedä hänen Axejaan) ja viettänyt aikaa pääasiassa toisten vaihtareiden kanssa. Eilen olimme jälleen Toxicissa, paikallisessa hevibaarissa, Depeche Mode - bileissä. Tutustuin narikkajätkään, jonka kanssa puhuin ensin avuttoman huonoa unkaria, mutta vaihdoin sitten englantiin. "Finnorszagbol megyek" (tulen Suomesta), ilmoitin ja miekkonen taputti käsiään ja suuteli ilmaa ympärilläni kertoen, että hänen suurin unelmansa on matkustaa joskus Suomeen katsomaan Bodomjärveä. Hän osasi myös sanoa "vittu perkele". Hevarit ovat ehkä sympaattisin tietämäni alakulttuuri! Kun baarin henkilökunnassa kiiri sana, että paikalla on 13 (!) suomalaista, tuli paikalle valokuvaaja ja baarimikot alkoivat sanoa "kiitos". Lähtiessämme vilkuttivat vielä pitkään perään hilpeästi hymyellen. On ehkä hieman harmillista, että kaupungissa on näin paljon suomalaisia, mutta toisaalta on mukavaa päästä puhumaan äidinkieltään täällä maailmallakin.

Kirjallisuudenopiskelijana ja ahkerana lukijana olen saanut kokea karvaan pettymyksen paikallisten kirjastojen suhteen. Yliopiston pääkirjasto on kooltaan suunnilleen 1/50 Jyväskylän vastaavasta ja englanninkielisiä kirjoja on yhteensä kenties 30, joista 5 kiinnostavia. Kaupungin kirjastoissa tilanne on sama ja kirjastokortit ovat maksullisia. Tämä on saanut minut tekemään kirjahankintoja; on myöhemmän ajan murhe, miten ne saan kotiin sitten ajallaan (postipaketilla kaiketi) - pää hajoaa, jos en pääse lukemaan. Tänään kirjakaupasta tarttui mukaan Kahlil Gibranin The Voice of the Master, kaksikielisenä versiona niin että voin opiskella siitä myös unkaria maailmankaikkeuden kosmisten mysteerien lisäksi! Mutta ihastuttavin kirjalöytöni oli antikvariaatissa, jossa englanninkielisiä kirjoja oli hyvin vähän ja nekin dekkareita -- mutta mikäs sieltä joukosta pikistikään: John Keats, Poetical Works, kovakantinen kaunis painos lukunauhalla, Progress Publishers, Moscow 1966; esipuhe ja kommentaari venäjäksi ja puupiirroskuvitus! Kaikki tämä ihanuus noin 2,30 euron hintaan! Hymyilin niin että suupieleni puhkaisivat taivaankannen ja sfäärien tuolta puolen ylleni satoi kosmista tähtipölyä!

Kipein pettymys oli kuitenkin se, kun sain tietää, etten pääsekään opiskelemaan täällä kuvataidetta. Opiskelijavaihtokoordinaattorit niin täällä kuin Suomessa vakuuttivat, että saan ottaa kursseja mistä tiedekunnasta hyvänsä. Niinpä lampsin eräänä aurinkoisena maanantaiaamuna korkealle mäen päälle taiteiden ja musiikin tiedekuntaan; jo rakennusta lähestyessäni hiveli korviani ikkunasta kantautuva pianonsoitto. Paikan päällä tiedekunnan johtaja kuitenkin ilmoitti minulle, etteivät he voi ottaa minua, sillä heidän tilansa ovat liian pienet. Ainoa kurssi, jonka saatoin ottaa, oli "anatomy for artists", jonka osanotto oli vähäinen. Otin sen sitten paremman puutteessa, kiittelin lämpimästi hymyillen kaikesta avusta, kättelin, toivotin mukavaa päivänjatkoa, suljin oven takanani ja puhkesin hillittömään itkuun. Olen aina ollut epävarma siitä, pitäisikö minun opiskella kuvataidetta vai kirjallisuutta; toisaalta nautin kirjallisuuden opiskelusta (tiedoksi Villelle: vaikka teen siitä pilaa, arvostan sitä - vain mielenkiintoiset asiat ovat parodian arvoisia!), toisaalta kaipaan luovempaa, konkreettisempaa työskentelyä -- en yksinkertaisesti osaa sanoa, kumpi olisi "se oikea". Haluan molemmat! Olin toivonut vaihdosta jonkinlaista kompromissia, puolivuotiskautta jonka ajan olisin voinut saada opastusta maalaamisessa ja palautetta töistäni, mutta jouduin pitkin hampain täyttämään lukujärjestykseni kirjallisuuden kursseilla (jotka kieltämättä ovat hyvin mielenkiintoisia: 16. ja 17. vuosisatojen englantilaista runoutta, romantiikan aikakautta... voi pojat!).

Pécsissä on mahdotonta elää ilman unkarin kielen taitoa. Onneksi käymäni alkeiskurssi meni osaltani hyvin ja osaankin jo monia käytännöllisiä fraaseja! Siltä varalta, että joskus päädytte Unkariin, tässä teille hätävarakielikurssi (en vastaa virheistä):

Köszönöm. - Kiitos.
Bocsánat. - Anteeksi.
Egy cappuccinot kérek. - Saisinko yhden cappuccinon.
Mindenki szeretek pálinkat inni! - Kaikki tykkäävät juoda pálinkaa!
Taxit Bobita park buszmegallóba kérek, hét ember van. - Saisinko taksin Bobita parkin bussipysäkille, meitä on seitsemän henkeä.
Ö nagyon jóképü! - Hän on oikea komistus!
Jo csái! - Kuuma tipu!
Hol van az egyetemi könyvtár? - Missä on yliopiston kirjasto?
Pohar a kezembe remekül vagyok! - Lasi kädessäni olen riemuisa!
Sajnos itt nincs jo csáiok. - Valitettavasti täällä ei ole kuumia tipuja.
Vegetariánus vagyok. - Olen kasvissyöjä.
Hol van a házibuli? - Missä ovat kotibileet?

Ja tiukan paikan tullen tarpeen on ollut myös tämä:

Nem, nem utcalány vagyok! - Ei, en ole katutyttö!

Columbo kiittää ja kumartaa!

Pécsin kangastuksia

2007-02-01T07:09:00.000-08:00

Terveisiä Pécsistä! Neetalta saatu huivi on suojaamassa tuulelta, joka on kova. Terveisiä Inariin. Taustalla näkyy Pécsin kuuluisa katedraali, jossa yhdistyvät useat eri rakennustyylit.

Viime lauantaina tanssimme unkarilaisia kansantansseja, lauloimme unkarilaisia kansanlauluja ja kuuntelimme unkarilaista kansanmusiikkia. Oli mahtavaa!

Ja oli poijaalla aikamoinen instrumentti!

On kevät. Ja on täällä katutaidettakin, jos tarkkaan katsoo:

...

Täällä musta lippu liehuu joka toisella kadulla, joskaan harmi kyllä sillä ei ilmaista poliittisia mielipiteitä, vaan merkitys on sama kuin lipulla puolitangossa kotosuomessa.

Keskikaupungilla on kovin viehättäviä katuja. En tiedä, ketkä naisrakastavaiset tässä patsaassa surevat.

Poliittinen historia on keskuudessamme tänäkin päivänä! Kävimme eilen shamppanjatehtaalla:

En ollut ennen nähnyt näin paksuja homekerroksia: oli erittäin kiehtovaa mennä maanalaisissa homeen peittämissä käytävissä! Kaikilla pitäisi olla oma homekäytävä!

Shamppanjatehdasretki päättyi tehtaan tuotannon maisteluun, ja ilmeistämme näkee, että makoisaa oli. Kuvassa kanssani on puolatar-kämppikseni Magda.

Kävin klezmerkonsertissakin. Hyvin soittivat, mutta konserttisali-ilmapiiri latisti aavistuksen tunnelmaa.

Sain kuulla pitkästä aikaa tuubasoolojakin!

Puissa on lintuja...

Lisää lintuja...

Brokadia...

Ja betonia. Miten tuo betonimöhkäle tuonne päätyi? Tutkimattomat ovat...

Suomalaisia hevibaarissa. Täällä ollessani käyn hevikeikoilla joka viikko, sillä hevibaari on ainoa löytämäni paikka, jossa ilmapiiri on kyllin rento makuuni. Sitä paitsi täällä on upeat seinät.

Taiteellisia unkarintunteja!

Lisää seuraa perästä!

asunto!

2007-01-26T07:36:00.000-08:00

Olen löytänyt asunnon! Se on kiva kolmio, jonka jaan unkarilaisen historianopiskelija Sandórin kanssa, Uránvárosin (uraanikylä) kaupunginosassa. Nimensä kaupunginosa on saanut siitä, että sitä asuttivat ennen läheisen uraanilouhoksen työläiset. Voin kuitenkin vakuuttaa, ettei asuntoni hohda vihreää valoa, sitä paitsi Sandór vaikuttaa varsin mukavalta. Kohta lähden hommaamaan itselleni unkarilaista puhelinliittymää.

Tunnelma on maahanmuuttajamainen!

Lisäksi kerrottakoon sellainen kielifilosofisesti kiehtova seikka, että unkarin kielessä on erillinen verbi ei-olemiselle!

prahan kuvitelmia

2007-01-23T04:30:00.000-08:00

Satukaupungin aukioilla ja sivukujilla näin mm. tällaista:

Luulin jo, ettei Prahassa ole katutaidetta lainkaan lukuun ottamatta satunnaisia tägejä, kunnes näin tämän hurmaavan herran vartioimassa postilaatikkoa:

Pienellä klubilla näytti tältä:

Tottahan toki vallankumous ansaitsi katunsa!

Ilmastointi tavattiin hoitaa laittamalla vessaan ikkuna. Mikäli pihanäkymiä ei ollut riittävästi, riitti tällainenkin maisema ikkunasta avautumaan:

Kaarlonsillalla oli pyhimyskuvien lomassa myös tämä häikäisevä krusifiksi:

Pyhän Vituksen katedraali oli mykistävä!

Lopuksi todistettakoon, että olin siellä missä väitänkin olleeni:

Prahasta Pécsiin

2007-01-22T07:54:00.000-08:00

Miltä Praha näytti, sitä en vielä kykene kertomaan, sillä yrittäessäni purkaa kuvia kamerasta kohtasin senlaatuisen obs-taakkelin, että kamerasta loppui paristo kesken, jolloin purkaminen ei käynytkään päinsä. Mutta näette ne myöhemmin. Toistaiseksi tyydyn kuvailemaan asian mahdollisimman perillis-pohjaisesti.

Junamatka Berliinistä Prahaan kesti neljä ja puoli tuntia. Rajalla passini kuitenkin aiheutti ongelmia! Ilmeisesti se oli reissussa liiaksi rähjääntynyt, sillä rajavartijain ilmeisesti-pomo raivosi minulle: DAS IST KEINE DOKUMENTE! SIE GEHEN AUS! Ja huusipa paljon muutakin saksaksi, mutta minä en ymmärtänyt tuon monimutkaisempia asioita. Meinasi kieltämättä mennä eväänä ollut ananas väärään kurkkuun. Vartioston poistuttua vaunustani mietiskelin sitten, että mitenköhän pian minut heitetään junasta, ja onkohan viimeistä Saksan puolella olevaa pysäkkiä lähellä Suomen lähetystöä, ja kaikkea muuta tuollaista. Mutta ihmetykseni oli suuri, kun asemien nimet vaihtuivat saksalaisista tsekkiläisiksi kenenkään minua junasta heittämättä! Ilmeisesti tsekkiläinen rajavartija on ankara ja kova ärjymään, mutta hajamielinen? Niinpä siis pääsin turvallisesti Prahaan asti.

Prahassa hyppäsin metron kiidätettäväksi ja annoin kodittoman vanhuksen, jonka kanssa puhuin saksaa (minä? saksaa? uskomatonta!), johdattaa minut hostellille, mistä hyvästä annoin hänelle jäljelle jääneet euroni. Omasta mielestäni tein hyvät kaupat! Mutta saksani oli todella huonoa, kun miesparka kertoi miten asuu kadulla ja ei ole syönyt moneen päivään, en osannut sanoa muuta myötätuntoni ilmaisemiseksi kuin: "das ist gemein!" ja: "scheisse!"

Hostellin henkilökunta neuvoi minua etsiytymään illan rientoja varten Akropolis-nimiseen paikkaan. Ja sinne siis metro ratsunain karautinkin; Akropolis sisälti kolme klubia, joista kahteen vain vilkaisin sisälle, mutta kolmas oli kovinkin mieleeni. Sisustus oli steampunk-henkinen ja kovin tyylikäs, olut oli huokeaa, ja jungle raikasi. Tanssilattialla juttelin niin hollantilaisten, kanadalaisten kuin saksalaisten kanssa, paukuttelin henkseleitä ja pistin jalalla koreasti niin, että vikkelistä varpaistani äimistynyt, minua merkittävästi sekavammassa tilassa oleva puolalainen osoitti jalkojeni liikkeitä kaksin etusormin ällistynyt ilme kasvoillaan ja tarjosipa olusenkin! Jalkoja toki särki kuin pienellä merenneidolla konsanaan, mutta tanssiessa sitä en huomannut lain. Tykästyin paikkaan niin, että palasin seuraavanakin iltana.

Tsekkiläiset pitävät kahvistaan ilmeisesti yhtä kuohuvana kuin oluestaan ja niinpä latteen kuului sielläpäin järjetön määrä maitovaahtoa!

Viimeisenä prahan-päivänäni kävin viimein tarkastamassa nähtävyyksiä. Pyhän Vituksen katedraalissa Prahan Linnan pihalla osallistuin eloni ensimmäiseen katoliseen palvelukseen. Seremoniaa väittäisin hyvin kauniiksi ja puhuttelevaksi, vaikka en ymmärtänytkään tsekin kielestä muita sanoja kuin "amen". Katedraali jo sinänsä on häikäisevä. Suosittelen kovasti. Tarkastin myös kaksi taidenäyttelyä, toisessa oli barokkiajan hengellistä taidetta, joka ei minua niin kovin puhutellut, vaan olin aika pitkästynyt. Mutta toinen oli kokoelma dekadenttia taidetta! Kupka! Huh! Näin aivan mielettömiä teoksia ja olin aivan täpinöissäni!

Viimeisenä iltanani Prahassa olin hyvin väsynyt, joten jäin vain hostellin baariin kirjettä kirjoittelemaan ja maistelemaan tsekkiläistä absinttia, jota en ollut vielä ehtinyt kokeilemaan. Tutustuin sinä iltana myös muuanteen suomalaiseen, jolla oli hirviä päteminen päällä mutta muuten oli ihan mielenkiintoinen ihminen. Seuraavana aamuna, 13.1., absintti, jota en edes paljoa maistellut, kostautui junassa Prahasta Budapestiin. Junamatka kesti seitsemän tuntia, mutta minulla oli eväänä matkassa ituja, hedelmiä ja pinaattistruudelia, joten matka ei tuntunut pitkältä, etenkään kun nukuin siitä valtaosan. Välistä minulla oli pikku kabinetissani seuraa: teini-ikäinen tyttö äiteineen, molemmilla tukka kultakoristeisella donitsilla korkealle poninhännälle laitettuna; sitten pikkuveljeni Janskun ikäinen hurmaava tyttö isänsä kanssa -- isän ollessa poissa tyttö jutteli minulle jotakin tsekiksi, mitä olisinkaan antanut ymmärtääkseni!

Junan ikkunasta näin pieniä teollisuuspaikkakuntia järisyttävän suurine, ruosteisine savua puhkuvine tehtaineen, jotka näyttivät siltä että räjähtäisivät hetkenä minä hyvänsä; metsiä; peltoja... Passini tarkastettiin kolmesti, menihän juna Slovakian lävitse; aina ongelmitta. Tsekit ovat outoa väkeä! Junan vessassa ikkuna oli auki: vessapaperi hulmusi tuulessa. Kuinka romanttista!

Budapestissä ostin sitten lipun Budapest-Pécs-junaan (lipunmyyjätär ei puhunut sanaakaan englantia, joten sanoin vain monesti Pécs) ja odottelin junaa juomalla cappuccinoa (unkariksi kapucsino), jolloin egyptiläiset herrasmiehet alkoivat tunnustaa minulle rakkauttaan. Moista lässytystä en jäänyt kuuntelemaan, vaan siirryin kioskille ostamaan eväs-sämpylää. Mutta junassa jouduinkin pulaan: ilmeisesti lipunmyyjätär oli myynyt minulle opiskelijalipun, mutta minulla ei ollut unkarilaista opiskelijakorttia, ja niinpä kondyktööri veloitti minulta yli 2500 forinttia (10 euroa) ylimääräistä ja lisäksi kirjoitti minulle 6000 forintin sakon! Mutta ei hätää: passistani oli kondyktööri katsonut osoitteekseni "Poliisi, Helsinki", ja koska en Poliisissa asu, neuvoivat kansainvälisen toimiston virkailijat Pécsin yliopistossa myöhemmin minua jättämään moisen vääryydellä langetetun sakon huomiotta.

Pécsin rautatieasemalta matkustin taksilla asuntolaan, jossa asuntolan henkilökunta ei puhunut sanaakaan englantia! Sekä vastaanoton vanha herra että minä hakkasimme päätämme kielimuuriin, kunnes hätiin tuli herrasmiehekäs opettaja-opiskelija Kármi. Hänen tulkin-palveluksensa pelastivat minut ja sain tietää mistä löydän huoneeni. Uni oli mitä tervetulleinta.

14. päivä eksyin kerta toisensa jälkeen Pécsiin etsiessäni nettikahvilaa. Kolmen tunnin etsinnän jälkeen sain lopulta hoidettua tarpeelliset asiat nettikahvila Matrixissa. Sitten menin kirjautumaan sisään kielikurssille. Väsymys oli valtava, sinä päivänä en tehnyt juuri muuta kuin osallistuin tervetulotilaisuuteen, jossa tarjoiltiin lihaa ja coca cola companyn juomia, ja nukuin. Kurssilla on paljon myös suomalaisia, jotka pahaksi onneksi ovat tylsiä kaikesta kitisijöitä, jotka bussissa valittavat ilmastoinnin puutteessa tai ilmaisevat epäilyksensä, ettei bussi varmaankaan edes lähde liikkeelle; asuntolassa tapetti on vääränlainen, kokolattiamatto ei miellytä, ja wc on liian huonokuntoinen; kylpylässä vanhukset ovat väärännäköisiä, uimapuvut epämuodikkaita ja pohjaratkaisu vääränlainen.

Kasvissyöjän menu sisältää tavallisesti friteerattua juustoa ja riisiä, tia vaihtoehtoisesti spaghettia, kermaviiliä ja juustoraastetta; tänään oli paras ruoka tähän asti -- valkohomejuustolla täytettyjä herkkusieniä, jotka oli taikinoitu ja friteerattu. Ruokalan henkilökunta ei ilmeisesti ole kuullutkaan salaatista. Niinpä syön salaattia aina päivälliseksi. Laihduttajille Unkari ei ainakaan sovi.

Kaikesta huolimatta Pécs on kaunis kaupunki, ainoastaan tämänhenkinen seurani on hieman turhauttavaa! Täällä on paljon kauniita kirkkoja ja muita historiallisia rakennuksia. Pécsin iästä jotain kertoo se, että yliopisto jossa seuraavat puoli vuotta vietän, on perustettu 1367, ja tämä oli tärkeä kaupunki jo muinaisille roomalaisille, jotka kutsuivat Pécsiä nimellä Sopianae. Keskiajalla kaupungin nimi oli Cinque Ecclesiae, viisi kirkkoa, sillä se oli tärkeä hengellinen keskus, ja kutsuvatpa saksalaiset yhäkin Pécsiä nimellä Fünfkirch. Ottomaanivaltakunnan alaisuudesta kielivät lukuisat moskeijat, jotka on muutettu museoiksi tai katolisiksi kirkoiksi.

Kemuja kaupungissa kyllä riittää, asuntolan keittiössä niitä on joka ilta. Eräskin ilta olin kokkaamassa pastaa itselleni ja kämppikselleni puolatar Magdalle, jota saksalaiset, unkarilaiset ja italiaanot riiaavat kilpaa, kun kysäisin pöydän ääressä istujilta, olisiko kellään lainata rasvaa paistopuuhiini. Unkarilainen tietotekniikan opiskelija livahti huoneeseensa ja palasi mukanaan valtava purkillinen itse teurastamansa sian ihraa. Tilanne oli hieman kiusallinen! Onneksi kaikki kääntyi hyväksi ja lopulta juhlimme myöhään yöhön Pálinkan ja Tokajin voimin!

vielä vähän berliinin-näkyjä

2007-01-10T02:27:00.000-08:00

Ihania seiniä...

Tanssia katsomassa!

Valtaus nimeltä Sama Café Samariterstrassella...

Valtaus nimeltä Bandito Rosso Lottumstrassella.

Sony Center Potsdamer Platzilla sisälsi paitsi Sonyn liikkeen, myös konserttisalin, museon, jne... Kaikki Sonyn kauniin nimen alaisuudessa!

En saanut selville oliko tämän etäisesti Vakiopainetta muistuttavan pikkuruisen paikan nimi Post-café vai Post-Post-Bar, sillä ikkunassa oli molemmat nimet! Mutta oli asia kummin hyvänsä, nimi on kovin post-moderni! Viihtyisä se kyllä oli.

mitä tein berliinissä...

2007-01-10T02:14:00.000-08:00

-join paikallisia oluita paikallisilla vallatuilla taloilla. Berliinissä on tällä hetkellä vain yksi varsinainen valtaus, muut maksavat kaupungille vuokraa. Kuitenkin sekin yksi valtaus on pysynyt jo puolitoista vuotta -- koska valtapuolueet vasemmisto ja vihreät kilpailevat nuorison äänistä, kumpikin niistä puoltaa talonvaltaajien oikeuksia.
-Istuin pienissä kahviloissa ja mod-tyylisissä baareissa, söin kasvisruokaa snägäreillä, kävin japanilaisessa ja intialaisessa ravintolassa, pitkiä aamiaisia hotellin kahvilassa.
-Juttelin australialaisten reppureissaajien, kodittomien, italiaanojen, baarimikkojen ja katumuusikkojen kanssa.
-Hommasin sen minidiscnauhurin, joka minun piti hankkia jo Suomessa, ja opettelin käyttämään sitä, mikä sisälsi monia vaiheita!
-Tein radio-ohjelman visiitistäni Berliinin muurille. Muuri ei ollut kaksinen, mutta katusoittajat matkan varrella pelastivat radiotoimittajan päivän.
-Kävin Berliinin Tanssipäivillä kahdessa eri näytöksessä. Molemmat ultramodernia, minimalistista, itsetutkiskelevaa, itseironista tanssia. Hyvin mielenkiintoista. Luuppeja sekä tanssissa että musiikissa. (Mistä mie löydän Rico Loopin levyn?)
-Eksyin kerta toisensa perään.
-Matkustin metrolla jatkuvasti.
-Kävin ilmais-kaupassa, jossa kaikki oli ilmaista!
-Valokuvasin graffiteja.
-Pitkästyin Alexanderplatzilla.

Mie lähen nyt Prahaan. Hyvää!

näin kaunis on Berliini

2007-01-08T09:35:00.000-08:00

TÄMÄ KAUPUNKI ON TÄYNNÄ TAIDETTA!

...jonka poistaminen lääkitsee työttömyysongelmaa?

Ihania pikku kahviloita joissa italiaanot tulevat juttelemaan, taustalla soi klasari.

Näitä karhuja, berliinin tunnuksia, on eri tavoin maalattuna ympäri kaupunkia. Tämä näyttää äidin maalaamalta...

Tässä paikallisten anarkistien pitämässä kaupassa kaikki on ilmaista.

kuvia liittyen edelliseen merkintään!

2007-01-08T06:45:00.000-08:00

Helsinki ennen lähtöä.

Henri ja Antti juuri ennen ravintolaan menoa. Tärisevä tunnelma.

Viimeinen silmäys Suomeen (ei häävi). Kuu tekee outoja asioita.

Ainoat kuvaamisen arvoiset asiat helvetinpaatilla.

Hostellihuoneeni vanhassa laivassa, ja kaikki matkatavarani poseeraamassa :D

Katutaidetta Rostockissa...

Isä Meidän - rukouskin oli päätynyt hylätyn ravintolan seinään.

Berliinin-kuvia näette myöhemmin!

bourgeois-helvetistä katutaidetaivaaseen

2007-01-07T06:22:00.001-08:00

Istun Berliinin ahdistavan vilkkaalla rautatieasemalla olevassa internet-pisteessä. Eka kerta netissä sitten Jyväskylän on juhlan paikka; juhlistan sitä überkalliilla latella. Ehkä kohta pääsen täältä poiskin. Tahtoisin näyttää valokuvia, mutta tälle koneelle niitä ei voi ladata. Myöhemmin sitten!

Ennen laivan lähtöä Helsingistä kävin viimeisellä ehtoollisella Annan, Antin ja Henrin kanssa. Fajitas oli hyvää, mutta parasta oli nähdä vielä viimeisenä iltana ystäviä, jotenkin juurruttaa mieleen se, että vaikka olen maailmalla itsekseni, joku ajattelee minua!

Laiva, jolla lähdin, oli ruotsinlaiva-tyyppinen ratkaisu jonka ruuma oli pullollaan henkilöautoja ynnä rekkoja. Ravintoloissakin oli looshit, joiden ovessa luki "for truck drivers only". Minulla ei ollut hyttipaikkaa, lepotuoli kyllä, mutta en missään vaiheessa istunut tuolissani -- levitin makuupussini tuolin viereen lattialle. Kaikkialla lävitse paatin soi muzak ja euroviisugenren äänimaailma -- ainoa mielenkiintoinen (ja sekin vain camp-mielessä) kappale jonka kuulin oli eestinkielinen cover Mikko Alatalon kappaleesta Taitaa tulla kesä. Sanomattakin on selvää, että kärsimykseni oli infernaalinen. Kun vielä en ollut ehtinyt ruokaostoksille ennen matkaa, sain tuta myös sen, ettei minunlaiselleni rehunpuputtajalle juuri sapuskaa ollut. Päivällisellä söin lisukkeita. Aamiainen sentään oli erinomainen: vaikka lihansyöjille oli kaikenlaista pasteijaa ja makkaraa, sain minäkin herkutella kurkulla, iduilla, marjoilla ja hedelmillä, paahtoleivällä ja maitokahvilla.

Se olikin ainoa tilaisuus, jossa laivalla sai kahviin maitoa. Muutoin tilatessani kahvia ja kysyessäni siihen maitoa epätoivoisin äänenpainoin ensin suomeksi, sitten englanniksi ja lopulta saksaksi, henkilökunnan ryhdikäs edustaja totesi itsestäänselvästi virnuillen: "kaffe sahne!" Olen miltei vakuuttunut, että ko. sedällä oli kuin olikin maitoa jemmassa jossain, kunhan halusi nähdä eksyneen ilmeeni. (Olin eksyksissä koko ajan.)

Nukkuminen oli vaikeaa, sillä kuten minut tuntevat tietävät, en palele koskaan mutta minulla on helposti kuuma. Aina makuupussiini torkahtaessani heräsin lopulta tuskalliseen kuumuuteen tunnin sisällä. Ilman makuupussia taas en osannut nukkua, jotenkin sitä on niin tottunut kääriytymään johonkin.

Kärsivän ja pitkästyneen oloinen muusikko lauloi keulabaarissa taustanauhan kanssa Elvistä, kukaan ei taputtanut kertaakaan. Setin päättyessä lauleskelija aina muisti sanoa "thank you for your support". Lapset juoksivat yötä päivää huutaen käytäviä pitkin. Minun teki mieli tehdä samoin!

Laivan ikkunoista näkyi harmaata vettä, lisää harmaata vettä ja -- laivoja. Valtavasti laivoja. Tarkkaan katsomalla bongasi ikkunasta minä hetkenä hyvänsä 4-6 laivaa. Itämeren tila ei todellakaan ole mikään ihme tällaisessa ruuhkassa... Ja huono omatunto iski: tässä minä vain istun tukemassa moista toimintaa! Olisi pitänyt mennä soutamalla.

Koko laiva oli täydellisen turruttavan ja ahdistavan keskiluokkainen. Ainoa mielenkiintoinen asia oli harmaa meri -- ja kannelle mennessä tuuli, joka heittäytyi minua vasten raavaan miehen voimalla. Minä en päättänyt mihin suuntaan kävelin, tuuli päätti sen. Mahtavaa!

Lopulta laiva saapui Rostockiin 2 tuntia myöhässä, joten missasin viimeisen junan Berliiniin. Jotain piti keksiä. Kysäisin sitten reppureissaajannäköiseltä 30-jotain-pariskunnalta, tuntevatko he Rostockia lainkaan. Kävi ilmi, että he olivat menossa nuorisohostelliin ja minä sain tulla mukana. Ratikan ikkunasta ihailin silmät ympyriäisinä graffiteja, joita oli joka puolella. Vaikka oli pimeää erottuivat ne katulamppujen valossa. Riveittäin, leegioittain graffiteja! Hostelli puolestaan paljastui laivanröttelöksi, varmaankin kyseessä oli käytöstä poistettu risteilylaiva. 15 eurolla sain oman hytin ja aamiaisen (jolta tosin myöhästyin). Laivaromantiikkaa kerrakseen! Hostellin pitäjä ei puhunut englantia kuin pari sanaa, onneksi reissaajapari oli tulkkaamassa. Pitäjän kysyessä haluanko patterin huoneeseeni vastasin onnellisena NEIN! Kun pääsin huoneeseeni, oli jo keskiyö. Tanssahtelin suihkuun innoissani siitä, että olin päässyt viimein rauhoittumaan Tallinkin kuvotuksesta. Nukuin yöni kuin tukki -- noin +8-asteinen huoneilma oli minulle juuri sopiva! Nukkumaan käydessäni koetin palauttaa mieleeni, mitä olikaan "kiitos" saksaksi, ja nukahdin hymy kasvoillani: "danke schön" tietysti!

Aamulla palautin avaimeni ja lähdin seikkailemaan internetkahvilan toivossa. Aurinko paistoi ja sain ihailla graffiteja päivänvalossa. Autiotaloja oli joka paikassa, viljanaan. Hylätyn ravintolan seinään oli maalattu Isä Meidän-rukouskin. Oli seesteinen, hyvä olo. Löysin tieni mukavaan kahvilaan, jossa sain ensimmäisen hyvän kahvini Jyväskylästä lähdön jälkeen, ja sainpa viidellä eurolla kahvin lisäksi myös kaksi rapeakuorista sämpylää, jotka kostutin saksalaiseen tapaan marmelaadilla, sekä lasillisen kahvilan omaa mango-appelsiininektaria! Lopulta löysin sen nettikahvilankin, mutta se oli kiinni. Hyppäsin siis ratikkaan ja huristelin rautatieasemalle. Kolmeen mennessä olin jo Berliinissä.

Junan ikkunasta näin, että saksalainen maaseutu on juuri niin ihastuttavaa kuin postikortit kertovat: silmänkantamattomiin peltoja ja erilaisia puita... Horisontissa häämöttivät suojelusenkeleinä tuulivoimaloiden pitkät rivit. Ja autiotaloja, pittoreskeja mökkejä ja kartanoita, lampaita ja possuja. (wurst!)

Nyt lienee aika lähteä tutkailemaan mitä Berliinistä löytyy. Ainakin tämä rautatieasema on kauhea, mutta toisaalta junan ikkunasta näkyi niin paljon ja komeita graffiteja, että jopa Rostock kalpeni. Kiitän onneani niistä kutosella läpi menneistä saksankursseista, jotka kävin lukiossa, sillä suurin osa kassaneideistä ja virkailijoista ei englantia juurikaan puhu. Jo numeroiden osaaminen auttaa hurjasti.

Hyvää!

ennen lähtöä

2007-01-03T14:23:00.000-08:00

Huh!

Lähden koto-Suomesta 5.1. halki merien Rostockin, Berliinin ja Prahan kautta Pécsiin, eteläiseen Unkariin. Palaan aikaisintaan heinäkuussa. Tähän asti olen ollut lähinnä innostunut lähdöstä, mutta nyt iski haikeus -- en malttaisi olla niin kauan erossa ystävistä, perheestä, kirjoistani... Toivottavasti ei tarvitsisikaan vaan joku tulisi minua Pécsiin katsomaan!

Samaan aikaan tuntuu että hetkeäkään en halua viipyä tässä tylsässä kaupungissa, tylsissä vanhoissa tottumuksissa. Jokainen kieli, jokainen kulttuuri sisältää kokonaisen ajattelutavan. Olen puutunut itseeni! Sitä paitsi olen viettänyt nyt yhdellä paikkakunnalla poikkeuksellisen kauan -- olen asunut Jyväskylässä jo puolitoista vuotta. Ei tässä kaupungissa sen enempää vikaa ole kuin muissakaan, mutta minä tarvitsen maisemanvaihdoksia. Asuu minussa myös kodinrakentaja joka hieroo tyytyväisenä käsiään kirjahyllyn kasvaessa, mutta kulkureita minussa asuu kymmenkertainen määrä!

Mielelläni myös vaihdan tämän ei-niin-talvisen kelin ja aallonperinnön kiroaman betoniarkkitehtuurin Pécsin välimerelliseen ilmastoon ja monituhatvuotisen historian värittämiin rakennuksiin!

Mukaan lähtee uimapuku, pyyhe, kolme kirjaa, kamera, minidisc + mikrofoni ja kuulokkeet, vaatteita, saippuaa, liimaa, sakset, vesivärit, siveltimiä ja kyniä, päiväkirja, kannettava tietokone, tarot-kortit ja henkselit!

Kun seuraavan kerran kuulette minusta, olen jo Saksassa etsimässä jotain syötävää, jossa EI olisi makkaraa tai juustoa...