Pari viikkoa Brysselissä

"Ehdottomasti korkeintaan viikon", vastasin kun Villen isä ja hänen vaimonsa kysyivät, kuinka kauan aioimme viipyä Brysselissä. Silti vierailumme venyi kahteen viikkoon, kun Ville ei olisi halunnut matkustaa lainkaan, eikä sekään sopinut, että olisin lähtenyt ennen häntä. Mutta nyt kiirehdin asioiden edelle: alussa, kuten aina, oli matka.

Montpellierissä havaitsimme, että oli sunnuntai, kaupat olivat kiinni ja ylipäätään meillä ei ollut mitään yösijaa. Jos mielimme lähteä alkuperäisen suunnitelman mukaan yhä etelään kohti Portugalia ja Marokkoa, Andalusiaa, meidän pitäisi hankkia jonkinlaiset majapaikat ja säätää. Mutta olimme molemmat aivan puhki. Aseman tunnelmallisessa vilskeessä myönsimme toisillemme, että kumpikin ajatteli enemmän sitä, mitä tekisi kotiin päästyään, kuin sitä, mitä tekisi Marokossa. Juuri nyt tärkeintä olisi kuitenkin saada lepoa. Alkumatkamme oli ollut täynnä innostusta ja energiaa, mutta Barcelona, kaikessa ihanuudessaan, oli imenyt meistä kaikki voimat - tuntui, että olimme tehneet siellä valtavasti työtä jonkin sellaisen edestä, joka ei välttämättä kuitenkaan ollut sen arvoista. Olimme oppineet paljon, paljon omista rajoistamme ja omista haluistamme, ja ennen kaikkea siitä, mitä emme halua. Mutta yösija, lepopaikka? Päätimme suunnata Villen isän luo Brysseliin ja toivoa pääsevämme sinne päivässä. Ja pääsimmekin.

Montpellieristä Pariisiin pääsi junalla kuudessa tunnissa - ja Pariisista Brysseliin kesti Thalys-luotijunalla tunti ja vartti. Thalys oli myös ensimmäinen juna, jossa jäimme junapummeilusta kiinni, vaikka olimme mukanokkelasti piiloutuneet lastenhoitohuoneeseen havaittuamme konnarin lähestyvän. Virkaintoinen konnari uhkasi soittaa poliisit, koska meillä ei ollut virallista dokumenttia, josta osoitteemme olisivat selvinneet. Onko sellaisia olemassakaan? Mutta tietenkään poliisia ei kiinnostanut, vaan Brysselin asemalla oli vastassa ryhmä asemaduunareita jotka kirjoittivat meille matkamuistolappuset ja toivottivat hyvää päivänjatkoa. Ja niin olimme perillä.

Ennakkokäsitykseni Brysselistä oli nihkeä. Ajattelin sen olevan yhtä kylmä ja epäystävällinen kuin Pariisi ja yhtä protestanttisen työmoraalin läpitunkema kuin Amsterdam, yhdistettynä EU:n vahvaan läsnäoloon ja Kongon kultaan. Olin täysin väärässä. Bryssel paljastui sulatusuunin perikuvaksi, jossa sadat eri kansallisuudet elävät leppoisasti yhdessä. Keskustassa turistit shoppailevat suklaata ja poseeraavat sen pissaavan pikkupojan edessä, josta en yhäkään ymmärrä mikä siitä tekee niin ihmeellisen, mutta jo puolisen kilometriä keskustasta löytyy tilkkutäkkimäisiä kujia tyhjine taloineen, graffiteineen, sympaattisine kuppiloineen, levykauppoineen, halal-teurastamoineen. Vanhat tiilitalot ja uudemmat betoniset kyhjöttävät kylki kyljessä, osa tyhjillään kiitos kiinteistöspekulaation. Kaiken tämän alla virtaa Senne-joki, joka haudattiin maan alle 1800-ja 1900-lukujen taitteessa, kun veden todettiin likaantuneen sietämättömäksi (Brysselin kaikki jätevedet oli näet tapana kaataa sinne käsittelemättöminä).

Villen perhe on paitsi erikoinen myös aivan ihana, mutta sen enempää ei liene sopivaa kirjoittaa heistä tähän! Me istuimme lähinnä alakerran vierashuoneessa lukien ja nörttäillen. Raahasin Villen katsomaan Örnette Colemania, joka oli yhä ilahduttavassa vauhdissa, ja erikoista Korean uskonnollisuutta esittelevää tapahtumaa, jossa oli hieno buddhalaista taidetta - patsaita, kuvakudoksia, sutria - esittelevä näyttely, jonka perähuoneessa näyttelyvieraat istuivat hämyisässä valaistuksessa rinkiin asetelluilla valkoisilla tyynyillä opastenauhat korvillaan ns. meditoiden. Ensin esitettiin Park Ki-Dokin hieno korealaista shamanismia esittelevä dokumentti Mudang: Reconciliation Between the Living and the Dead, sitten alkoi seitsentuntinen shamanistinen rituaali. Hetken päästä olisi alkanut vielä buddhalainen rituaali, mutta olin kiusaantunut. Väkijoukko ravasi edestakaisin rituaalitilassa, supattaen naureskellen sille, miten joku voi ihan oikeasti uskoa joihinkin esi-isien henkiin, ja koko tapahtumassa oli hieman friikkisirkuksen makua. Istuimme jonkin aikaa alakerrassa syömässä eväitä ja kuuntelemassa munkkien kenraaliharjoitusta, sitten päätimme lähteä mieluummin kotiin. Ainakin tapahtuma esitteli suhteellisen selkeästi - korealaisen sijaan - modernia eurooppalaista henkisyyttä. Kaipuu ja kiinnostus johonkin (jota ei sovi nimetä) on, mutta kaikki se mitä uskonnoista ammennetaan on asetettava postmodernin puolipiittaamattomuuden piiriin ja sen ehdoille, jolloin se muuttuu hermostuttavaksi kuriositeetiksi.

Tukkani on kasvanut ja niinpä se syttyi Brysselissä tuleen toisen kerran tällä matkalla, ensimmäinen kerta oli Barcelonassa. Otin sen merkkinä siitä, että on syötävä paljon suklaata ja tofua sekä pelattava King of Dragon Passia. Ville oli väsynyt hobo-reissaukseen ja katseli jo lentoja Suomeen, mutta lopulta teimme kompromissin ja lähdimme yöbussilla Hampuriin!