Raiteilla, sivuraiteilla

Lähijuna kiikutti meidät tiistaina Portbouhun, jossa pystytimme teltan matalan sesongin tyhjentämälle nudistirannalle jylhien kallioiden lomaan ja lepäsimme pari päivää. Pelasimme korttia ja shakkia, Villen kiipeillessä minä luin Joycen Odysseusta ja mietin syntyjä syviä, kuten sitä, miten joskus kummastelin ihmisiä joilla kaiken aikaa tuntuu olevan flunssaa, selkäsärkyä tai muuta oireilua, ja nyt minusta on itsestäni tullut sellainen. Tuntuu kuin kaikki ei olisi aivan kohdallaan tässä reissussa ja hetkittäin mietin, että minun pitäisi olla kirjoittamassa ja maalaamassa liftaamisen sijaan, mutta toisaalta - milloin olen viimeksi ollut näin lähellä Santiago de Compostelaa, Po-jokea, Alhambraa? Eikö haaveeni ollutkin nähdä, kokea tämä kaikki? Oliko? Toisaalta Jyväskylä tuntuu yhtä lailla nyrjähtäneeltä paikalta olla, paikalta, jossa en tiedä miten itseäni toteuttaisin. Ehkä parasta, mitä tältä opintomatkaksi kunnianhimoisesti nimeämältäni reissulta voin oppia, on oppia piirtämään omimman tilani kuva ja raja, oppia näkemään, mitä tarvitsen.

Mitä Barcelonasta sitten jäi käteen? Tietty kouriintuntuva kokemus siitä, miten määrätietoisuus vie läpi harmaan kiven tai umpeenmuurattujen ikkunoiden, värikkäät kuvat rantapummeista ja piittaamattomista myyjättäristä, turisteista valokuvausrituaalinsa parissa ja hippirihkamaliikkeistä, selkeä kuva siitä mitä kotiini en tahdo ja toisaalta siitä, mitä olen valmis tekemään... Ja muutama ystävä, joiden luo on hyvä palata. Mutta pois lähteminen tuntui silti loistavalta. Nakurannan jakaminen kyyhkysparven ja kirkkaassa vedessä asuvien pelottomien kalojen kanssa on paremmassa sopusoinnussa kanssani kuin Barcelonan värikäs, huumaava kaaos.

Portbousta lähdimme liftillä kohti Toulousea. Matka sujui hitaasti kyytien viedessä meidät aina vain seuraavaan kylään. Kun neljäs lyhyt kyyti tiputti meidät aivan Perpignanin ydinkeskustaan - 60 kilometrin päähän Portbousta ja mahdottomalle paikalle liftata - päätimme kokeilla hypätä jäniksiksi junaan. Ja sehän onnistui. Loppumatka vaihtoineen kulki sujuvasti vailla näköhavaintoa lipuntarkastajasta. Ranskan rautateillä vihellyspilleihin puhalsi merimiesasuntapaisiin pukeutuneita poikia joilla ei ilmeisesti ollut muuta työnkuvaa, koska vihellettyään he palasivat aina taukotupaansa. Ja saimme toimittaa perille erään rakkauskirjeenkin - kun keijukaisen näköinen tyttö hyppäsi junasta Carcassonnen infernoon, hän lykkäsi kouraani lapun kera kuiskatun pyynnön toimittaa se jollekin miehelle - ja hetken hämmästeltyäni tajusin kenestä oli kyse ja sain kiitokseksi leveän hymyn...

Mitä tulee pummilla matkustamiseen, lähiliikenteessä olemme harjoitelleet sitä ahkerasti. Tukholman metron valvojat piittaavat porttien yli kiipeilevistä rahattomista reissareista yhtä vähän kuin Barcelonassakin - useimmissa kaupungeissa vartijat ja lipuntarkastajat ovat erikseen, eikä ensin mainitulla ole oikeutta sakottaa. Vaikka univormutyyppien läsnäolo saattaa pelottaa, he eivät reagoi muuten kuin ehkä katsomalla pitkään... Paitsi täällä Toulousessa, jossa valvoja juoksi peräämme: "Mademoiselle, monsieur! Tulkaapas vähän tänne!" Kuuntelimme hämillämme, kun valvoja selitti, että hän tuntee olonsa loukatuksi kun vain hyppäämme portin yli ohittaen hänet. Kuulemma se lähettää viestin, että hänen läsnäolonsa on tarpeetonta. Ensi kerralla meidän pitää kysyä kiltisti, voisiko hän päästää meidät metroon vaikkei meillä ole lippuja.

Ja niin ratsastimme jälleen metrolla Toulousen auringonlaskuun...