Paratiisi on Portbou

Portbou, Katalonia

Ja vesi

Portboun katalonialaiskylä Ranskan ja Espanjan rajalla, Costa Bravan pohjoispäässä. Kävelen poukamasta toiseen kapeaa polkua kalliolla, jota vasten Välimeren aallot kuohuvat. Saapuessani pienelle suojaisalle rannalle Ismo Alanko istuu kallionkielekkeen varjossa hyräillen itsekseen. Hän nyökkää, nyökkään takaisin.

Tuota noin! Lienee parasta aloittaa alusta tämäkin tarina.

Barcelona oli hektinen, turistien vellovat massat La Ramblalla, metrotunnelien kuuma ja kostea ilma, eikä meillä ollut paikkaa yöpyä. Edelliset yöt olivat jääneet varsin vähille unille, flunssa oli yltymässä ja niinpä hermoromahdus kolkutteli ovella. Päätin törsätä yöhön hostellissa: ehkä seuraavaksi yöksi löytäisimme järkevämmän paikan olla, mutta nyt tarvitsin unta, suihkun ja sapuskaa, muuten repeäisi pää. Menimme ensimmäiseen löytämäämme hostelliin, jossa palvelu oli nihkeää ja aamiainen vielä nihkeämpää, mutta onneksi tämä näkyi myös yöpyjien määrässä ja saimme olla rauhassa sen yön. Minä rojahdin sänkyyn yhdeksän maissa ja nukuin kaksitoista tuntia; Ville kävi vielä kävelyllä. Seuraavana päivänä emme löytäneet yösijaa, mutta minä löysin muistikirjastani sinne OssiBussin läksiäisissä päätyneen viestin:

"Festivaali Ranskan ja Espanjan rajalla Portboun kylässä "Festival Surpas". En nyt muista muuta Espanjasta mutta laitan viestin sitten kun muistan. Toivoo Hermanni."

Googlasimme festivaalin. Sivut olivat tuntemattomalla kielellä, mutta sen saimme selville, että festivaali alkaisi tänään. Mennäänkö? Tietysti! Hyppäsimme lähijunaan (syötyämme kuitenkin ensin yltäkylläisesti Juicy Jones - vegaaniravintolassa) ja illalla olimme perillä.

Portbou on paratiisi. Noin 2000 asukasta, suojaisia rantoja, palmuja, karua kaktuspusikkoa ja hylättyjä taloja. Ja helle. Portbou on myös ruokaparatiisi - ruokavaliomme oli tuorepuristettua appelsiinimehua, espressoa, tummaa suklaata ja parhaita koskaan syömiämme manteleita, joiden maku on lähempänä Fazerin Parhain- pussin Tosca-karkkeja kuin joitain Meiran lällymanteleita. Vihannestori, jossa ei kykene päättämään kaikkien herkkujen väliltä, ihanat leipomot ja paikallinen herkku turrón, josta löysimme kaksi vegaanista makua, pistaasin ja hedelmän. Lukemattomia tomaatti-avokado-kikhernesalaatteja ja halpaa kuoharia! Portboun suojeluspyhimys on saksalais-juutalais-marksilainen esseisti Walter Benjamin, joka pakeni natseja Portbouhun päätyen tekemään siellä morfiini-itsemurhan.

Hylättyjen talojen ehtymätön eleganssi

Surpas kärsi teknische problemosista ja niinpä perjantaina näimme vain kaksi showta: italialainen Mirko Mescia säesti Georges Méliès - elokuvanäytöstä elektronisesti, kitaralla ja ilmapalloja poksauttelemalla (bravo!), sitten Ismo Alanko Teholla soitti myötähäpeää herättäviä englanninnoksia uusista kappaleista ja onneksi suomenkielisiä uusia sovituksia vanhoista siekkarihiteistä.

Lauantai alkoi Le Troupé:n loisteliaalla kirppusirkusnäytöksellä, jonka esiintyjistä toinen opetti Villelle uuden jonglööraustempun. Daniel Pitarch ja Jordi Marfá Barcelonasta säestivät Segundo de Chomonin elokuvia mustalaismusiikkisovituksilla mm. The Smithsin Hang the DJ´stä (häh?). Marc Egea soitti huikeita kampiliiraimprovisaatioita ja lauloi peikkolauluja, Fina la Ina esitti taidokasta kabareeta, joku yhtye jonka nimeä emme koskaan saaneet selville soitti meneviä poliittisia hupilauluja ja Face Retaman, jossa Hermanni oli viulussa, flamenco sai meidät pyörryksiin. Illan viimeistä keikkaa emme jaksaneet jäädä kuuntelemaan vaan menimme pystyttämään telttaa syrjäiselle rannalle.

Kirppusirkus

Face Retama

Näkymä viiden tähden hotellistamme

Portboussa oli paljon muitakin kansainvälisiä matkalaisia. Ensimmäisen kohtasimme, kun hän ryntäsi peräämme niljaisen hotellin aulabaarista kysyäkseen, missä on leirintäalue. Tuo irlantilainen hyperaktiivinen runoilija oli vähintäänkin ristiriitainen tapaus. Toisaalta oli ihailtavaa, että hän oli pyöräillyt koko matkan Edinburghista tänne - toisaalta hänellä oli kummallisia näkemyksiä, kuten esimerkiksi, että kaikilla pitää olla talvella tyttöystävä, koska silloin saamme vähemmän D-vitamiinia. Hän oli myös siinä uskossa, että uraania käytetään vain ydinaseisiin, ei koskaan ydinvoimaan - ja hän yritti osoittaa veganismimme puutteelliseksi sillä perusteella, että vaatteemme olivat puuvillaa -- hänen maailmassaan puuvilla tuli lampaasta. Olimme kuitenkin valmiit pistämään tämän kaiken saarimentaliteetin ja katolisen kasvatuksen piikkiin. Tapasimme myös kolme tsekkiläistä reppureissaajaa, jotka olivat huomattavasti siedettävämpää seuraa... ja kaksi suomalaista, jotka olivat ehtineet jo kuulla huhuja "tatuoiduista suomalaisista rannalla". Outoa oli, että suomalaisia lukuunottamatta nämä kansainväliset vieraat eivät olleet tulleet festareille vaan ihan vain biitsistä nauttimaan.

Minkä kyllä ymmärtää, nautin minäkin.

Sunnuntaina emme jääneet festarin päättäviin keskustelutilaisuuksiin -- katalaani ei ole vielä hallussa -- vaan jatkoimme Gironaan...