Palattuani Suomeen

Palattuani Suomeen hätkähtelin aluksi liftatessa sitä, että jes, kaikilla autoilla on suomalaiset rekkarit! Sitäkin vaikeampaa oli tottua siihen, että kaikkialla puhuttiin suomea, ja minä itsekin puhuin sitä. Kummallinen pohjoinen kieli tuntui suussani kömpelöltä ja muiden "ihan normaalisti sä puhut"-vakuutteluista huolimatta olin pitkään varma, että käytän Suomen kieltä jotenkin oudosti, tai puhun sitä oudosti korostaen. Olin raivostuttavan tietoinen jokaisesta sanavalinnastani ja äänenpainostani. Mutta siihenkin tottui, ja totuttua tuntui hyvältä olla omalla kielialueella. Matkalla tuli huomattua, että kotini ei ole missään tietyssä paikassa, mutta kielialueessa se voi hyvinkin olla.

Ihaninta oli tietysti tavata perhettä ja ystäviä, viettää aikaa Näsijärven rannassa ja pikkuveljen kanssa. Ja sitten palata Jyväskylään, jossa asuimme siskoni kanssa yhdessä hänen yksiössään kunnes hän lähti Amsterdamiin ja jätti kämpän minun haltuuni.

Luin Paul Austerin New York-trilogiaa ja mietin, että hyvä olla paikallaan, hyvä voida keskittyä johonkin pitkäjänteiseen. Elämä pysyi vähintään yhtä aktiivisena ja tiivisaikatauluisena kuin matkustaessa, mutta muuttui sosiaalisemmaksi. Tuntui käsittämättömän hyvältä juoda olutta vaihteeksi Vakiopaineessa, jossa kasvot olivat tuttuja.

Olin tehnyt pakosuunnitelman, että lähtisin matkaan lokakuuksi, mutta peruin sen viime tingassa. En halunnutkaan matkustaa, vaikka matkustaessa tuntui siltä, että liike on ainoa, mihin kykenen. Liikuin sitten omalla paikallani. Paikallani.

Tietoisuus pitkien etäisyyksien lyhyydestä on yhä kanssani, käsittämätön tietoisuus siitä, että voin mennä minne tahansa. Minne tahansa! Matyas (kts. huhtikuun merkinnät) kyselee liftaamaan kanssaan Iraniin, Stefano (katso kesäkuu) kutsui seilaamaan karibianmerta kanssaan, ja Anu (katso toukokuu) haluaa lähteä kanssani Mustallemerelle. Eivätkä mahdollisuudet lopu siihen... mutta on turha kiirehtiä mihinkään. Tähän matkaan lähdin näyttääkseni itselleni, että kykenen. Nyt kun näen kaiken avoimena, voin valita minkä maan tai maailman hyvänsä.

En oppinut pelkästään eri kielten alkeita; opin myös rohkeutta, sosiaalisia taitoja, ja ennen kaikkea luottamaan siihen, että kykenen kannattelemaan itse itseäni. Etten ole riippuvainen juuri mistään. Vähän unta ja ruokaa riittää, eikä niihinkään tarvita rahaa.

Jos nämä kirjoitukset herättivät sinussa kaukokaipuun, luota sinäkin siihen, että voit mennä, milloin vain, minne vain. Silläkin uhalla että kuulostan kukkahattutädiltä väitän, ettei kukaan tarvitse haltiakummeja - voimme täyttää itse kaikki toiveemme. Se, mikä ihmisiä pidättelee (ujous, työ, rahattomuus?) on itse valittua. Voimme valita toisin.