480 km 24 tunnissa, ja viikko metsässä hippien kanssa

Marseillesta oli vaikea päästä ulos, mutta lopulta sain kyydin -- ja niin olin matkalla kohti Italiaa. Lyhyitä kyytejä, yksi ranskalaiselta Kosovon rauhanturvaajalta joka osasi sanoa kippis kiitos suomalaisten työtovereidensa, ja toinen pohjois-Englantilaiselta pariskunnalta jolla oli kesämökki Ranskassa. Ja niin olin lopulta bensa-asemalla 20 km nizzasta länteen, aivan Italian rajan tuntumassa. Mutta kurjuuksien kurjuus -- bensa-asemalla jonotti jo 4 tsekkiläistä liftaria, 2 pariskuntaa, josta toinen oli liftaamassa italy-kyltin kanssa kolmatta tuntia vailla onnea ja toinen odotti vuoroaan korttia pelaten. Mie istuin ja piirsin ja kiroilin. Lopulta kymmeneltä illalla sain kyydin rekkakuskilta... joka pysähtyi keskiyön maissa yöpymään Monacoon. Kiroilin lisää. Olin ollut jumissa bensa-asemalla seitsemän tuntia ja nyt yö tulisi olemaan motarin kupeessa Monacossa -- katuvaloja ei ollut, joten liftaamisen yrittäminen olisi ollut järjetöntä. Turvallisin paikkani oli rekassa.

Seisoskelimme, ummikko-rekkakuski nimeltä Mauritzio joka puhui vain italiaa ja minä, rekan vieressä tien kaiteeseen nojaillen ja allamme avautui Monaco, kun yhtäkkiä alkoi ilotulitus. Olin unohtanut, että Monacossa on ilotulitus joka ilta... tuo tulitus oli taidokkain mitä olin koskaan nähnyt, raketit nousivat taivaalle polttaen rahaa ja luonnonvaroja häikäisevissä muodostelmissa ja väriyhdistelmissä.

Aamutuimaan Mauritzio vei minut bensa-asemalle Italian puolelle ja siitä sain kyydin Torinoon vain varttitunnissa - minut poimi liikemies nimeltä Stefano, joka huojennuksekseni puhui englantia ja kertoi olleensa aiemmin Wärtsilällä töissä. Puhuimme mafiasta. 480 kilometrin matka Marseillesta Torinoon kesti lopulta tasan 24 tuntia -- rimanalitus.

Kuudelta illalla tapasin rautatieasemalla Federicon, vaalean italiaanon jonka englanti oli hassunkurista. Hän tulisi majoittamaan minut ja viemään minut vieläpä italian Rainbow Gatheringiinkin. Hän piti huolta, että opin riittävästi säädytöntä italiaa, vei minut ulos syömään, ajelulle mäen päälle, piknikille; Torinon päivät olivat löhöilyä ja kotibileitä. Menimme vuoristopurolle, joenvarteen jossa pieniä vesiputouksia ja ympärillämme lepattavia perhosparvia Feden ihastuksen kanssa ja vietimme päivän siellä polskien ja auringossa paistatellen; sitten tapasin Feden vanhemmat - hänen isänsä oli jooganopettaja ja kuvataiteilija, muttei harmi kyllä puhunut englantia -- ja lopulta menimme Feden ja ystävänsä Simonen kanssa Rainbow Gatheringiin, riemukkain road trip ikinä, huristelimme suihkulähteisiin ja vilkutimme vastaantuleville autoille.

Rainbow Gatheringissa oli enimmillään viitisenkymmentä henkeä keskellä kaunista pohjois-Italian maaseutua, oudon hengellisen Mirapuri-yhteisön lähellä. Mirapuri oli jonkinlainen hengellinen keskus, jonka asukkaat seurasivat rock-guru Michel Montecrossaa, joka oli "the golden cyberrock voice of love and light". No, siellä emme juuri käyneet, vaan olimme metsän keskellä keskenämme.

Rainbow Gatheringeilla on yli 30-vuotinen perinne ja niitä on joka vuosi ympäri maailmaa, pieniä ja suuria, suurimmassa Rainbowssa Yhdysvalloissa on 40 000 henkeä vuosittain, pienimmissä parikymmentä. Ideana on viettää rentoa telttailuelämää yhdessä soittaen, laulaen, tanssien, puhuen. Ruoka ja juoma kustannetaan taikahatusta, jonne kukin laittaa omantuntonsa mukaan valuuttaa - jos rahaa ei ole, sitä ei tarvitse antaa. Paikalla oli italialaisten lisäksi sveitsiläisiä, saksalaisia, alankomaalaisia, itävaltalaisia ja minä. Kuulemma normaalisti Rainbow Gatheringeissa puhutaan yhteisenä kielenä englantia, mutta kun minä olin ainoa joka ei puhunut italiaa tai saksaa, jäin ulkopuoliseksi kielimuurin tuolle puolen, mikä teki kaikesta hieman hankalaa ja raskasta. Ei ole mitään totaalisempaa tapaa ilmaista "emme halua sinua joukkoomme" kuin puhua kieltä jota toinen ei ymmärrä, vaikka osaisi puhua sellaistakin, jota toinen ymmärtää... tavallaan siellä oli todella ihanaa, mutta minä olin kuka ei kuulu joukkoon - tehtävä ja koti-ikäväni voimistui joka päivä, halusin keskustella jonkun kanssa! Tai jos puhun jonkun kanssa englantia, siihen tulee kolmas ihminen ja he vaihtavat saksaan tai italiaan. Tuskallista.

Oli siellä toki myös sellaisia ihmisiä jotka puhuivat minulle, kuten kitaristi Steven, irlantilainen joka asui Hampurissa; ja Marlese ja Gaia, steinerkoulunope-äiti ja tytär alankomaista jotka veivät minua järveen uimaan ja joiden luo täysin sattumalta siskoni myöhemmin päätyi asumaan; Walter ja Nardina etelä-Italiasta kutsuivat käymään milloin vain; ja LAPSET olivat häkellyttäviä, jokainen lapsi osasi soittaa vähintään muutamaa instrumenttia ja heillä oli sellaisia nimiä kuin Gaia, Tara tai Damian. Luin T.S. Eliotin The Sacred Woodia ja haaveilin paremmasta tulevaisuudesta. Viikon jälkeen lähdin.