Zürich - Amsterdam

Istuskelin Mirapuri-yhteisön edessä pari tuntia, kunnes yksi sen asukeista oli heittämässä toista lähimpään pikkukaupunkiin, Stresaan. Hortoilin siellä tovin sopivaa tietä etsien -- Italiassa ei tosiaan osata tienviittoja -- ja sain lyhyen kyydin lyhyttukkaiselta parikymppiseltä ummikkonaiselta Verbanaan, sitten sieltä Italiassa fysioterapeuttina työskentelevän brasilialaisen autossa Cannobioon ja lopulta Sveitsin rajalle ihanan vanhemman ladyn kyydissä, jota ilmastonmuutos järkytti valtavasti. Minä en yleensä kehtaa ottaa politiikkaa puheeksi kuskien kanssa, ja niinpä tämänkin keskustelun avasi hän: "on kauheaa miten hulluksi sää on mennyt", hän sanoi, "täällä ei ole satanut kuukausiin, ja meri on niin lämmin että kalat kuolevat koska eivät kykene mukautumaan niin nopeasti, ja eläimet kuolevat koska eivät löydä ruokaa... ainoa laji jonka tulisi kuolla sukupuuttoon on ihminen, mehän tämän sotkun aiheutimme!" Ihanaa, että muuten niin oikeistolaisesta Italiastakin löytyi mummolinkolansa.

Sitten kyyti eteenpäin keski-ikäiseltä ummikkoitaliaanolta joka kysyi, "in Finlandia muy muy libero sex?" mihin minä, "NON!" "non? normal, non como Brasilia? sympatia, sex; non sympatia, non sex?" Olin aika varuillani loppumatkan, mutta mies oli sentään hyvätapainen eikä tästä asiasta kerran kysyttyään ottanut sitä uudestaan puheeksi. Italialaiset ovat onneksi kärsivällisiä ja paikkaavat ummikkouttaan puhumalla italiaa yksinkertaistetusti, hitaasti ja elehtien; minä menin Italiaan osaten vain yhden lauseen (unica soluzione: rivoluzione!) ja pizzojen nimiä, mutta tulin sieltä osaten kaikki mahdolliset säädyttömyydet ja small talkin alkeet.

Sitten kyyti reippaasti eteenpäin itävaltalaispariskunnalta joka puhui loistavaa englantia. He olivat joskus olleet Suomessa, Lapissa ja länsirannikolla, ja heitä oli järkyttänyt se etteivät lappalaiset puhuneet englantia. Sitten kyyti angolalaispariskunnalta joka asui genevessä ja joille piti yrittää puhua ranskaa; kuuntelivat negrospirituaaleja. He jättivät minut keskelle motaria ja pelkäsin kuollakseni, kunnes poliisi poimi minut kyytiin sanoen, "ei tuossa saa liftata, siinä on kuollut tänä kesänä jo neljä ihmistä..." ja mie että "viekää miut pois, mua pelottaa!" En saanut satikutia, eihän asia ollut minun syyni. Poliisit veivät sitten liftipaikalle, joka oli turvallinen, mutta huono; odottelin ikuisuuden kunnes lopulta sain kyydin Zürichiin siskoaan lentokentältä hakemaan menossa olevalta timpurilta, joka oli kosovon albaani.

Matka Sveitsin halki oli paikoitellen häikäisevän kaunis. Kuvitelkaa suomalainen järvimaisema, lisätkää jalopuita ja vuoria; kuin kiiltokuvasta, ja siksi juuri niin häikäisevä. Jo autojen ikkunoista kävi selväksi, että sveitsiläisillä on liikaa rahaa; nämä maahanmuuttajaduunaritkin ajoivat uutuuttaan kiiltäviä autoja. Zürichin päästyäni menin nettiin ensimmäistä kertaa yli viikkoon ja siellä odottikin viesti sikäläiseltä ekoaktivistilta Matthiakselta, että olen tervetullut yöpymään hänen luonaan. Myös Chris, johon olin tutustunut Nowhere-festareilla, kertoi olevansa kotona Zürichin esikaupunkialueella ja kutsui käymään. Ja viestejä kotipuolesta, siskolta ja äidiltä, jotka yllyttivät koti-ikäväni uusiin ulottuvuuksiin... Etsin kolikkopuhelimen, soitin Matthiakselle ja menin suoraan hänen luokseen. Suihkun jälkeen oli hyvä puhua hänen kanssaan maailman tilaa läpi. Matthias teki graduaan Bhopal-aktivismista ja oli itsekin viettänyt Bhopalissa vuoden.

Zürich oli vieraannuttava, edelleen sama ongelma: kaikilla siellä on liikaa rahaa. Satoi kaatamalla, pakenin sadetta kahviloihin ja kirjakauppoihin ja kahvit törkeän hintaisia. Tein pienen pyhiinvaelluksen dadaismin syntypaikoille Cabaret Voltaireen ja Café Odeoniin, joista jälkimmäinen oli aikanaan Lenin-sedänkin suosikkipaikka. Iltapäiväksi lähdin esikaupunkialueelle Chrisin luo tavaten myös hänen avovaimonsa Nadian ja tyttärensä Aylan. Pitkien ekologiakeskustelujemme perusteella olin odotellut tyypillistä ekohippikotia, mutta saavuinkin rivitaloasuntoon jonka varustelutaso oli porvarisluokkaa ja kalusteet Ikeaa; Sveitsissä kaikilla on liikaa rahaa. Nadia työskenteli lääketeollisuudessa, Chris oli koti-isä. Veivät yhdessä minut ja Aylan eläintarhaan, jonne heillä oli kausikortit (eläintarhaan! Ja minä kun luulin boikotoivani niitä!) ja tarjosivat päivälliseksi fondueta. Puhuimme rituaalimagiasta ja illalla luin Gurdijeffin Meetings with Remarkable Meniä ja mietin, että ihan hyvä päästä pois Sveitsistä. Seuraavana aamuna lähdin.

900 kilometrin matkan liftaus Zürichista Amsterdamiin sujui kuin unelma - 11 tunnissa! Ensin sain kyydin Baseliin kahdelta sveitsiläiseltä duunarilta, joista toinen oli käynyt Amsterdamissa jo yksitoista kertaa. Seuraavalta bensa-asemalta sain kyydin 5 minuutissa hollantilaiselta perheeltä matkailuautossa. He juottivat minulle kahvia ja syöttivät pullaa ja perheen isä oli kova poika vitsailemaan: "eikö sinua pelota lainkaan liftata? Etkö tiedä että se on vaarallista? Me olemme vaarallisia terroristeja, rikollisia, mafiaa! Arvaa mitä, auton takaosa on täynnä kokaiinia ja aseita..." - ja niin edelleen. Perheen teini-ikäiset pojat olivat Goo Goo Dolls - ja Red Hot Chili Peppers - faneja. Lopulta alkuillasta perhe pysähtyi yöksi isolle bensa-asemalle, jossa perheenisä puhui puolestani kahdelle hollantilaiselle liikemiehelle, joiden auto oli heidän autonsa vieressä; muuten he tuskin olisivat ottaneet minua kyytiin. Mutta he olivat menossa suoraan Amsterdamiin...

Alkumatkasta liikemiehet puhuivat lähinnä keskenään käsittämättömällä hollannin kielellään, mutta kun kuski tipautti ensin toisen liikemiehistä Alankomaiden eteläosassa olevaan kaupunkiin, alkoi häntä kiinnostaa minullekin juttelu. Hän oli vanha, yli 70-vuotias, ja lapsena hän oli ollut keskitysleirillä. Hänellä oli tarina kerrottavana jokaisen ohi vilistävän kylän historiasta. Hänen elämäntarinansa oli inspiroivaa kuunneltavaa. Hän tipautti minut mersullaan aivan Gerardin naapuriin, ja niin olin perillä, toistaiseksi...