Siis takaisin kotiinpäin

Amsterdamin päivät olivat tervetullutta lepoa. Kävin kävelyillä turistikortteleissa ja hihittelin heille, maalasin, istuin tietokoneella päivittelemässä pahasti jälkeen jäänyttä blogiani, luin CrimethIncin Recipes for Disasteria joka oli yhtä mannaa kuin Gurdijeff ja suunnittelin taideprojekteja joita tuskin edes koskaan toteutan. Olin matkalla kotiin, enää 1800 kilometriä taitettavana, ja koko ajan tunsin selvempänä sen, että olin pohjoisessa. Tultuani Italiasta niin nopeasti olin liikemiesten kyydissä Alankomaiden hämärtyvässä illassa havainnut sen hitaasti laskeutuvan hämyisen illan, jota olin tiedostamattani ikävöinyt kovin.

Podin hammassärkyä ja loputtomia hyttysenpuremia, join teetä, nukuin pitkiä yöunia. Ja 13.8. lähdin liftaamaan Kööpenhaminaan Amsterdamin tutulta liftplaatsilta, joka oli täynnä ympäri maailmaa tulleita liftareita. Tuntien odotuksen jälkeen epätoivoisena kelpuutin kyydin, joka oli menossa "ihan vähän vaan" väärään suuntaan... Paha virhe, joka tuomitsi koko loppureissun. Matkaa kööpenhaminaan olisi ollut vain 650 kilometriä ja sekin moottoriteitä, mutta osasinko? En. Siis kerrataanpa: yritin mennä Kööpenhaminaan, siis pohjoiseen. Päädyin saksalaiseen Essenin kaupunkiin Düsseldorfin kupeessa, siis etelään. Mikä meni pieleen? Yksinkertaisesti se, että kun lukemattomien lyhyiden kyytien jälkeen lopulta sain kyydin papalta, joka oli menossa samalle tielle kuin minäkin mutta eteläänpäin, ei löytynyt mitään paikkaa jossa hän olisi voinut pysähtyä... ei ennen Düsseldorfia, jonne kyseinen rokkipappa oli menossa Rolling Stonesin konserttiin. Hän harrasti moottoripyöriä ja oli nimennyt poikansa suomalaisen moottoripyöräilijän Jarno Saarisen mukaan Jarnoksi. Mukava miekkonen siis, mutta siinä sitten oltiin, yritin pitkään liftata Düsseldorfista pohjoiseen mutten päässyt kuin Esseniin asti -- kurdiperheen kyydissä, jonka äiti (joka puhui minulle saksaa) vaatimalla vaati antaa minulle 50 euroa junalippuun. Mutta Deutsche Bahnilla 50e ei riittänyt edes Hampuriin asti.

Siinä sitten oltiin, yömyöhällä Essenissä, josta oli yhtä pitkä matka Kööpenhaminaan kuin Amsterdamistakin. Yösijaa ei ollut tiedossa. Ohitseni käveli ryhmä teinipunkkareita, joilta epätoivoisena ja nuutuneena menin kysymään, onko kaupungissa vallattua taloa. Siitä he eivät osanneet sanoa, mutta neuvoivat minua kääntymään lähetystyön puoleen, niillä oli kuulemma toimisto ihan lähellä. Ja lähetystyössä minulle juotettiin mehua ja syötettiin pullaa ja luvattiin yösija kodittomien yömajasta, "mutta vain yhdeksi yöksi". Tapasin siellä myös espanjalaisen kolmikymppisen miekkosen, joka kertoi, että hänet oli karkotettu synnyinmaastaan Espanjasta, koska hän oli juutalainen. En tiennyt miten suhtautua hänen tarinaansa.

Minua hieman jännitti mennä yömajaan, en tiennyt lainkaan mitä odottaa. Kaksi kerrosta, alempi miehille, ylempi naisille; pieni tv-huone ja keittiö; huoneissa kussakin 4-5 sinistä kerrossänkyä, keltaiset seinät, vinyylilattia, sisustustauluja, ilmapiiri jotain leirikeskuksen, hostellin, mielisairaalan ja armeijan kasarmin välimaastosta. Naisten puolella oli rauhallista ja nukuin hyvin.

Ja 14.8. otin lähijunan Münsteriin ja lähdin liftaamaan sieltä Kööpenhaminaan. Pitkät odotukset, kunnes pääsin lähestulkoon Hampuriin asti kahden merenrantalomalle menossa olevan naisen kyydissä. Sitten rekka vei minut Tanskaan asti, minkä jälkeen lyhyitä kyytejä paikkakunnalta toiselle, kolmekymppinen nainen jonka eka liftari olin, lakritsatehtailija joka ei kuitenkaan antanut maistiaisia; lopulta viimeinen kyytini oli zazen-opettaja, joka opetti zazenia eli zen-meditaatiota yritysten työntekijöille mielenhallinnan välineenä. Hän ei ollut zenbuddhalainen vaan kristitty, mutta kävi kyllä usein "jatkokoulutuksessa" Japanin zenluostareissa.

Ja niin olin viimein Kööpenhaminassa. CouchSurfing - isäntäni Benjamin oli katsomassa jonkun Tanskan elektronisen musiikin esiäidin keikkaa, joten istuin kahvilassa kunnes etsiydyin hänen kotiovelleen. Hänellä oli toinenkin tyyppi käymässä CouchSurfingin kautta, amerikkalainen kuvataitelija Michael joka yhdisti töissään projektorilla heijastettua digitaalista taidetta ja maalausta. Benjamin asui ihastuttavassa puutalossa keilahallin yläkerrassa. Small talkina keskustelu siitä, onko Kraftwerkin musiikki tylsää vai ei (B:n mielestä tylsää, koska se vaatii avautuakseen tietyn kontekstin. Eikö kaikki?); Benjamin oli juuri palannut kuukauden reissulta Intiaan ja juotti sen kunniaksi meille chaita. Aloimme katsoa Fellinin ( 1/2:a mutta B nukahti jo ennen puoltaväliä ja minäkin sain taistella pysyäkseni hereillä.

Seuraavana aamuna pitkän kaavan mukaan aamiaista, sitten minä ja Michael lähdimme tutustumaan taidemuseon kokoelmiin. Siellä vaelleltuamme Michael alkoi tehdä lähtöä ensin ulos syömään B:n kanssa, sitten kaupungista pois; minä menin tutustumaan Christianiaan. Christiania ei ole enää se entisaikojen myyttinen vapaakaupunki, mutta jointit palavat yhä joka nurkalla. Viiden-kuuden ryhmissä liikkuvien poliisipartioiden saapumisesta tiedottavat etukäteen kiirivät vihellykset ja "run, Forrest, run!" - huudot. Tutustuin vanhaan iranilaismieheen Mortezaan, perinteisiä iranilaisia puhaltimia soittavaan muusikkoon, joka oli puoliksi kurdi. Hän oli asunut CAssa jo yli 20 vuotta. Kerroimme toisillemme elämiemme tarinat ja minua hänen tarinansa kiehtoi niin, että kyselin loputtomasti kysymyksiä, ja hän, että opiskeletko sinä journalismia?

Viihdyin CA:ssa iltaan asti. Seuraavana aamuna heräsin varhain liftaamaan Tukholmaan. Oli uskomatonta ajatella, että huomenna olisin jo Suomessa! Otin lähijunan Kastrupin lentokentälle ja liftasin sillan yli Ruotsin puolelle, Helsingborgiin tanskalaisen liikemiehen kyydissä. Tarinani herätti hänessä kaukokaipuun ja hän alkoi jo suunnitella sapattivuotta. Helsingborgista minut veivät eteenpäin kaksi bling bling-gangstaa, jotka paljastuivat transylvanian romaneiksi, ja puhuin heidän kanssaan äidinkieltään unkaria. Heidän musiikkimakunsa oli jotain räppiä ja best of house music-tyylisiä levyjä. Lyhyt kyyti vanhalta ummikkoruotsalaiselta, sitten kahdelta iranilaiselta nuoreltamieheltä jotka opiskelivat ruotsissa merimiehiksi. Heidän musiikkimakunsa oli Markoolio, Janne Hurme, Gypsy Kings ja Robbie Williams. Toinen puhui hieman suomea, koska oli ollut Siljalla töissä. Heidän kanssaan pysähdyimme polkagris-tehtaalle jäätelölle ennen kuin jatkoimme matkaa. Oli pitkästä aikaa sateeton sää. He tipauttivat minut Norrköpingiin, jossa olin jumissa pari tuntia kunnes sain ensin lyhyen kyydin vanhalta sedältä, sitten melkein Tukholmaan asti kolmikymppisen naisen kyydillä, joka itsekin oli reppureissaaja.

Lähijuna-asemalla Tukholman esikaupunkialueella lainasin kännykkää punaviiksiseltä pojalta soittaakseni CouchSurfing-isännälleni Oloville. Junassa poika kyseli minua mukaansa taidefestareille, joilla sinä iltana olisi soinut brasilialainen musiikki, ja lupasin mennä. Häntä kiinnosti loputtomasti suomenruotsalaisten asema ja kielipolitiikka, ja hän hymyili rehvakkaasti kun sanoin suomenruotsalaisten parempituloisuudesta...

Olov oli pitkätukkainen vaalea viikinkihevari, jonka luona kuuntelimme black metallia, joimme teetä ja hän kertoi olevansa töissä ruotsalaisella vasemmistokustantamolla varainhankkijana. Teekupin ja suihkun jälkeen huomasin itseni niin väsyneeksi, etten jaksanut sille keikalle enää millään; ja seuraavana aamuna heräsin varhain hakeutumaan Silja Linen päivälaivaan. Ilman hyttiä rättiväsyneenä koko päivä uivassa ostoskeskuksessa pääomanani 2e (sopivasti kahvikuppiin); ei herkkua lain.

Mutta kärsittyäni laivalla päivän olin lopulta Turussa, ja ystäväni Jaakko ja Teemu olivat vastassa, ja illalla ruokaa ja bileet ja onni.