Ranskassa kera ystävän

Pariisin tutkiminen hyvän ystävän kanssa oli mannaa. Löysimme Notre Damen läheltä nörttikadun nimeltä Rue St. Jacques, jonka varrella oli roolipeli-ja sarjakuvakauppoja toistensa perään, löytyipä vielä liike jonka kyltissä luki "occultisme", pieni salatiedeaiheisiin kirjoihin erikoistunut antikvariaatti. Kirosimme huonoa ranskaamme ja päätimme tulla takaisin kielikurssin jälkeen.

Notre Dameen emme menneet sisälle, siitä itikoitakin piinaavammat turistiparvet pitivät huolen. Mutta vietimme pitkän ajan St. Severinin upeassa rauhallisessa kirkossa ja pistäydyimme myös St. Genevievessä, jossa urkuri soitti kaoottista, ekstaattista musiikkia. Söimme puistoissa pallopelejä ja linnunlaulua kuunnellen. Kävelimme halki Pére Lachaisen: Jim Morrisonin hauta oli tylsä, Heloisen ja Abelardin hauta oli remontissa, mutta Wilden, Delacroixin, Apollinairen haudat enemmän henkilöille sopivia. Olisin voinut viettää päiväkaudet sillä hautausmaalla piirtämässä.

Centre Pompidoussa vierähti enin osa eräästä päivästä. Kohokohtia: Rebecca Hornin nitisten laulavat assemblaasit 80-luvulta, Jean Debuffet'n käsittämätön Talvipuutarha (kuin sekoitus aikakautensa psykedeelisiä visioita ja Alvar Aaltoa), Ellsworth Kellyn minimalistiset paneelit joissa on selittämätön vääristyneen tilan tuntu, Jean-Paul Jungmannin puhallettava arkkitehtuuri 60-luvulta. Nancy Speron sekatekniikka-ikonostaasi Azur. FRANCIS PICABIA: Tabac-Rat, Udnie, tietysti.

Ja Rene Magritten Punainen Malli, joka oli pienempi kuin kuvittelin, ehkä kaikki palvonnan kohteet paljastuvat kasvotusten pieniksi. Dalia ei tarvitse mainita; Matisse oli minusta jotenkin tylsä, on aina ollut, onko minussa jotain vikaa? Antoine Pevsneristä (1884-1962) tuli uusi suosikkini, hämmentävää muotokieltä ja intensiivisiä värejä. Kiersin hänen veistoksiaan käsittämättä täysin miten ne muodot rakentuivat. Ne uuvuttivat minut, hyvällä tavalla. Ja entä pitkäaikainen rakastettuni Kupka, oli ihanaa nähdä lisää hänen töitään luonnossa -- muutaman olin nähnyt tammikuussa Prahassa.

Kahviloissa katseltiin TV:stä Tour de Francea. Kemut Edin ja Philippen luona, seuraavana aamuna 14.7. avaamme TV:n ja siellä on paraati -- on Ranskan kansallispäivä. Ja lähdimme liftaamaan. Seisoimme tien poskessa, paskalla paikalla kun emme löytäneet parempaakaan, kolme tuntia kunnes muuan opiskelija pysähtyi ja selitti että hänen on tehtävä ensin muutto loppuun, mutta sitten hän voi ajaa meidät melkein Bordeauxiin asti. Ja niin menimme kahvilaan odottamaan häntä. Pian hänen kaverinsa tuli hakemaan meitä, ajoimme Pariisin esikaupunkialueelle ihanaan vanhaan kylään, jossa herrat asuivat vanhassa talossa; istuimme piknikillä, joimme viintä, juttelimme niitä näitä, kunnes lopulta iltayhdeksältä lähdettiin. Ja vasta silloin se opiskelija, Erwan nimeltään, sanoi, että haluaa bensarahaa. ARGH. Ei minulla mitään rahaa ollut, vikat menivät Centre Pompidoun pääsymaksuun. Toby lainasi; mie kiroilin mielessäni loppumatkan. Onneksi Erwan sentään majoitti meidät yöksi sinne minne oli ajamassa, perheensä kesämökille Oleronin saarelle atlantilla.

Nukuimme yön yli, kävimme sitten rannalla/katselemassa saarta, ja sitten Erwan heitti meidät hyvälle liftipaikalle, josta saimme suoran kyydin Toulouseen. Kuski osoitti ikkunasta Ranskan maamerkit: ydinvoimalat, valvontakamerat ja vanhat linnat.

Toulousessa soitimme Couchsurfingista löytämillemme Alexandrelle ja Virginielle, joille olimme ensimmäiset majoitettavat. He olivat ihastuttava ekoaktivistipariskunta, Virginie oli töissä ja Alexandre oli jatko-opiskelija. He tarjosivat meille käsittämättömän päivällisen: vuohenjuustoa, ratatouillea kuskusin kanssa, raparperipiirakkaa... Ja sitten katsoimme sähköpostit.

Toby oli saanut sähköpostia äidiltään, että hänen pikkuveljensä oli sairaalassa auto-onnettomuuden jäljiltä, ilmeisesti selviäisi kyllä mutta kunto oli paha. Ja niin Toby päätti lentää saman tien, heti seuraavana päivänä, takaisin kotiin. Illalla menimme vielä shisha/teetupaan puhumaan Apollinairesta ja visposta ylipäätään sekä kysymään toisiltamme arvoituksia, mutta tunnelmassa oli oma melankoliansa. Meidän oli ollut tarkoitus matkustaa yhdessä kuusi viikkoa, mutta Tobyn reissu jäi viikon mittaiseksi.

Hän lensi pois; minä lähdin Carcassonnea kohti.