Carcassonnen tuska ja geodesiset kupolit

Kun menin liftipaikalle sain ensin kyydin lähemmäs tietullia. Näin toisen liftarin! Hän oli saksalainen poika tosi huonolla paikalla ja avuttomanoloisen pikku kyltin kanssa. Seisoimme siinä puhellen ja kyytiä hamuten 5 minuuttia kunnes paikalle tuli 2 ranskalaista liftaria. Vaelsin ranskalaisten kanssa yli aitojen tietullille ja sain kyydin saman tien. Ranskan kieli oli alkanut palautua mieleen: maahan saapuessani osasin sanoa vain "Bonjour" ja "Un café au lait, s'il vous plaît" - nyt osasin kertoa rekkakuskille liftireissulla Toulousesta Carcassonneen, että "J'aime la poesie francaise: Baudelaire, Rimbaud, Apollinaire..." ja että "Je voudrais parler bien francais".

Saavuin Carcassonneen iltapäivällä 17.7. ja tutkailin kaupunkia ja etenkin pyhän Mikaelin katedraalia, joka oli tyhjä, ja ihmettelin, missä kaikki ne puhutut turistilaumat olivat. Linnakkeelle en jaksanut rinkkoineni kävellä vaan istahdin kahvilaan katsomaan televisiosta Tour de Francea ja sitten kyselin turistitoimiston tytöltä, miten pääsee Villarzel du Razeliin, jossa oli Shakty Domes - niminen outo kommuuni, jota halusin mennä katsomaan. Olin lähettänyt sähköpostia kupolien isännälle Shakty Chuckille, amerikkalaiselle jazzmuusikolle joka oli rakentanut geodesiset kupolinsa keskelle etelä-Ranskan metsikköä, ja saanut luvan tulla niitä katsomaan. Jännitti, että miten oikein pääsisin sinne, kun kukaan ei edes tiennyt missä se oli!

Matyas, jonka kanssa olin liftannut Balkanilla huhtikuussa, lähetti sähköpostia kysyen, tulisinko kanssaan Iraniin ensi vuonna. Tunsin olevani turvassa kaikkialla. Sain ensin kyydin lähemmäs Villarzel du Razelin oletettua sijaintia Perpignaniin matkalla olevalta sosiaalityöntekijältä, sitten minut poimi autoonsa hare krishna nimeltä Ben, joka kertoi ottavansa liftarit aina kyytiin. "Täälläpäin on vahva energia", hän sanoi, "taivaan energia, maan energia, niiden yhtymäkohta. Siksi tänne on tullut paljon henkisiä ihmisiä, paljon hengellistä toimintaa."

Saavuin kupoleille, joilla oli kovin hiljaista. Pari paikalla olevaa asukasta ja Ben puhuivat keskenään ranskaa piittaamatta minusta pätkääkään. Tunsin olevani väärässä paikassa. Chuck taisteli muurahaisinvaasiota vastaan ja minä istuin puutarhassa, ilma oli kuuma ja kostea, kupolit kyllä komeita, ruosteisen kuparin värisiä, kuin hylättyä avaruusromua etäisellä planeetalla keskellä metsää. Myöhään illalla Chuck voitti muurahaiset ja istui puutarhan tuolille ja aloimme puhua, tai oikeastaan hän alkoi puhua ja minä kuuntelin ja nyökyttelin. Hän ei nähnyt ranskan sosiaaliturvaa kapitalistisen järjestelmän osana vaan jonkinlaisena sosialismin saarekkeena. Oli asunut 20 vuotta näissä kupoleissa. Luin dharmapummeja ja piirsin mielikuvitusostereita. Joka puolella huhuilivat pöllöt ja pensaissa rapisi: eläimet tulivat hänen pihaansa, sillä naapureissa asuvat uusrikkaat ympäröivät tonttinsa sähköaidoin.

Seuraavana aamuna Chuck varusti minut ruoalla ja heitti hyvälle liftipaikalle, josta pääsin takaisin Carcassonneen, tällä kertaa linnakkeelle. Siis siinä olivat ne turistit. Kadulla ei pystynyt kulkemaan. Kuuma ja kostea ilma + rinkkani uuvuttivat minut enkä kestänyt turisteja hetkeäkään. Kävelin hetken ympäriinsä, söin sitruunajäätelöä ja mietin, että se suuri linnoitus oli joskus ollut uskomattoman kaunis, upea suorastaan, mutta markkinatalous oli senkin onnistunut pilaamaan. Liftikyyti oli sanonut, että Carcassonne on huvipuisto. Juuri sitä. Ennen niin komeaa linnaketta asutti nyt sata miljoonaa muovimiekkoja, goottivaatteita, keramiikkaa ja tarot-kortteja myyvää puljua. Voi murheenkryyni! Liftasin samana päivänä pois: Montpellieriin.