Tuskien taival ei-minnekään

Zaragozaan päästyäni vaelsin ympäriinsä kaupungissa jota en tuntenut lainkaan. En ollut nukkunut muutamaan päivään ja rinkka painoi kuin synti, uupumuksesta itkeä tihrustaen etsin nettikahvilaa; sellaisen löytämisessä kesti kolme piinallista tuntia. En yleensä itke, en saa itkettyä vaikka haluaisin, paitsi jos olen uupunut. Uuvuksissa itken mistä tahansa eikä sille tule loppua. Zaragozassa taivaltaessani nettikahvilan löytymättömyys oli maailmanloppu; olin vakuuttunut, etten ikinä pääsisi tuolle Nowhere-festivaalille, jonka takia olin taivaltanut noin hullulla kiireellä.

Todennäköisesti näytin paikallisten silmissä totaaliselta ihmisrauniolta, stressi ja huono hygienia (en ollut päässyt suihkuun viikkoon) olivat räjäyttäneet kasvoni pahimpaan akneeni miesmuistiin ja mahdoin löyhkätä mittavasti, kun olin hionnut 35 asteessa rekkojen ohjaamoissa vaatteita vaihtamatta kolme päivää. Helle ja unettomuus saivat minut disorientoituneeksi, todennäköisesti olin onnettoman narkomaanin perikuva Zaragozan teollisuuskaupungin työläismummoille.

Kun lopulta löysin nettikahvilan ja menin festivaalin sivuille etsimään tulo-ohjeita, en löytänyt niitä. Tarkka kartta ja saapumisohjeet oli postitettu osanottajille lippujen mukana, mutta minä olin ilmoittanut ottavani lippuni paikan päällä, kun olin kerran osoitteeton. Tajusin, että paikan löytäminen -- kuvauksen mukaan vuoristossa, autiomaassa, 20 km lähimmästä pikkukylästä -- ilman apua olisi täysin mahdotonta. Mutta enpä löytänyt sivuilta infonumeroitakaan, joihin soittaa. Minulle valkeni, että mikäli en törmäisi muihin osanottajiin, en löytäisi paikan päälle lainkaan.

Soitin äidille osittain kertoakseni hänelle, että kaikki hyvin, osittain rauhoittaakseni itseäni kuulemalla tutun äänen. Sitten lähdin etsimään rautatieasemaa mennäkseni lähijunalla siihen lähimpään, 20 km päässä olevaan kylään, Sariñinaan. Rautatieasema oli kolkko ja valtava, modernin arkkitehtuurin kurjin rupi ikinä, giganttinen halli jossa ihmiset kulkivat kuin mikrobit tyhjässä olympiauima-altaassa, lippujono oli pitkä kuin nälkävuosi, junani lähtisi pian, kukaan ei puhunut englantia ja opin nopeasti yllättävän paljon espanjaa (en tiennyt osaavani sanoa "uno billete, por favor" ja ymmärtäväni kaikki numeraalit hintoja ilmoitettaessa; espanja tosiaan on helppo kieli); matkatavarat piti laittaa liukuhihnalla läpivalaistaviksi mikä sai minut ahdistuneeksi, inhoan turvatarkastuksia yli kaiken, ne saavat minut tuntemaan eläväni Orwellin vuotta 1984 ja niinhän elänkin, me kaikki elämme.

Lopulta olin lähijunassa, joka pysähteli asemilla joiden nimiä ei kuulutettu ja olin huolissani, osaisinko jäädä pois oikeassa kohtaa. Konnari, joka luojan kiitos puhui vähän englantia, tuli tarkastamaan rypistyneen lippuni ja selitti, että olen hypännyt väärään junaan. Aloin uudestaan itkeä.

Konnari jutteli mukavia, kertoi käyneensä työmatkalla Suomessa joskus 80-luvulla, ja selitti millä asemalla minun kannattaisi jäädä pois -- jäisin pois, odottaisin 3 tuntia ja tulisin takaisin Zaragozaan, josta voisin yrittää uudestaan Sariñinaan. Herttaisen konnarin selittäessä minulle aikataulua minulle valkeni, ettei minulla ollut toivoa päästä Sariñinaan ennen pimeää - ettäkö koettaisin raahustaa keskellä autiomaata tässä kunnossa, se oli jo vaikeaa, mutta tehdä sama pimeässä, ja taskulamppuni olin unohtanut Gerardin luo?

Ikävöin häntä. Hortoilin ympäri pikkukaupunkia jossa minun piti odottaa paluujunaa Zaragozaan kolmisen tuntia, kävin kahvilla ja istuin hikisenä puistossa syömässä patonkia; ostin ruokaa, ajattelin että se tulee tarpeeseen, kilotolkulla hedelmiä ja vihanneksia ja leipää; pitkästyin siihen kylään ja yritin liftata ulos; sitten lähdin takaisin juna-asemalle mutta tietenkin disorientoituneena eksyin matkalla ja myöhästyin junastani, mikä lykkäsi paluutani entisestään; kun lippujonossa kuulin junalipun zaragozaan hinnan - liki 14 euroa, sillä ainoa juna oli pikasellainen - purskahdin taas itkuun parahtaen, "non posible! autostop..." ja kävelin pois pillittäen; silloin kolmen duunarin ryhmä pysäytti minut ja kukin heistä antoi minulle viisieuroisen, yritin sanoa että liftaan mieluummin mutta he selittivät sen olevan muy fatal, ja niin päädyin ostamaan lipun heidän rahoillaan ja menemään Zaragozaan pikajunalla jossa tv-ruudut näyttivät espanjaksi dubattuja romanttisia komedioita, joita pystyi kuuntelemaan kytkemällä penkinkaiteeseen lipun hintaan sisältyvät nappikuulokkeet.

Zaragozassa ei ollut aikaa jonottaa lippua ja niin säntäsin turvatarkastuksen läpi Sariñinan junaan heiluttaen vanhaa nyt jo revennyttä lippuani toivoen että se kelpaisi; konnaria ei tullut. Kyselin kanssamatkustajiltani joka asemalla, "este Sariñina?" - lopulta he selittivät kertovansa sitten, kun oltaisiin perillä, ja niin kertoivatkin, vaikka vietin koko matkan hermoillen. Kun juna pysähtyi Sariñinaan, huomasin laiturilla eksyneenoloisen värikkäästi pukeutuneen kolmikymppisen vetämässä perässään lentolaukkua. "Anteeksi, puhutteko englantia, ette sattumoisin olisi menossa Nowhereen?" kysyin. Nainen kapsahti kaulaani, "kyllä! ihanaa että tapasin sinut!" Tunne oli molemminpuolinen.

Amerikatar, unohdin nimensä jo, oli yhtä eksyksissä ja kartaton kuin minäkin. Menimme kylän ainoaan hotelliin ja tilasimme taksin englantia puhuvan asukkaan avustuksella. Taksia ajoi varsinaisen taksikuskin poika, sillä poika puhui vähän englantia kun itse kuski ei lainkaan. Lähdimme taksilla etsimään festarialuetta, sen piti olla Sariñinan ja Castejon de Monegron välissä; ajoimme Sariñinasta Castejoniin (ihastuttava ikivanha kylä) näkemättä minkäänlaista opaskylttiä Burning Manista puhuen; lopulta Castejonissa kuskimme meni kylän ainoaan pubiin kyselemään tietäisikö kukaan, missä festivaali on. Ja joku tiesi, ja se joku hyppäsi valkeaan pakuunsa ja ajoi opas-autona tietä näyttäen, ja niin pääsimme perille ja jaoin amerikattaren kanssa huikean taksilaskun ja saavuin festarialueelle ja sain tervetulohaleja ja löysin ranskalaiset joiden kanssa minun piti leireillä ja tanssin sykkivän musiikin tahtiin pilkkopimeässä (kuulemma lava oli taas rakenteilla hiekkamyrskyn romutettua sen eikä valoja siksi ollut) ja ylläni aukesi taivas täynnä tähtiä tähtien takana, uskomatonta miten paljon niitä oli; ja nukahdin makuupussiin taivasalle heidän telttansa viereen, teltan seinä ainoana suojanani hiekkamyrskynpuuskilta ja lepäsin viimein.