Amsterdam, paheiden kaupunki punalyhtyjen katuineen ja liberaaleine päihdepolitiikkoineen, kaupunki jossa hasis sauhuaa joka kadunkulmassa ja hipit kuljeksivat taidemuseoissa sienipäissään?
Ei todellakaan, paitsi kenties jos uskot englantilaisia turisteja, jotka tulevat laivalla, bussilla ja lentokoneella meluisina parvina ja polttavat enemmän ruohoa kuin sietokykynsä kestää. Minulle Amsterdam näytti varsin protestanttisen työmoraalin läpitunkemat kasvot; liberaalius kumpusi tavallaan piittaamattomuudesta, kaupungin asenne oli lähinnä, että ihan sama mitä teet vapaa-ajallasi, kunhan hoidat duunisi, jota riittää. Berliini, Hampuri ja Praha tuntuivat minusta kaikki rennommilta paikoilta kuin organisoitu, tehokas työmyyrien Amsterdam. Tyypilliselle paikalliselle taikasieniä myyvät smart shopit ovat kuin matkamuistomyymälöitä -- puljuja, joissa asioivat vain turistit. Coffee shopeissa toki asioi silloin tällöin liki jokainen.
Saavuin Amsterdamiin kesäkuun yhdestoista; yövyin Gerardin luona, tietysti. Hänellä oli kaunis pieni kaksio joka oli sisustettu vihreällä ja violetilla -- meillä on sama lempiväri, eikö ole söpöä! -- lattioita peitti violetti kokolattiamatto, seinät violetteja, valkeita tai vihreitä; olohuone, pieni makuuhuone, pieni keittiö, parveke ja erilliset wc ja kylpyhuone (nekin violetit), kirjahylly 60 - prosenttisesti science fictionia ja fantasiaa, 15 prosenttia naistutkimusta, 15 prosenttia sosialismin klassikoita, loput fysiikkaa. (kirjahyllyn koostumus on tärkeä seikka, elkää naurako!)
Siellä vietin suurimman osan ajastani. Ensimmäisinä päivinä G:n ollessa töissä minä vaeltelin ympäri kaupunkia. Eniten pidin maahanmuuttaja-alueesta jossa oli tori joka päivä ja paljon pieniä kauppoja joista sai halvalla mangoja ja avokaadoja: taivaani! Kesti jonkin aikaa oppia Gerardin henkiset ruoka-allergiat, kun laitoin ruokaa meille ekaa kertaa tein pitaleipiä fetajuustolla, marinoiduilla oliiveilla ja kuskuslisukkeella. Silloin opin, ettei G pidä kuskusista, pitasta, oliiveista eikä fetasta (kuinka joku voi olla pitämättä fetasta? Käsittämätöntä!)
Eräänä päivänä lähdin gallerioita kiertämään, ja löysinkin monta mahtavaa galleriaa. Tähti ylitse muiden oli kuitenkin Gertrud D Galleries, jossa oli pysyvä näyttely entisen näyttelijän, nykyisen taidemaalarin töistä. Henkeäsalpaavaa. Klikkaapa tästä niin näet kuvia!
Illat vietimme pääasiassa Gerardin kotona videoita katsellen, lautapelejä pelaten ja tanssien. Etenkin tanssien. Mihin hyvänsä musiikkiin: eräänä iltana, kuunneltuamme ensin pitkään Coilia, G pisti soimaan Prokofievin futuristista mahtipontista musiikkia, tanssi sen tahtiin minun ollessani yleisönä ja kertoi tarinoita Neuvostoliiton sodista ja nälänhädistä. Ikimuistoista.
Alunperin suunnittelimme liftaavamme yhdessä Reimsiin viikonlopuksi, mutta yhdessä vietetyn viikon jälkeen G oli väsynyt ja pelkäsi sitäpaitsi matkustamista ja tulimme siihen tulokseen, että minä menen vain jonnekin itsekseni. Päätin mennä Antwerpiin, kenties siksi että kauan sitten Helsingissä asuessani tapailin sieltä kotoisin ollutta tapausta, joka oli hyvä tyyppi ja taisi kehua kotikaupunkiaan. No niin, lähdin siis viikonlopuksi G:n jaloista pois. Amsterdamissa on oikea liftipaikkakin, kunnallinen liftipaikka joka on merkitty liikennemerkillä jossa on peukalon kuva! Aloitin matkani siis sieltä. Odotin ehkä puoli tuntia kunnes minulle pysähtyi ylellinen avoauto -- ensimmäinen avoautokyytini! Kuski oli 27-vuotias business consultant joka hehkutti kaukoidän ihanuutta, puhuimme matkailusta reissun ajan.
Seuraava kyyti oli vanhempi mies, ex-taksikuski, joka nyt tuli mersustaan päätellen hyvin toimeen. Harrastuksekseen hän risteytti hevosia. Ja viimeinen kyytini tuli vanhemmalta pariskunnalta, jolla oli erikoismersu, jollaisia euroopassa kuulemma oli vain 200; mies oli itsekin ollut liftarinretale nuorempana...
Niin tulin Antwerpiin, Belgiaan, kolmella eri luksusautolla -- matkustin ensimmäisessä luokassa. Odotellessani majoittajaani Dennistä kotiin menin nettikahvilaan ja soitin halpoja ulkomaanpuheluita suomeen, oli ihanaa puhua Antin ja Neetan kanssa... ja Denniksen asunto oli mahtava: ovi rappukäytävään oli peitetty höyhenin ja ovikellona oli polkupyörän tööttitorvi, seinät maalattu värikkäiksi ja joka paikassa luovia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Istuin iltaa hänen ja ystäviensä kanssa pubin terassilla, jossa juopuneet hipinretaleet koputtivat ikkunaa ja olkapäätäni mallinuken kädellä; Dennis sanoi häpeävänsä heidän puolestaan mutta minusta kolttonen oli oikeastaan aika hauska... Antwerp oli rento, liberaali kaupunki, tuskallisen kallis mutta viehättävä yhdistelmä historiallista ja tuoretta. Tykkäsin.
Seuraavana päivänä vaeltelin ympäri kaupunkia kaatosateessa kun löysin muuannesta katoksesta sadetta paenneen katusoittajan, joka tutki nyt karttaansa. Hän oli pyöräillyt Belgiaan Ranskasta, elätti itsensä kitaraa rämpyttämällä ja aikoi pyöräillä nyt Norjaan -- oiva elämäntapa 19-vuotiaalle. Kutsuin hänet oluselle ja puhuimme Hannah Arendtin filosofiasta, sitten järjestin hänelle yösijan ja vietimme hauskan illan Dennisin naapurin Remcon luona, joka myös oli Couchsurfingissa.
Seuraavana aamuna François lähti pyöräilemään kohti Alankomaita ja minä lähdin kahden-kolmen maissa liftaamaan. Ensimmäiset kaksi kyytiä olivat englanninkielentaidottomia turkkilaisia, sitten sain kyydin juustomekka Goudasta kotoisin olevalta putkimieheltä (hän selitti ammattinsa ihanasti: "I work with water. I fix water.") joka selitti hurjistumiseen asti siitä, miten vaarallista oli liftata Alankomaissa, sillä etenkin nuoret paikalliset ovat VAARALLISIA eikä hänen vaimonsa kuulemma poistu asunnosta ikinä yksin. Lopulta Goudasta minut vei Amsterdamiin ihana lady, jonka kanssa puhuimme Rudolf Steinerin Kristus-käsityksestä ja matkustamisesta ja islamista ja seitsemältä illalla olin taas A'damissa.
Pesin lakanoita ja opettelin käärimistä ja filosofeerasin; luin suufirunoutta G:lle joka teloittaisi prinsessat joten piti siksi minusta sammakkona; ja sitten tapasin ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen siskoni Emmin ja hänen poikaystävänsä Jarimatin jonka nimestä en koskaan muista kirjoitetaanko se viivalla vai ilman. Tapasimme Dam-aukiolla, tein tarvikeostoksia kesäkeittoa varten, kuljimme sateensuojasta toiseen ja lôysimme vallatun talon joka ei ollut auki. Löysimme sateensuojaksi paikan joka näytti gallerialta, mutta astuessamme sisään näimmekin kaksi vanhempaa miestä juomassa viiniä suuren mustan pöydän ääressä. He toivottivat meidät tervetulleeksi; "mikä paikka tämä on, onko tämä galleria?", kyselin, ja mies vastasi, "ei, tämä on sateensuoja! Tahtoisitteko viiniä tai teetä?"
Kävi ilmi että olimme osuneet valokuvaaja Jan Van Der Hornin ateljeehen, jossa hän paraikaa rentoutui bluesmuusikkoystävänsä kanssa. Heidän lisäkseen galleriassa oli valtava vanha kissa, melkein puuma, joka oli Janin uskollisin malli. Ystävä improvisoi pianolla ja laululla meille laulun sateesta ja meni vieläpä pihalle komentamaan sadetta poistumaan; kävimme keskusteluja kapitalistisesta aivopesusta, vapaudesta, luopumisesta. Jarimatti oli superkiltti ja antoi minulle violetin kazoon. Juhannusaattona hän ja Emmi olivat G:n luona illan ja yön vietossa ja JM ihastui maalaukseeni, jonka lahjoitin hänelle saman tien, tottakai, en sietänyt sitä silmissäni! Teimme mahtavaa salaattia ja piirasta ja kaikenkaikkiaan tunnelma oli huumaava ja taianomainen! Jarimatti esitti teorian, että tunteet olisivat olemassa lähinnä kyynelkanavien puhdistamista varten, ja Emmi ei kyennyt lopettamaan hihittämistä. Kaunista.
Kenties oli kurjan sään syytä että sairastuin virtsatietulehdukseen jonka hoitaminen vei viimeiset rahani, Fusion-festivaalilippuun tarkoitetut. Jotenkin sille festarille piti päästä, mutta kuinka? Tapasin G:n siskon Evien joka oli pelottavan yliaktiivinen biologianopettaja ja ilmoittauduin syksyn proseminaariin, ja G lupasi tulla syyskuussa Suomeen minua katsomaan. 25.6. jätin Amsterdamin taakse.
Pitkästä aikaa lähtö tuntui lähtemiseltä eikä eteenpäin siirtymiseltä. Olin ollut kotona.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
0 kommenttia:
Lähetä kommentti