Olen hampurilainen, ja kuinka mennä festareille vailla pennin hyrrää

Suonette anteeksi vanhan vitsin otsikossa.

Matkalla Amsterdamista Hampuriin olin syystäkin haikea: G oli luvannut tulla Suomeen syyskuussa palattuani sinne, ja kaksi kuukautta kiitäisi kuin raketti, mutta silti. Satoi enkä jaksanut värjötellä virallisella liftipaikalla kauaakaan ennen kuin siirryin läheiselle bensa-asemalle, jossa näin mitäs-muutakaan-kuin toisen liftarin: ekoaktivistipoika, Gareth nimeltään ja kotoisin Manchesterin esikaupunkialueelta, oli elämänsä ensimmäistä kertaa liftaamassa ja kun kerran meillä oli sama suunta, minulla Hampuriin ja hänellä Tanskaan Roskilde-festarille töihin, tottakai otin hänet siipeni alle.

Saimme Pakistanista kotoisin olevalta berliiniläiseltä kyydin Hannoverin lähellä olevalle taukopaikalle, ja sieltä seuraava kyytimme tipautti Garethin Hampurin lähellä olevalle bensiiniasemalle ja minut CouchSurfing-isäntäni Jonaksen kotiovelle. Soitin ovikelloa - Jonas ei ollut kotona, mutta lauma hänen kämppiksiään kyllä.

Viiden huoneen asuntoa asutti enemmän tai vähemmän pysyvästi viisi punkkarinretkua ikähaarukalla 14-30, yksi suht tavallisesti pukeutuva henkilö joka oli lauman aktiivisin ja ollut suunnittelemassa ja organisoimassa G8-blokadia, ja yksi gootti. Suurin osa asukeista oli sukua toisilleen, siskoksia ja serkuksia. Kaikki olivat hurmaavia. Lisäkseni asunnossa majaili toinenkin sohvasurffaaja, sveitsiläinen hippi nimeltä Reto. En ollut aiemmin tavannut ihmistä joka olisi sanonut minulle niin suoraan, "ehkä minä olen jossain määrin sosialisti, mutta ensisijaisesti olen hippi!" Sanomattakin selvää, ettei parempaa yösijaa olisi voinut löytyä. Vaihtoehtokulttuurien lisäksi kommuunin asukkeja yhdistivät roolipelit ja meillä oli pitkiä keskusteluja paitsi maailman tilasta myös roolipeleistä, joita itselläni tuli pelattua lukioaikoina.

Hampuri oli tuulinen ja kaatosateinen sielläoloni ajan, sateenvarjoni ei meinannut pysyä kasassa ja sadetta pitääksemme minä ja Reto ajelimme julkisilla ja näimme kaupunkia niistä käsin. Haaveilin olevani kasvi. Illalla menimme kuuntelemaan hc-punkkia ja emoa paikalliselle suurelle, kauniille vallatulle talolle nimeltä Rote Flora; seinät täynnä upeaa taidetta mutta siellä ei saanut valokuvata, mikä on tietenkin aika yleistä. Cease Upon the Capitolin keikka oli mannaa. Krusifiksi putosi jonnekin rukousnauhastani. Ilta oli mainio.

Fusion-festarilippuun varatut rahat olivat kuluneet virtsatietulehduksen hoitoon Amsterdamissa, mutta kuulin kämpän asukeilta, että Fusionissa olisi mahdollista saada lipun hinta takaisin työskentelemällä kuusi tuntia, ja niinpä Reto lainasi minulle lippurahat siihen asti että tienaisin ne takaisin. 28. kesäkuuta lähdimme Fusion-festareille, Reto ja minä, lähijunilla -- Reto oli interrailaamassa, minä matkustin kyselemällä onko ihmisillä tilaa kimppalipuissaan, aina oli. Sain työvuoron seuraavalle päivälle parkkipaikan stevarina ja telttatilaa Reton nettitutuilta, jotka eivät puhuneet juuri englantia mutta näyttivät uusnatseilta.

Festivaali ui mudassa, kaatosade oli tehnyt tehtävänsä, mutta alue oli silti upea. Festivaalialueena toimi entinen neuvostoliiton armeijan lentokenttä, ja hangaarit olivat esiintymislavoina, elokuvateattereina ja niin edelleen. Muodoiltaan pyöreät, pensaikon peittämät hangaarit saivat alueen näyttämään jonkinlaiselta nykypäivän Konnulta. Pienet metsiköt olivat täynnä riippumattoja, majoja ja muita löhöilypaikkoja, ja lavoja taisi olla kuusi; kaikkialla upeita dekoraatioita valtavasta peltivyötiäisestä täysikuuhun, vesiputoukseen ja peilipalloihin puiden keskellä. Festivaalin mottona oli "holiday communism", lomakommunismi, ja niinpä loka-kolaa tai muita pahiksia ei paikan päällä näkynyt. Osanottajia festarilla oli noin 40 000.

Festivaalialueen kojut kauppasivat reilun kaupan kahvia, luomuruokaa ja käsitöitä; minä en niistä piitannut pennittömänä, vaan väkersin kyltin jossa luki "tarot divination", tarot-ennustusta, ja istahdin sohvalle kahvilan tuntumaan kyltteineni. Ensimmäiseltä ihmiseltä jolle luin korteista sain vaihdossa kiropraktisen hieronnan; hän rusautti selkäni ja niskani ja heti veri kiersi paremmin. Seuraavaksi yksi kahvilan työntekijöistä tarjoutui vaihtamaan tulkinnan kahviin, ja sain kaksi reilua latta macchiatoa vaivannäöstäni. Kolmas miekkonen jolle luin korteista oli äimän käkenä tulkintani paikkansapitävyydestä ja halusi markkinoida minua kotikaupunkinsa rikkaille tädeille; tarjosi olusen. Ja kun minulla oli vielä laukun pohjalla leipää, oli minulla niin kaikki mitä tarvitsin.

Ja tapasin toki festivaalilla myös Emmin ja Jarimatin, joiden kanssa menimme mm. katsomaan israelilaista rokkibändiä nimeltä Monotonix. Keikka oli hurja, Freddie Mercuryn näköinen viiksekäs laulaja hyppi ja laukkasi ympäriinsä ja kiipeili kirjaimellisesti seinille, keikan alussa rummut sytytettiin tuleen, kitaristi ravasi ympäri hangaaria kuin ritari turnajaisissa ja paikoitellen rumpalilta vietiin rumpu tai kaksi; koko yleisö tanssi kuin viimeistä päivää.

Kuusituntinen parkkipaikalla sateessa kului hitaasti. Opastin autoja parkkiin keltaisessa sadetakissa ja virkalätkässä, onneksi armolliset alueella telttailijat toivat minulle teetä ja suklaata ja muuta päiväni ratoksi. Pääasiassa vietin päivän G:tä ikävöiden, mutta jonkin ajan kuluttua sade lakkasi olemasta piina ja aloin avata silmiäni sille. Sada Shiva Dhaamissa minua opetti koko päivän tuli, Fusionissa vesi; symmetriaa. Kun menin palkannostotiskille sain tietää että lipun hinnasta saikin vain puolet takaisin; kysyin voinko ottaa toisen työvuoron. Kuulemma se ei käynyt päinsä. Vaihdoin huivia ja otin toisen työvuoron eri nimellä: seuraava työni olisi lauantaina turmbühne-lavan järjestysmiehenä iltakymmenestä aamuneljään.

Lauantaina povasin taas tarokeista ja tapasin Rostockista kotoisin olevan Yvonnen, joka tarjosi minulle aterian ja hyvää seuraa - keskustelimme koko maailmasta, vastuusta, ihmissuhteista ja irti päästämisen ihanuudesta. Ja illalla töihin. Parempaa duunia ei olisi voinut olla: tehtävänäni oli vahtia ettei kukaan kiipeä tanssilattian keskellä olevaan kajaritorniin, eli pääasiassa vain juttelin ihmisten kanssa ja tanssin sen kuusi tuntia ja aina välistä huusin kiipeilijöille, että alas sieltä ja äkkiä! Niin sain loputkin lippurahat maksettua takaisin Retolle.

Tutustuin rähjäiseen irlantilaiseen, 35-vuotiaaseen Steveen, joka oli asunut viimeiset kuusi vuotta Alankomaissa. Puhuimme henkisyydestä, vallankumouksesta (joka tukevasti päihtyneen Steven mielestä tulisi tulemaan Jeesuksen uuden tulemisen myötä), tiesimme olevamme jumalia tai jumalaa.

Sunnuntaihin mennessä olin nauttinut festivaalista mutta saanut todellakin tarpeekseni kylmyydestä ja sateesta. Ajatus Espanjaan liftaamisesta tuntui oikein hyvältä, mutta samalla epäilin: olisiko kaksi vuorokautta kylliksi aikaa 2400 kilometrin taipaleeseen? Äidiltä tuli tekstiviesti, että hän oli juuri laittanut tililleni rahaa saatuaan kaupaksi erään maalauksistani, ja olipa mukana myös lahja häneltä.

Sunnuntain paras keikka oli Rico Loop, jonka olin nähnyt viimeksi livenä tammikuussa Berliinissä. Ilmiömäinen setä! Suosittelen! Katsottuamme Reton kanssa Ricon keikan menimme katsomaan jotain klezmer-bändiä, mahtavaa nähdä tuhatpäinen teknokansa bailaamassa hulluna klezmerin tahtiin! Illan uusi tuttavuus oli etelä-saksasta kotoisin oleva Florian, jonka kanssa join chaita, menin katsomaan saksaksi dubattua Flash Gordonia, minkä jälkeen lisää chaita ja uneen -- ja niin oli viimeinen festariyö lopussa.

Maanantaiaamuna lähdin kohti Espanjaa.