Barcelonasta Pariisiin

Nikolaas ajoi meidät Barcelonan eteläpuolella olevalle leirintäalueelle, jossa he aikoivat yöpyä Barcelonassa oleskelunsa ajan. Paikka oli hyvinvarusteltu (oli internet-yhteys ja ranta!) ja kävimme syömään Nowheresta jääneitä ruoanjämiä. Sitten sukelsimme mereen, jossa aallokko oli hurja, en ollut ennen ollut niin korkeassa ja voimakkaassa aallokossa ja pian minulla oli silmät, nenä ja suu suolavettä täynnä - mutta nautin siinä uimisesta silti, opin vähitellen milloin piti polskia ja milloin antaa myöten. Jäin yöksi leirintäalueelle, Nikolaas heitti Chrisin illaksi rautatieasemalle ja seuraavana aamuna minut liftipaikalle. Ja niin sitä taas mentiin. En nähnyt kaupunkia juurikaan, mutta ajattelin palaavani vielä Tobyn kanssa matkallamme Marokkoon.

Pysyin bensa-asemalla, jolta yritin liftata pohjoiseen, tuskallisen kauan. Alankomaalaiset ja saksalaiset kuskit katsoivat minua pelokkaina kuin avaruusolentoa ja pudistivat päätään, ehkä autiomaa oli yhä kasvoillani. Lopulta sain lyhyen kyydin minibussissa, jossa oli 7 espanjalaista nuortamiestä. Yksi heistä osasi sanoa suomeksi "housut pois", kuulemma suomalainen tyttöystävä oli opettanut. Sitten toinen lyhyt kyyti minibussissa jossa kaksi vanhempaa espanjalaisherraa, ummikkoja; sitten olin ikuisuuden jumissa tietullilla ja sain kyydin rekkakuskilta, joka oli menossa Pariisiin asti mutta jätti minut yöllä, nukkumaan käydessään, bensa-asemalle 400 km päähän Pariisista. Reitti, jota rekka kulki, oli hidas mutta häikäisevän kaunis, se kulki kilometrin korkeudessa pyreneiden halki; vuoristomaisema lipui ohitseni kumpuilevana ja sateisena, pienet idylliset kylät laaksoissa, vuorten huipuilla valtavat ristit. Yhtäkkiä +45 oli vaihtunut +15:aan. Espanjalainen rekkakuski esitti loputtomasti kysymyksiä Suomesta ranskansa (joka oli vielä huonompaa kuin minun, mitä on pidettävä käsittämättömänä saavutuksena) ja espanjan sekoituksella.

Bensa-asemalla viivyinkin sitten tuntitolkulla. Amerikkalainen perheenisä olisi ottanut minut mutta tyhjä auto. Liftasin ensin kyltillä jossa luki "Paris", mutta väkeä oli vähän, nekin pääasiassa yöpuulle käymässä olevia rekkakuskeja; satoi kaatamalla ja niinpä istuin pääasiassa bensa-aseman kahviossa kirjoittamassa päiväkirjaa ja kysymässä kyytiä asiakkailta, joista jotkut kieltäytyivät: "ei ei, minulla on perhe, pieniä lapsia!" Turhauttavaa. Sentään bensa-aseman työntekijä lakkasi jossain vaiheessa vastaanottamasta maksua loputtomista kahveistani. Sitten päätin kirjoittaa kylttiini "Finnoise vis Paris". Seisoin vaihteeksi sateessa bensa-aseman ulkopuolella kun paikalle tuli kaksi rekkaa. Aluksi rekkakuskit kävelivät piittaamattomina ohitseni kohauttaen olkapäitään ja levitellen käsiään niin tyypilliseen ranskalaiseen tyyliin, mutta sitten pysähtyivät puolimatkaan: "mitä tuossa lukee, suomalainen?" "joo, suomalainen siinä lukee!" Hetken neuvottelun jälkeen kuskit tulivat kysymään, puhunko englantia ja kumman rekkaan tulisin. Molemmat olivat Pariisiin matkalla.

Ja niin olin Pariisissa aamuneljältä heinäkuun yhdentenätoista. Satoi. Olin puhkiväsynyt ja päätin odottaa, että kello tulisi yhdeksän ennen kuin soittaisin Edille, yhdelle Nowheren ranskanpojista - en halunnut herättää häntä. Niinpä etsiydyin kokoyön kahvioon, jossa garcon meinasi häätää minut ja jäkätti kamalasti kun otin esiin pastelliliidut, ja juopuneet keskiluokan kasvatit kyselivät haluaisinko tehdä rakkautta. Sinnittelin siinä kiirastulessa aikani, kunnes päätin että kärsin mieluummin rankkasateesta ja rinkkani painosta kuin ihmiskunnan typeryydestä ja lähdin. En löytänyt millään auki olevaa kahviota ja päädyin vaeltamaan ympäri katuja muutaman tunnin kunnes kahvilat aukesivat; löysin rauhaisan kahvion ja sain levätä piirtämällä ja kirjoittamalla. Taustalla soi chanson ja U2. Oli se kaupunki kaunis, mutta olin liian väsynyt nauttimaan. Laskeskelin, että jos saan Edin kiinni, hän laskisi minut heille nukkumaan. Sain hänet kiinni. Hän oli töissä. "Pääsen töistä joskus puoli yhdeksältä illalla, tule silloin soittamaan ovikelloa..." Maailma romahti. Onneksi sade lakkasi. Ajattelin sitä että jo samana iltana tapaisin pitkäaikaisen kirjeystäväni Tobyn, kun hänen bussinsa saapuisi Pariisiin. Suunnitelmana oli, että liftaisimme loppukesän yhdessä: Marokkoon, Bosniaan, koko maailmaan! Vaelsin etsien halpaa nettikahvilaa, tuloksetta. Lopulta lysähdin uupuneena kalliiseen. Aloin vihata rinkkaani enemmän kuin itseäni.

Illemmalla kävin piirtämässä hautakiviä Pére Lachaisella, siellä voisi viettää kokonaisia päiviä mutta minä ehdin viettää vain tunnin ennen kuin se suljettiin. Puluparvet lensivät matalalla. Piirsin kadulla hautojen jälkeen puluja. Kävin ostamassa pullon viiniä viemisinä Edille ja Philippelle, mutta auta armias, kompastuin katukiveykseen matkalla heidän luokseen ja pulloparka särkyi. Se siitä sitten. Pääsin heidän luokseen viininhajuisena ja kurjana, pesin kasvoni ja lähdin hakemaan Tobyä.