2400 km 46 tunnissa

Ensimmäinen lifti Espanjaa kohti Fusion-festivaalin portilta ulos: värikkääksi maalattu minibussillinen festivaaliväkeä, ihmisiä jotka kuski mukaanlukien olivat aika kurjassa kunnossa edellisillan jäljiltä. En ollut koskaan ennen saanut liftiä niin hienolta autolta, velmusilmä kuski - Ansgar nimeltään - oli maalannut omakuvansa sen kylkeen, hän oli liftannut itsekin paljon aiemmin ja kokkasi nyt työkseen luomuruokaa festareilla.

Bussissa pelattiin korttia ja juotiin ja syötiin, kunnes iltapäivästä joukko jätti minut huoltoasemalle, josta sain kyydin tanskalaisilta isältä (Bruno, 38v) ja pojalta (Jonas, 16v) jotka olivat ajamassa vanhalla autonromullaan Tanskasta lomalle Roomaan. Keskiyön maissa he pysähtyivät huoltoaseman pihaan nukkuakseen ja minä jäin huoltsikalle liftaamaan. En ollut edes Stuttgartissa asti.

Koetin liftata huoltoasemalta tuntikaupalla. Kahvia meni paljon ja jossain pisteessä huoltoaseman työntekijä lakkasi kelpuuttamasta rahaa minulta, sanoi että kahvi ja jogurtti ovat talon piikkiin. Tuntikausien odottelu ankealla öisellä huoltoasemalla helpottui vähän, kun samassa rakennuksessa oli ystävällinen sielu. Luin persialaista runoutta, pohdiskelin elämää ja kaikkea ja olin uuvuksissa. Mutta sama kävi kuin kaikkien tuskallisten tilanteiden kanssa aina: jossain vaiheessa vain huomaa, että kaikenkaikkinen ketutus on kadonnut ja mieli on tyyni ja kirkas.

Ja silloin sain kyydin boheemilta rekkamieheltä nimeltä Andre, joka tykkäsi jutella eläimille ja opettaa lapsiaan kunnioittamaan luontoa. Hän oli asunut aikoinaan thaimaassa ja tiibetiin matkustaminen oli hänen haaveensa: "pidän buddhalaisesta ajattelusta paljon," hän selitti rikkinäisellä englannillaan, "olen katolinen mutta uskon että jumala on yksi, kaikki uskonnot seuraavat samaa jumalaa. Monta nimeä, yksi henkilö." Huoltoasemalla jolle hän minut jätti sain uuden kyydin toiselta (kielitaidottomalta) rekkakuskilta välittömästi. Olen saanut oppia vähitellen, että kirkas mieli on ainoa mitä kyydin saamiseen tarvitaan.

Seuraava rekkakyyti oli saksalainen viisikymppinen miekkonen, jonka musiikkimaku oli DJ Bobon Greatest Hits; sitten kurdi, joka kertoi rakastavansa hippejä ja haluavansa kasvattaa parran ja lähteä liftaamaan ympäri maailmaa telttaillen. Hän jätti minut tienvarsikuppilaan piirun verran ranskan puolelle, join kahvia ja söin croissanttia, mahassa oli hassu olo kaikesta kahvista ja unettomuudesta. Ja sitten sain kyydin ranskalaiselta rekkakuskilta nimeltä Filip, joka tykkäsi rokista - etenkin Queenista - ja oli elänyt kauan myös Etelä-Afrikassa. Hän tipautti minut isolle bensa-asemalle Dijonin sinappimekan kupeeseen.

Seuraava rekka vei minut rekkamiestukikohtaan Mâconissa kertoen että kaikki rekat siellä menevät espanjaan; paskapuhetta, rekkamiehet olivat kaikki italiaanoja menossa Pariisiin. Olin jumissa tuntikausia, join huonoa ylihinnoiteltua teetä, katselin kissoja, ajattelin etten pääse ikinä Espanjaan ajoissa ja lopulta sain kyydin rekkakuskilta, jonka kanssa meillä ei ensin ollut yhteistä kieltä mutta sitten hän huomasi karttakirjani olevan unkariksi ja sain harjoitella magyarin kieltä pitkästä aikaa. Hän oli unkarilainen mutta asunut Ranskassa 10 vuotta. Hän tipautti minut paskimmalle liftipaikalle ikinä, keskelle ei-mitään Ranskan puolella keskellä yötä pikkukylän pubin eteen pienellä maantiellä. Join mehun lohdukseni ja nostin urheasti peukalon pystyyn.

Pian olin rähjäisessä henkilöautossa matkalla kohti Espanjaa, jonka tienvarret olivat täynnä strippiluolia, joiden neonvalot välkkyivät pimeässä, ja pääsin kaupunkiin nimeltä Figueres, jossa annoin paikalliselle punkkarille kasan marmorikuulia ja ajattelin viettää koko yön kahvilassa, joka kuitenkin sulki enkä keksinyt parempaakaan kuin nostaa peukalon pystyyn.

Ensin paikalliset pojat pysähtyivät selittämään että yöllä liftaaminen on hyvin vaarallista. Sitten poliisi pysähtyi selittämään miten vaarallista yöllä liftaaminen on; selitin ettei minulla ole vaihtoehtoja. Sitten paha kyyti, josta selvisin säikähdyksellä. Sitten espanjalainen diplomaatin poika, joka oli asunut nuoruutensa yhdysvalloissa, vei minut tietullille liftaamaan. Sitten kaksi ranskalaista nuortamiestä veivät minut Gironaan. Etenin vähitellen, ainakaan yö ei ollut niin kylmä kuin Saksassa.

En ollut käynyt suihkussa liki viikkoon enkä haaveillut mistään muusta niin paljon. Gironasta kyyti seuraavaan kaupunkiin nuorelta espanjalaiselta rekkamieheltä joka yritti kyydin lopuksi ostaa seksiä. Ja sitten -- suora kyyti Zaragozaan asti unkarilaiselta miekkoselta, ihanalta sedältä joka juotti mehua ja syötti pullaa ja jutteli mukavia ja rakasti Queenia.

Ja takana oli 46 tuntia, kaksi unetonta yötä ja 2400 kilometriä. Olin siellä missä pitikin, hienhajuisena ja väsyneenä mutta kuitenkin. Taivas.