Rostock - Heiligendamm

Liftireissu Berliinistä Rostockiin alkoi hieman väsyneesti: ensin en ollut löytää HitchBase-sivustolta bongaamaani liftipaikkaa ja vaeltelin väsyneenä moottoritien kupeessa rinkkoineni. Kun lopulta löysin paikan, seisoin peukalo pystyssä tunnin.

Sitten onneni kääntyi - kaksi saksalaista aktivistinretaletta tuli kysymään minulta, onko tämä oikea tie Rostockia kohti. He eivät halunneet pilata liftionneani hengailemalla lähistöllä vaan kävelivät tietä eteenpäin. Siinä samassa minulle pysähtyi auto, joka oli menossa Hampuriin mutta pystyi ajamaan minut puolimatkaan. Kerroin toisista liftareista ja kuski, Philipp nimeltään, päätti ottaa heidätkin kyytiin - hän sanoi, että jos hänellä ei olisi töitä, hänkin tulisi ottamaan osaa mielenosoituksiin. Autossa soi G8-tukiCD, ja Philipp puhui liftarien kanssa saksaksi politiikkaa. Minä en ymmärtänyt paljoakaan vaan nukahdin. Sitten Philipp päätti yhtäkkiä ajaa meidät perille Rostockiin asti - "se on minun solidaarisuustekoni", hän selitti.

Ja niin saavuimme Rostockiin ja näimme poliisipartion joka kadunkulmassa, poliittiset liput ikkunoissa. Muuannella kadulla sateenkaarilippuun kietoutunut tyttö jolla oli kukkia hiuksissaan suuteli teini-ikäistä punkkaripoikaa. Rostock oli täysin eri kuin tammikuussa.

Menin rautatieasemalle, joka oli pullollaan poliiseja ja aktivisteja, ja lyöttäydyin jälkimmäisten seuraan. Small talkia juostessamme lähijunassa vaunusta toiseen lipuntarkastajia karkuun. Ja sitten minut opastettiin leirille. Tämä oli yksi neljästä leiristä, joille mielenosoituksiin osallistujat majoitettiin. Ilme oli samanlainen kuin festarien leirintäalueilla: telttoja toistensa perään ja siellä täällä keittiöitä, joista sai sapuskaa parilla eurolla. Kenttäsairaalakin löytyi, ja nettiteltta ja kännykänlatauspiste - kaikki mitä nykynuori tarvitsee.

Samaan aikaan rantalomakohde Heiligendammissa valmistauduttiin valtionpäiden tapaamiseen. Oli rakennettu 14 miljoonan veroeuron aita, joka kiersi koko Heiligendammin paikkakunnan ympäri. Rostock-Laagen lentokenttä, jolle kokouksen osanottajien oli määrä saapua, oli suljettu siviililiikenteeltä, eikä koko Heiligendammin turistipaikkakunnalle ollut pääsyä kuin harvoilla ja valituilla. Jopa läheiset leirintäalueet ja hotellit oli suljettu - alueelle ei turisteilla ollut asiaa.

Kaikkialla ihmisiä ja tunsin itseni hieman eksyneeksi. Stefano oli Munsterissä tapaamassa maailman kauneinta tyttöä nimeltä Astrid, ja liittyisi seuraan myöhemmin. Hortoilin ympäri leiriä kunnes lopulta osuin nuotiopaikalle, jossa saksalainen Steffan kertoi minulle teltasta jossa olisi tilaa vielä parille ihmiselle. Kiitokseksi jaoin veteni hänen kanssaan. Sitten painuin pehkuihin.

Seuraava päivä oli maanantai, kesäkuun neljäs. Se tarkoitti, että opintotuki olisi tililläni. Lähdin ottamaan osaa pakolaisten kaltoinkohtelemisen ja linnake-Euroopan vastaiseen mielenosoitukseen laskien jossain määrin sen varaan, että matkan varrelta löytyisi pankkiautomaatti, mikä tietysti johti siihen, etten löytänyt automaattia saati syötävää ennen iltaseitsemää - poliisi näet päätti, että n. 8000 hengen mielenosoitus kaikesta rauhanomaisuudestaan huolimatta oli liian iso päästettäväksi keskustaan. Vesitykit tukkivat tien ja olimme jumissa. Tunnelma pysyi silti iloisena, puheiden välissä musiikkia ja tanssia, pellearmeija ja supersankarit olivat vauhdissa ja naapurin asukas täytti vesipullojamme puutarhaletkulla. Omat fiilikseni olivat laskussa, sillä en ollut syönyt kahteen päivään. Silloin kun rahaa ei ole, ruokaa ei edes ajattele, mutta nyt kaikki oli kiinni pankkiautomaatin löytämisestä, mikä teki tilanteesta hyvin turhauttavan.

Kun tilannetta poliisin kanssa ei saatu selvitettyä eikä kulkue saanut jatkaa matkaansa, alkoi väki hajaantua. Minä lähdin automaatinetsintään ja ostin kassillisen sapuskaa onnesta soikeana. Tienpielissä poliisiautojen sankat rivit, panssariajoneuvoja, karmeita näkyjä: pari hassua mustiin pukeutunutta poliisilauman piirittämänä. Nykyään mustat vaatteet miekkarissa riittävät vakuuttamaan poliisin siitä, että olet väkivaltaan taipuvainen. Ohitseni kiiruhti eräskin mustiinpukeutuja, joka huikkasi minulle jotain saksaksi. "anteeksi, en osaa saksaa," huusin takaisin. "fuck the police!" hän tulkkasi. "yes, passionately," vastasin, mikä sai hänet nauramaan ja rientämään luokseni antamaan halin. Sitten hänen täytyikin jo juosta.

Tietenkin söin liikaa liian nopeasti. Illalla löhösin pirtelöteltassa juomassa chaita ja lukemassa propagandaa. Tottakai leirin sisäänkäynnillä seisovasta "ei poliiseille eikä natseille"-kyltistä huolimatta vihreät ystävämme olivat joukossamme, niinpä tulevista miekkareista jne. piti ottaa selvää kyselemällä ympäriinsä, verkostoitumalla. Usein miekkarin ajankohta ja aihe luki ilmoitustaululla, mutta paikka piti ottaa selville itse. Käyskentelin ympäri leiriä roseeviinipulloineni ja lopulta nukkumaan.

Seuraavana päivänä pelastin jalkani kivuliaalta kuolemalta hankkimalla uudet kengät. Vanhoissa pohja oli kiinni enää sieltä täältä, kengät nauroivat sekä edestä että takaa ja niillä käveleminen oli haastavaa. Korvasin ne kaupan halvimmilla tennareilla, jotka ehtivät olla vaaleansiniset yhden päivän ajan. Oloni oli juhlallinen.

Sinä iltapäivänä oli toimintakoulutus, jossa opeteltiin blokadilla tarvittavia perustaitoja: viisisormitaktiikkaa, joka perustui siihen että kulkemalla tietyssä muodostelmassa oli mahdollista päästä poliisirivien läpi ilman suurempia ongelmia, ja erilaisia passiivisen vastarinnan tekniikoita, joiden ideana oli tehdä kadulta häätäminen virkavallalle mahdollisimman hankalaksi turvautumatta väkivaltaan. Saimme tietää paikallisesta lainsäädännöstä ja oikeuksistamme, mikäli päätyisimme putkaan; sitten kuului komento, että mikäli ette ole jo pienryhmissä (affinity group) muodostakaapa sellaiset nyt.

Siitä sitten hihkumaan, että etsiikö kukaan ryhmää? Päädyin perustamaan kansainvälisen ryhmän, johon mahtuivat englantilaiset Tim ja Ian sekä jälkimmäisen unkarilainen tyttöystävä Alexandra, yhdysvaltalainen Julie, alankomaalaiset Marije ja Gerard, ja saksalaiset Angela ja Beni. Kesti kauan oppia kaikkien nimet. Julie katosi joidenkin hassujen rastahyyppien matkaan, luopio jo alusta!, mutta muuten ryhmämme pysyi kasassa mainiosti. Illan infotilaisuuksien jälkeen istuimme nuotion ääreen kera viinin juttelemaan ja päättämään tapaamispaikasta huomiselle. Sitten aikaisin petiin: tapaisimme seuraavana aamuna puoli seitsemältä...

...ja niin tapasimmekin. Otin mukaan makuupussin, vähät ruokani, vesipullon, passin, lompakon, paperia ja kynän. Puin päälleni niin monta kerrosta vaatteita kuin kykenin. Ja niin sitä mentiin lähijunalle, sitten bussille, jonka poliisit pysäyttivät kahdesti tutkiakseen kaikkien matkatavarat (miehet tutkittiin tarkkaan, naisten tavaroita vain vilkaistiin pintapuolisesti - luotettiin tyttöjen kiltteyteen), ja lopulta oltiin urheilukentällä, jossa odotettiin hännänhuippuja, joiden saavuttua lähdettiin taivaltamaan viitenä eri sormena/kulkueena peltojen halki kohti Heiligendammiin vieviä teitä. Poliisihelikopterien parvet kaartelivat yllämme. Miehenmitttaisessa viljavainiossa rämpiessäni tunnelma oli eeppinen. Viime päivät olivat olleet kylmiä ja sateisia, mutta nyt aurinko paistoi täyttä häkää ja riisuimme paidat toistensa perään. Helikopterien putputus pakotti keskustelemaan huutamalla.

Ja sitten olimme eturivissä ensimmäisen poliisirintaman edessä ja lähdimme juoksuun kohti poliiseja. Kyynelkaasu pakotti perääntymään, juomavedellä huuhdottiin silmiä. Hetken keskustelu, jatkammeko? Yksimielinen päätös: jatkamme kyllä, kerran se kaasu vain kirpaisee. Ja niin yritimme uudestaan ja onnistuimme pujahtamaan poliisien raoista toiselle pellolle, jossa kiinnisaamisemme olisi jälleen ollut liki mahdotonta. Ja taivallus halki peltojen jatkui. Minä jaoin huivini ryhmän jäsenille hengityssuojiksi.

Seuraava poliisirintama onnistui pysäyttämään meidän ryhmämme, sillä olimme jossain määrin erillämme muista, eikä läpijuokseminen ota onnistuakseen ilman riittävän suurta väkijoukkoa. Niin huomasimme seisovamme napit vastakkain mustapukuisen nuoren mellakkapoliisin kanssa. Oli todella kuuma emmekä voineet olla tuntematta sympatiaa meitä taaksepäin tuuppinutta poliisiparkaa kohtaan, joka joutui seisomaan helteessä mustassa toppapuvussa, kypärässä ja luotiliiveissä, kädetkin nahkahanskoissa. Niinpä saimme tilaisuuden harjoitella saksaa:
"Haben sie heiss?" (Onko kuuma?)
Mellakkapoliisi nyökkäsi vakavana.
"Haben sie wasser?" (Onko siulla vettä?)
Mellakkapoliisi taputti luotiliivinsä rintataskua.
"Klein? Gross?" (Pieni vai suuri?)
Mellakkapoliisi näytti käsillään, että suuri.
"Haben sie eine freundin?" (onko siulla tyttöystävää?)
Mellakkapoliisi katsoi poispäin masentuneen näköisenä.

Juotuamme vettä päätimme piristää poliisin päivää pistämällä tanssiksi, mikä saikin hänet nauramaan hengityssuojansa takana! Ilahduimme siitä niin että tarjosimme hänelle vielä sipsejä, joista hän tosin kieltäytyi. Ja sitten huomasimme poliisiriviin tulleen aukon toisaalle ja säntäsimme sinne muiden perässä. Enää lyhyt taival halki salaattimaan, ja olimme kadulla, jolle meidän pitikin mennä.

Heiligendammia ympäröivässä aidassa oli kaksi sisäänkäyntiä, läntinen ja eteläinen, joissa molemmissa oli tiukka vartiointi, sisään pääsi vain kutsulla. Lisäksi oli vielä salauloskäynti itäpuolella ja kaksi rautatietä. Meidän 2000-päinen joukkomme oli tuota salauloskäyntiä tukkimassa, muut ryhmät tukkivat päätiet ja rautatiet yksinkertaisen rauhanomaisesti istumalla siinä, mistä auto tahtoi kulkea. Yhteensä blokadiin otti osaa noin kymmenen tuhatta ihmistä.

Istuimme ja löhösimme kadulla seuraavat 46 tuntia, enkä ole varma missä järjestyksessä keskustelut tapahtuivat. Leikimme "laiva on lastattu valtioilla", joka oli ensin helppoa mutta paljasti sen että meistä kaikilla oli aukkoja Afrikan maantieteessä; sitten leikimme leikkiä jossa yksi ajattelee jotakin tunnettua henkilöä ja muut koettavat arvailla. Tämä kysyi valtaisaa yleissivistystä ja tunsin itseni nuoreksi ja hupsuksi etenkin Timin rinnalla, joka tuntui tietävän kaiken kaikesta. Keskustelimme kaikesta poliittisesta ja epäpoliittisesta, etenkin sukupuolen rakentuminen sosiaalisessa kontekstissa oli aihe joka snobbailunkuuloisuudestaan huolimatta nousi esille kerran toisensa jälkeen. Onko itseidentifikaatiolla väliä, vai riippuuko sukupuolemme vääjäämättä yksinomaan ympäröivän yhteiskunnan käsityksestä siitä?

Beni oli ryhmämme nuorin, vielä lukiossa, ja ilmeisesti kyselyiässä, sillä milloin ryhmämme vain istui hiljaa, hän esitti jonkun kysymyksen kuten: "mikä on tilanne Kosovossa nykyään?" - tai vain kaivoi esiin mukaan pakkaamansa kirjan Saksan perustuslaista. Marije teki väitöskirjaa aktivistiliikkeistä ja piinasi toisia alankomaalaisia kyselyillään. Tim oli äärimmäisin behavioristi jonka koskaan olin tavannut - hänen mielestään kaikki ajatuksemme ja mielipiteemme olivat vain peitteitä ja tekosyitä jonkinlaisille heimovaistoille. Minä olin hänestä parantumaton hipinretale. Ian oli matkustanut Transdinistriassa, mikä oli minusta ällistyttävän hienoa ja kyselin häneltä kaikkea mahdollista.

Mitä tulee Gerardiin, joka työskenteli PERL-kehittäjänä Amsterdamissa, en tiedä missä vaiheessa blokadia huomasin joutohetkieni, joita riitti, kuluvan hänen katselemiseensa. Joka tapauksessa kun hän selitti minulle koodikielten oudosta psykosemantiikasta ja metafysiikasta olin myyty. Sitä paitsi hänelle kyynelkaasusuojaksi lainaamani pashminahuivi näytti hänen yllään miljoonasti paremmalta kuin minun harteillani. Loppublokadin vietimme aika pitkälti toisiimme liimautuneina.

Blokadin organisoijat tekivät mahtavaa työtä ja järjestivät tienpieleen niin huussin kuin lahjoitusten varassa toimivan ruokatarjoilun. Oli jopa musiikkia. Naapurien asukkaat olivat ymmärtäväisiä ja jopa keittivät meille kahvia, jota jonotimme ikkunasta. Meillä oli helppoa, sillä vaikka poliisi vartioi meitä, saimme istua suhteellisen rauhassa: ilmeisesti läntisen sisäänkäynnin blokadi oli heikennyt siinä määrin, että poliisi oli päättänyt aloittaa tien tyhjentämisen sieltä. Länsipuolella kärsittiin ja juostiin paljon, muttei hellitetty. Sana läntisen tien heikosta miehityksestä kiiri ja lopulta lännestä tuli vahvin blokadimme 4000 osanottajalla.

Lopulta blokadi oli äärimmäisen onnistunut. Tiet ja rautatiet pysyivät tukittuina koko G8-kokouksen ajan ja ne toimittajat, jotka mielivät nähdä Bushin tai Putinin, joutuivat kulkemaan helikopterilla. Kun G8-kokouksen päättyessä lähdimme kadulta loppumielenosoitukseen, haisin hielle, maantiepölylle ja kyynelkaasulle. Rostockin kaduilla kävellessämme meidät pysäytettiin noin viiden minuutin välein, kun poliisi halusi tarkastaa passimme ja matkatavaramme. Lopulta selviydyimme väsyneinä leirille, jossa menimme tanssimaan hedonistikorttelissa soittavan keskinkertaisen teknoDJ:n tahtiin. Seuraavana aamuna heräsimme varhain kokoamaan telttamme. Oli aika jättää Rostock taa.