Praha on meidän

Tammikuussa, kun lähdin matkaan Suomesta, kuljin Berliinistä Prahaan. Nyt matkani suunta oli päinvastainen sekä fyysisesti että mentaalisesti.

Saavuttuamme Prahaan Kyselimme ympäriinsä, mistä mahtaisimme voida löytää halvan nettikahvilan. Eräässä baarissa neuvoivat meidät sitten paikkaan nimeltä Jericho, jossa netti olisi ilmainen. Täydellistä; lähettelimme Jerichosta, joka oli mainion tunnelmallinen kiva hippipaikka, CouchSurfing- viestejä, ja minä katsoin Tarot-korteista Stefanolle, joka oli äimistynyt niiden voimasta.

Lopulta saimme tekstiviestin, josta kävi ilmi että meillä oli yösija siksi yöksi. Etsiydyimme siis isäntämme tykö, mikä vei oman aikansa, mutta onnistui lopulta; meidän piti mennä tietylle ratikkapysäkille ja soittaa sille päästyämme, mutta akkuni tietysti loppui silloin, joten Stefano pyysi ohikulkevaa teinityttöä lainaamaan puhelintaan. Samaan tapaan kuin aiempi matkakumppanini Weronika sai miehiltä mitä tahansa, Stefanoon hurahtaa jokainen teinityttö; erona näillä kahdella henkilöllä on kuitenkin se, että Stefanolla liikkuu jotain korvien välissä, liikkuu paljonkin, hän on käsittämättömän syvä ihminen.

Isäntämme Marko oli serbi, joka asui Prahassa ties kuinka monetta vuotta. Hän oli keskinkertainen harrastajamaalari ja pianisti. Hän ilmoitti saman tien ettei ehdi valitettavasti näyttää meille kaupunkia, sillä hänen on tehtävä töitä. No problem, sanoimme ja kysyimme vinkkejä halvoiksi ruokapaikoiksi. "Kaikki täällä on halpaa verrattuna Suomeen ja Italiaan", hän sanoi. Tuntui, kuin Marko olisi pysytellyt kaiken aikaa meistä mahdollisimman kaukana, vaikka kutsui meidät kotiinsa; emme juuri puhuneet small talkia enempää.

Lähdimme hakemaan take-away-kiinalaista, jonka nautimme ihastuttavassa Letna-puistossa, josta aukesi häikäisevä näköala koko Prahan ylle. Ainoastaan amerikkalaisten turistien rykelmät häiritsivät näköalaamme: tuo kaupunki on niin täynnä turisteja että polvissa tutisee. Tuohon mennessä meille oli jo muodostunut tavaksi siunata juhlallisesti jokainen nauttimamme ateria, kohottaa leipäpala valoon, lausua muutama sana, sillä mistä tietäisimme, milloin seuraavan kerran saisimme syödäksemme? Syötyämme ja levättyämme kävelimme Letna-puiston halki Prahan linnalle, jossa kaikui ihana musiikki: katedraalissa taisi olla konsertti tai harjoitus meneillään -- ja tuijotimme hartaina upeaa katedraalia tuulen puskiessa tukkamme lomassa ja enkelten kuoron laulaessa!

Se tunne, joka meillä oli jo matkaan lähtiessä, että kaikessa mitä teimme oli jotain juhlallista, jotain pyhää, kasvoi kasvamistaan. Tunsimme itsemme pyhiinvaeltajiksi. Sitä kai olimme, etsimässä Yhteyttä ja Yhtä, Ykseyttä. Luomassa sielujen rihmastoa, joka lopulta sitoisi maailman yhteen niin, ettei voisi olla muuta kuin laiton ja vapaa rauha.

Linnalta kävelimme Kaarlonsillalle kujia myöten, jotka olivat jo liki tyhjenneet turisteista. Itse siltakin, joka viimeksi oli täynnä kaupustelijoita ja turisteja, oli nyt tyhjä, ja täysikuu mollotti kaupungin yllä. Kaikki oli hyvin romanttista. Älkäätten silti luulko että minun ja tuon L.A.:n lapsen välillä olisi mitään muuta romanttissävytteistä kuin jaettu kulkurinelo!

Kaarlonsillan ylitettyämme ja veden hypnoottisuuta ylistettyämme menimme takaisin isäntämme luo kutsuaksemme hänet juomaan viintä kanssamme, mutta hänpä ilmoitti, että nyt on nukkumaanmenoaika. Kysyin saisinko lainata hänen konettaan, mutta hän sanoi sulkeneensa sen jo, "lähellä on mukava internetkahvila, voit mennä sinne huomenna", hän ehdotti. Niinpä niin. Olimme silti kiitollisia yösijasta ja panimme maate kun kerran käskettiin; seuraavana aamuna lähdimme Markon, joka ei kyennyt majoittamaan meitä toista yötä, luota hänen lähtiessään töihin ja menimme vaeltelemaan ympäri juutalaiskorttelia. Hyppäsimme myös ratikkaan ja menimme esikaupunkialueelle, jossa etsiydyin pieneen suljettuun huvipuistoon, jossa tein aaltopahvista kyltin, jossa luki "tarot divination": tänään pitäisi tienata leipänsä jotenkin, enkä keksinyt muuta kuin rinkasta löytyneet tarokit.

Jerichon auettua menimme sinne jälleen, mutta CouchSurfing-sivusto ei toiminut; niinpä minun kiroillessani koneella Stefano, joka osaa tutustua ihmisiin niin mainiosti, alkoi jutella baarimikon kanssa ja pian tuli koputtamaan minua olkapäähän: "Noora, tiedän että on vasta aamupäivä mutta haluaisitko absinttia? Se on talon laskuun!" Baarimikko, nimeltään Zofie, oli herttainen lyhyt ronjankiharainen tyttö, minun ikäiseni. Juttelimme matkailusta ja kaikesta. Lopulta kun CouchSurfing ei meinannut alkaa toimia, päätin, että nyt on aika tienata päivällisemme ja lähdin Kaarlonsillan liepeille istumaan kadunkulmassa kylttini ja korttipakkani kanssa. Kahden tunnin aikana minulla oli kaksi asiakasta, molemmat rakkauselämästään kysyviä teinityttöjä. Sitten päätin, että rahaa oli kylliksi - noin seitsemän euroa - ja lähdin takaisin Jerichoon, jossa Stefano odotti minua.

Palatessani Jerichoon Stefanolla oli jo uusi ystävä, amerikkalais-kanadalainen Wall Street-miljonääri Bob, joka oli kenties maaninen - hän kertoi kävelleensä ympäri Prahan katuja nukkumatta jo kaksi vuorokautta oppiakseen todella tuntemaan kaupungin sydämessään - mutta hänessä oli sellaista läpitunkevaa rehellisyyttä ja energiaa, etten voinut olla ihailematta häntä. Hän hyppäsi kaiken small talkin ohitse, suoraan elämän ja kuoleman kysymyksiin, maailmankaikkeuden rakenteeseen. Tajusin, että tällä reissulla en oikeastaan ollut puhunut small talkia kenenkään kanssa, vaan jokainen kohtaaminen oli ollut käsittämättömän syvä. Ja Bob oli ilmiömäinen: hän pomppi ja hyppi ympäriinsä baarin asiakaskunnan tuijottaessa häntä nauraen, pomppi ja hyppi ja elehti hassunkurisesti samalla kun puhui syvää filosofiaa. Kerroin hänelle elämäntarinani piilottelematta, ja hän kertoi omansa, kertoi sen miten häneltä kesti 50 vuotta tajuta, että ihminen kykenee mihin vain, milloin vain, jos vain antaa itselleen luvan toteuttaa unelmansa.

Bobin lähdettyä Jerichosta menimme etsimään syötävää: nachoja, burekit, juustoa ja viintä. Söimme ja joimme joenvarressa miettien, että elämme todella kuin kuninkaat, syömme ja juomme kuin kuninkaat, ja kuinka ylenpalttinen onkaan palatsimme, koko maailma!

Syötyämme palasimme Jerichoon -- Zofie oli päässyt juuri töistä ja istui nyt baaritiskin toisella puolen. Juttelimme hänen kanssaan lisää ja hän toi pöytäämme ystävänsä, jolle katsoin tarot-korteista. Zofie sanoi halunneensa huutaa meille, että "jätän kaiken ja tulen kanssanne Rostockiin!" - mutta työ, opinnot, perhe... Ja niinpä annoin hänelle vain sähköpostiosoitteeni ja sanoin, että tulen reissaamaan koko kesän, liity seuraan sitten kun haluat!

Ja lopulta Zofie pelasti meidät yöltä puistonpenkillä viemällä meidät kotiinsa, jossa hän asui vanhempiensa ja pikkuveljensä kanssa. Kuinka helpottavaa nähdä joskus toimivan, harmonisen perheen koti, jossa Zofien mukaan kaikki voivat puhua kaikille kaikesta!... Nukuimme pitkään ja sikeästi perheen vierashuoneessa Prahan kauniilla vehreällä alueella. Aamulla Zofie tarjosi meille uskomattoman ihanan aamiaisen terassilla, ruusutarhassa jossa perheen äiti kasvatti ruusujen lisäksi Tsekissä laillista hamppua.

Söimme aamiaista pitkään ja nautinnolla, sitten pelasimme muistipeliä ja lopulta lähdimme vielä viimeiselle näköalareissulle Letna-puistoon: rentoutumista Prahan vilskettä katsellen, sitten matkaan raitiovaunulla liftipaikalle. Saimme kyydin Dresdeniin ongelmitta. Ja siinä sitä oltiin, Saksassa.