Tour de Balkan: kertausharjoitus, osa 2

Aamulla lähdimme liftaamaan kohti Belgradia. Moottoritietä myöten matka sujui mukavasti ja olimme perillä kuudessa tunnissa. Ensimmäinen kyytini, jos oikein muistan, oli bosnialainen parikymppinen duunari, joka oli ajamassa Kroatiasta kotiin Bosniaan. Hän puhui vähän englantia, ja juttelimme niitä näitä. Auton ikkunasta näimme valtaisan letkan rekkoja, joiden rekisterikilvessä luki US ARMY, ajamassa Bosniaa kohti. Se pysäytti -- minulla ei ollut aavistustakaan, että yhdysvaltain armeija on Balkanilla vieläkin!

Tarjosipa mies meille kahvitkin eräällä huoltoasemalla. Anun poistuttua vessaan hän tapitti minua kuin mikäkin ja lopulta kysyi 1) onko minulla poikaystävää, 2) haluaisinko balkanilaisen poikaystävän ja sitten kaiketi vielä jotain aiheeseen liittyvää. Kertoilin satuja "ihanasta suomalaisesta poikaystävästäni" ja hän vaikutti kovin apealta. Seuraava kyyti oli vanhempi mies, joka ei puhunut englantia mutta jolle saimme selitettyä jotain ontuvalla saksalla! Loppumatkasta meille antoi kyydin poliisi, stevari tai sotilas. Joku sellainen merkki sillä oli hihassa; ei voi tietää.

Kun lopulta pääsimme Belgradiin, kello oli kahdeksan ja Belgradissa oli alkamassa CouchSurfing-sivuston käyttäjien tapaaminen. Meillä ei ollut karttaa eikä paikallista valuuttaa, emmekä löytäneet paikkaa mistä saada kumpaakaan. Hortoilimme ympäriinsä tapaamispaikkaa etsien ja ahdistuneina siitä, että meitä joudutaan odottamaan. Lopulta eläintarhan liepeillä muuan balkanin herra käveli meitä vastaan kännykkä kourassa ja kysyi: "ette te sattumoisin ole ne suomalaiset tytöt, joiden piti tulla luokseni?"

Meidät vietiin baariin, jonka terassilla oli täysi vilske päällä: terassi pursusi kaikkia mahdollisia kieliä puhuvia hienosti pukeutuneita naikkosia ja teepaitasillaan olevia miekkosia. Aiemmissa CouchSurfing-kokemuksissani oli aina ollut rennompi meininki, nyt kaikki olivat kyllä äärimmäisen mukavia mutta hämmennyin silti tyttöjen iltakengistä. Iltakengistä? Minä en ole tainnut koskaan edes omistaa sandaletteja, saati pakata sellaisia mukaani, miten ne tytöt jaksavat kantaa sandalettinsa ja niihin sointuvat lameeasusteensa mukanaan? (onko vastaus taksissa ja lentokoneessa? onko heillä sellaiset pyörillä kulkevat lentolaukut?)

Olimme paitsi väsyneitä myös sairaita. Meinasin nukahdella jatkuvasti. Luojan kiitos Anu sai ostettua olutta euroilla, muuten tilanne olisi ollut kestämätön. Ja oli paikalla vielä yksi suomalainenkin, muuan Tiina joka oli todella helsinkiläinen, ja mukava ja eloisa kuten kaikki muutkin siellä. Oli mukavaa ja kivaa ja kaikkea nähdä muita CS:n käyttäjiä, mutta voimat eivät riittäneet. Niinpä päädyimme menemään halvahkolla taksilla isäntämme Igorin asunnolle, olihan molempien olo mitä kurkkukipuisin ja jossain määrin kuumeinenkin. Epäonneksemme emme kuitenkaan saaneet oven avattuamme avainta lukosta! Minulta meni taju kankaalle varsin pian, mutta Anu istui aamuneljään vartioimassa auki jäänyttä ovea. Urhoollista, eikö totta?

Igorin ja hänen kämppistensä luona majoittui meidän lisäksemme muuan espanjalainen ja eräs ranskalainen, jos oikein muistan. Aamulla laumamme lähti kävelemään kohti Belgradin uutta valtaisaa ortodoksikirkkoa, jota on rakennettu jo kymmeniä vuosia, mutta joka ei vieläkään ole aivan valmis. Kirkko oli häikäisevä näky ja minulla tarttui sieltä mukaan ihana sininen rukousnauha, kaunein rukousnauhoistani ja arvokkain! Siitä jatkoimme keskustaan, josta ostimme sapuskaa (ensin menimme grillille, josta ei saanut kasvisruokaa, mutta leipomossa onneksi tekivät meille mittatilaustyönä kasvissämpylät!) ja mansikoita. Sitten hyppäsimme bussiin ja menimme biitsille.

Rannassa kuluikin liki koko päivä. Mukanani ei ollut uimapukua, mutta löhösimme nurmikolla ja kuuntelimme, kun vanha mustalainen opetti nuoremmalle kitaransoittoa ja laulua. Se olikin tervetullut onnen saareke muutoin hyvin trendikkäällä biitsillä täynnä kahviloita ja huvituksia. Minä nautin siitä löhöilystä kaikesta huolimatta... mutta sen ansiosta Belgrad jäi näkemättä. Näimme vain tennistä pelaavia anorektikkoja aurinkolippoineen, suihkuissa pullistelevia rantaleijonia ja sandaaleja. Loputtomasti sandaaleja.

Kun lopulta pääsimme lähtemään rannalta, meillä oli sudennälkä. Kävimme nettikahvilassa ja etsimme ruokapaikkaa, josta saisi ns. oikeaa ruokaa leipomotavaran sijaan -- rasvaa ja juustoa tihkuvia bürekejä olimme syöneet jo liian monta. Väsymykseen kuolemaisillamme päädyimme ravintolaan, joka oli kenties hienoin jossa olimme koskaan olleet, syömään sipulikeittoa ja salaattia. Pöytäliina oli valkea ja tärkätty, ja taustalla soi klassinen musiikki. Viereisessä pöydässä käytiin englanninkielistä business-keskustelua. Ruoka oli hyvää, mutta ahdistus kasvoi: milloin löydämme sen Belgradin, johon kuulumme tämän ökystelyn sijaan?

Tapasimme muut jälleen terassilla. Siellä Igor kertoi meille, että hänen vuokranantajansa oli soittanut. Vuokranantajan iäkäs äiti asui näet Igorin yläkerrassa, ja oli jostain syystä -- oli syynä sitten Anun rastat tai minun aurinkolasini ja lävistykseni tai mikä vain -- päätellyt meidän olevan huumeidenkäyttäjiä. Tuosta havainnostaan oli vanhus sitten informoinut Igorin vuokranantajaa, joka puolestaan oli soittanut Igorille, että äläpä majoita huumeidenkäyttäjiä siellä tai tulee tupenrapinat. Igor-paralla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää meitä viettämään yömme jossain muualla, mikäli halusi pitää asuntonsa.

Anu lähti Igorin kanssa hakemaan tavaroitamme minun hengaillessani ahdistuneena ja omissa ajatuksissani terassilla jossa minulla ei ollut varaa juoda mitään. Terassilta alettiin sitten siirtyä pitkän ja tuskallisen jahkailun jälkeen baariin, jonka pääsymaksu oli enemmän kuin mitä minulla oli lompakossani. Sitten kävi ilmi, että joku paikallisista oli varannut seurueellemme pöydän paikasta nimeltä Amsterdam. No, sehän kuulosti oivalta vaihtoehdolta pahalle huumehemmolle vailla yösijaa!

Amsterdamiin mentiin kävellen ja bussilla ja kävellen. Bussissa kuulin, että euroviisuvoitto oli ratkennut Serbian hyväksi- Anu kertoi myöhemmin kuulleensa kuinka paikalliset olivat juhlineet voittoa ampumalla ilmaan! Yökerho oli joen varressa, laivassa. Musiikki muistutti Sedu Koskisen yökerhojen ja ruotsinlaivojen välimaastoa. Asiakaskunta oli 20-30-vuotiaita solarium-aerobic-neitoja joilla ei ollut mitään muuta yllään kuin kullanväriset sandaletit, kalliit käsilaukut ja liikaa hiuslakkaa. Vaatteet olivat häkellyttävän niukkoja millä mittapuulla hyvänsä. Eräskin neitonen oli "pukeutunut" kullanvärisiin saapikkaisiin, mustiin alushousuihin ja spagettiolkaintoppiin. Olut oli viisi kertaa sen hintaista, mitä tavallisessa kapakassa. Olin tullut maanpäälliseen helvettiin, enkä voinut hintatasosta johtuen edes juoda lohdukseni. Katselin uusrikkaita cocktaileineen kuin avaruusolentoja tai enemmänkin robotteja. Ainoa ajatukseni oli poispääsy.

Lopulta Anu saapui Igorin kanssa - he olivat katsoneet euroviisujen lopun yhdessä ja kuunnelleet riemunlaukauksia. Ilmoitin Anulle että meidän on päästävä pois! Anua sijaintimme ei sinänsä haitannut ainakaan tuskallisessa määrin, mutta lopulta menimme kuitenkin yökerhon ulkopuolelle kyselemään ihmisiltä, voisiko joku auttaa meitä. Kysyimme ensin yökerhon tyypillisiltä lameetoppisilta asiakkailta, mutta silloin ryhmä myöhäisteini-ikäisiä nuoria miehiä karautti meitä pelastamaan. Selitimme tilanteemme. Teinit kertoivat vihaavansa Serbiaa ja haluavansa pois, mutta Schenger-viisumia on liki mahdoton saada. Muuan Slobodan (jolla oli veli nimeltä Milos, apua!) selitti haluavansa mestaripuusepäksi, ja tahtoisi opiskella EU:ssa, mutta hän tarvitsee suosituskirjeitä. Lupasimme lähettää hänelle sähköpostia Suomesta.

Ihanan avuliaat poijat veivät meidät lopulta läheiseen ympäri vuorokauden auki olevaan kahvilaan. Se ei ollut yhtä paha paikka kuin Amsterdam, mutta limainen silti: rönötimme puolikuolleina peränurkan design-sohvalla ja katsoimme, kuinka pelkkää Fashion TV:tä näyttävässä televisiossa kamera nuoli uima-altaassa poseeraavan ajellun neidon nänniä. Torkahtelin. Anukin hieman. Joimme kahveja, jotka olivat kalliita mutteivät niin kalliita kuin Amsterdamissa. Katselimme pintaliitäjiä. Punapaitaiset tarjoilijat naureskelivat meille kun nojailimme rinkkoihimme ja luimme muun tekemisen puutteessa tiekartastoani. Lopulta aamu sarasti. Puoli kuudelta lähdimme pakoon.

Virkistyimme heti liikkeelle päästyämme, kun hyppäsimme paikallisbussiin joka veisi meidät todennäköisesti toimivalle liftipaikalle. Kun nousimme bussista, suunnistaessamme kohti maantietä laveaa tietä löytyi katu, jolle romanit olivat levittämässä tavaroita myytäväksi. Monta vilttiä oli jo kadunpielessä pullollaan myytäviä tavaroita ja niitä tuli lisää kaiken aikaa. Oli vaatteettomia vanhoja Barbie-nukkeja, vaatteita toistensa jälkeen, kirjoja, vanhoja valokuva-albumeita, varastettuja tietokoneita. Oli paperilehtiöitä, eläviä kanoja, kananmunia, lihaa kojussa toisensa perään, vihanneksia. Oli cd-soittimia, neuvostoaikaisia kameroita, stetoskooppeja, kelloja. Oli kasetteja ja valtavia 80-luvun alun kasettidekkejä, poltettuja dvd:itä, koruja, astioita. Viimein jotain näkemisen arvoista! Viimein jotain aitoa! Aamu oli vielä varhainen eikä meillä ollut kovaa kiirettä, jäimme siis nauttimaan tunnelmasta ja katselemaan esineitä. Helle tulisi jatkumaan tämänkin päivän.

Ostimme huoltoasemalta pientä juotavaa ja naposteltavaa. Etsiydyimme liftipaikalle, mutta meillä ei ollut onnea, autot lähinnä yrittivät ajaa päällemme käyttäessään ramppia jolla olimme kiilauskaistana. Joku vanha herra pysähtyi selittämään meille serbo-kroatialla ja elekielellä, ettei tässä kannata liftata kun kaikki ovat menossa vain marketeille. Kävelimme eteenpäin ja löysimme huoltoaseman joka vaikutti käyvän liftipaikasta. Siellä saimme kyydin kahdelta parikymppiseltä tytöltä, jotka olivat menossa kotiin Novi Sadiin, jossa olivat töissä kauppakamarilla- molemmilla oli tutkinto kauppakorkeasta, sandaletit, kimaltava laukku, solariumiho, minihame ja vaalea tukka. Olimme todennäköisesti liftanneet saman ihmistyypin kyytiin jota kauhistelin Amsterdamissa. Mikäs siinä. Pysähdyimme vielä toiselle huoltoasemalle jotta tytöt saisivat kahvia -- sieltä me saimme sämpylät, jotka myyjän mukaan olivat "vegetarianski" mutta joissa olikin sitten lauantaimakkaraa. Diskasimme makkarat ja söimme loput, hätä ei lukenut lakia.

Novi Sadissa muistin kuin muistinkin miten päästiin kaupungin parhaalle liftipaikalle, josta saimme kyydin rajalle turkkilaisen rekkamiehen kyydissä, joka ei puhunut englantia mutta muisti kysyä, "schenger-visa?" -- onhan teillä viisumit? -- ja tarjosi meille kahvit rajalla. Anun mentyä vessaan rajalla kuski kommunikoi kanssani kysymällä: "sex?" Vastasin kansainvälisellä käsimerkillä; Anun tultua vessasta haimme miehen rekasta reppumme (jolloin miekkonen pyrki pyytämään anteeksi sanomalla, "noora, exkuisma, exkuisma, exkuisma!") ja etsimme uuden kyydin. Tämä oli tsekki joka vei meitä 10 km eteenpäin. Szegediin oli enää 7 kilometriä, ja ne pääsimme paikallisen maatilalla asuvan nuoren miehen kyydissä.

Anu oli väsynyt eikä olisi jaksanut suuremmin tavata uusia ihmisiä, mutta minä olin sitä mieltä että nyt kyllä tavataan se surf-DJ, josta toverimme Jaakko oli niin paljon puhunut. Jaakko oli ollut itse Szegedissä opiskelijavaihdossa ennen minun saapumistani Unkariin ja oli ilmoittanut, että teidän TäYTYY tavata Engin... Ja niinpä tapasimme hänet ja oluselle menimme myös. Minä kuuntelin kun Anu ja Engin puhuivat musiikista, josta minä en tiennyt mitään, ja hymyilin. Oli hyvä tyyppi herra tuo. Parin tunnin tapaamisen jälkeen Engin meni opiskelemaan ja me menimme liftaamaan.

Etsin liftipaikkaa väärästä suunnasta, mikä viivästytti lähtöämme. Päätimme, että mennään bussilla tämän kerran. Myöhästyimme bussista. Lopulta pääsimme liikkeelle paikallisbussilla, joka vei seuraavaan pikku kylään. Ilta hämärsi. Menimme huoltoasemalle kahville / syömään; vieressä parisenkymmentä rekkaa oli käymässä yöpuulle. Lopulta saimme pimeässä kyydin vanhalta unkarilaisherralta, joka selitti unkariksi, että "no hyvää iltaa pikkutyttöset, oletteko kävelleet kauan? Enhän minä voi pikkutyttösiä keskellä yötä kävelemään jättää. Tuolla asuu minun tyttäreni ja tuolla asun minä, mutta minäpä ajan teitä vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin, koska olen niin hyväsydäminen!" Pääsimme seuraavaan pikkukaupunkiin. Oli pimeä.

Seuraava kyytimme taisi tulla mieheltä, joka oli hammaslääkäri ja iloitsi siitä että sai harjoitella englantia kanssani, sillä hänellä olisi seuraavana päivänä englanninkielinen asiakas. Unkariin tulee paljon hammaspotilaita länsieuroopasta, etenkin Saksasta, sillä hammashoito on paljon halvempaa. Mies ajoi upean kaunista 70-luvun amerikanrautaa, oli juuri tulossa vanhojen autojen messuilta kaunottarineen.

Seuraavalla liftipaikalla meille pysähtyi auto täynnä juhlatuulella olevia keski-ikäisiä miehiä. Anu kieltäytyi menemästä siihen. Minä ärsyynnyin, pelkäsin ettemme pääse Pécsiin kyllin ajoissa -- tuntini alkaisivat aamukymmeneltä ja olimme molemmat rättiväsyneitä -- mutta sitten meille onneksi pysäytti parikymppinen vaaleaverikkö, joka oli yhtä väsynyt kuin mekin, ajoi hullua vauhtia (mm. kissan yli) mutta vei meidät kotiovelle asti.

Ja rojahdimme uneen. Se oli ohi.