Näin alkoi rakkauden kesä

Toukokuu. Hoidin viimeisen tentin, hankin todistuksen, tapasin Pécsin ystäviä viimeisiä kertoja. Useimmat illat päättyivät ystävien kodissa, seuraavat aamut aina yhtä kauniita: kuinka ihanaa oli katsella nukkuvain ystäväin kasvoja.

Helle jatkui, lämmintä oli +33. Tuttavani Stefano, johon olin tutustunut CouchSurfing-sivuston kautta, saapui Wienistä Pécsiin: hänen perheensä on Italiasta ja Argentiinasta, mutta hän on varttunut Los Angelesissa, vaikka opiskelee nykyään filosofiaa Bolognassa. Hänen kanssaan olisin nyt liftaamassa Saksaan, Rostockin lähelle Heiligendammiin G8-protesteja varten.

Viimeinen iltani Pécsissä oli kaunis. Jäähyväisiä, viiniä, salaattia ja hapankorppuja, lämmin lempeä sää pakollisine ukkoskuuroineen; viimeinen aamu lempeä, kuuma, kun heräsimme ystävien keskeltä ja lähdimme matkaan. Rahatilanteeni oli suloisen pyöreä nolla. Vapaus.

Ensimmäinen kyytimme Pécsistä Budapestiä kohti tuli papilta, papin pojalta ja kirkkokuoron johtajalta. Olivat matkalla jumalanpalvelusta pitämään. Keskustelimme papin pojan kanssa vapaudesta ja sen olemuksesta; sitten kolmikko harjoitteli laulua, jonka he tulisivat jumalanpalveluksessa laulamaan, hyvin kaunista, kyllä, ja aina välistä pappi koetti laulaa liian korkealta, jolloin hänen äänensä särkyi ja kaikki kolme purskahtivat nauruun. Pääsimme eteenpäin parinkymmenen kilometrin matkan autuaiden seurassa.

Sitten jäimme tienposkeen odottamaan seuraavaa kyytiä, joiden kanssa puhuin unkaria, ja jotka jättivät meidät kenties yhdelle maailmankaikkeuden huonoimmista liftipaikoista, jossa kärvennyimme tunnin ajan +33 asteen helteessä ja vesikin, jota idioottina olin ottanut mukaan vain puoli litraa (stefano ei yhtään!) oli ehtinyt jo loppua. Lopulta meidät poimi armollinen keski-ikäinen nainen tyttärineen, vain paremmalle liftipaikalle asti tosin. Kerroimme matkareitistämme ja nainen nauroi, "tietysti mamma ja pappa lähettävät koko ajan rahaa että nuoriso saa hummata". Yritä siinä sitten ontuvalla unkarillasi selittää, ettei sitä rahaa lopulta tarvita kuin pari euroa päivässä.

Saimme vielä yhden lyhyen kyydin, kunnes lopulta kävellessämme Paksin pikkukaupungissa Tonavan rantaa myöten peukalot pystyssä meidät poimi Budapestistä kotoisin oleva nuoripari, jonka kanssa oli mukava jutella kaikennäköisestä. Nainen oli töissä lakimiehenä kilpailuvirastossa (vai miksi niitä nyt sanotaan), halusi siirtyä ympäristölakiin. Mies oli kouluttautunut ensin ekoasiantuntijaksi, mutta työn puutteessa opiskeli nyt uutta ammattia. Saavuimme Budapestiin noin kahdeksalta illalla; puoli kymmeneltä olimme tuttavani tai chi-opettaja Gyurin, joka oli majoittanut aiemmin minut ja Anun, ulko-ovella. Gyuri syötti meille pastaa ja sitten menimme kaupungille muuannen Zsoltanin kanssa.

Zsoltaniin Stefano oli tutustunut junassa Wienistä Budapestiin, jossa he olivat vaihtaneet kenkiä päikseen. Nyt he vaihtoivat takaisin. Zsoltan oli todella omituinen, jopa vähän pelottava tapaus, joka hipelöi tarjoilijoiden takamuksia ja jolle kesti 3 tuntia kertoa että on aika mennä nukkumaan. Illassa oli silti hauskatkin puolensa, lauloimme Szomoru Vasárnapia ja paikoitellen jopa keskustelimme. Stefano, joka oli tottunut amerikkalaistyyliseen muutaman viinilasin juomiseen, pysytteli Zsoltanin tahdissa ja oli kännissä kuin käki, mitä oli kieltämättä hauska katsella.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista Gyurin kanssa maailmankaikkeuden saloista keskustellen, sitten ostimme kirsikoita ja banaaneja lounaaksi ja menimme Margitsziget-saarelle suihkulähteen äärelle lepäämään ennen matkaa. Jumituimme aurinkoon ja siihen hyvään oloon, ja lähdimme lopulta liftaamaan vasta neljältä iltapäivällä. Tarkoituksemme oli liftata Slovakian läpi Brnoon, Tsekkeihin - sinne ei olisi pitkä matka. Mutta kun olimme bensa-asemalla eikä kukaan ollut menossa Slovakiaan vaan joko pysytteli Unkarissa tai matkasi Itävaltaan, päätimme lopulta lähteä muuannen mukavan Saksassa asuvan ukrainalaisen nimeltä Vladimir kyydillä Wieniin, jossa emme pysähtyneet vaan jatkoimme suoraan uudelle liftipaikalle. Ihailimme tuulimyllyjen mandalariviä.

Wienin kupeesta meidät lopulta poimi kyytiin Itävallan ja Tsekin rajalla, pikkukaupungissa nimeltä Laa pitsapoikana työskentelevä Daniel. Roots reggae oli häntä lähellä ja hän kertoi uskovansa pitkälti samoin kuin rastafarit. Puhuimme siitä miten maailmankaikkeudessa kaikki yhdistyy erottamattomasti kaikkeen, miten ihmisten yhteydet tiivistävät maailman kudosta; puhuimme Jeesuksesta, jonka avulla Daniel oli toipunut skitsofreniasta, ja puhuimme matkailusta, puhuimme henkilöhistorioistamme ja Daniel hymyili rikkinäistä mutta avointa hymyään ja kutsui meidät kotiinsa rentoutumaan ennen kuin jatkaisimme matkaa. Niinhän siinä kävi että jäimme hänen luokseen koko yöksi keskustelemaan ja viettämään aikaa. Aamulla kävelimme hänen kotoaan 15 minuutin kävelymatkan Tsekkiin.

Rajan toisella puolen saimme kyydin Laasta kotoisin olevalta miekkoselta, joka oli matkalla ostamaan sementtiä Tsekistä, oli siellä halvempaa. Ja tottahan hän pitsapojan tunsi. Seuraava kyyti saatiin bemarilta, jonka kuski suositteli meille oluita ja vei lähelle Brnoa. Mutta oli vielä niin varhainen aamu, että miksemme olisi menneet Prahaan asti? Saimme kyydin rekkakuskilta, joka huudatti Nightwishiä koko matkan ajan ja puhui vain tsekkiä. Tuli nostalginen olo. Viimeinen kyyti tuli bisnesmieheltä joka pukeutui kuin raksatyöläinen.

Ja olimme Prahassa.